“Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”
Muita Talvivaara-kirjoituksia: täällä.
Vaikka tarkoitukseni on lopettaa Talvivaaran analysointi turhana ja toivottomana (ks Talvivaara 9: Kaiken turhuudesta), yksi systeemiongelmaa kuvaava analyysi kannattaa vielä tehdä. Talvivaara sai juuri uuden vesienhallintaan liittyvän ympäristöluvan. Itse luvassa on 191 sivua (AVI:n sivuilla), ja on ymmärrettävää että sen tulkinta on herättänyt hieman hämmennystä. Luvan teknisiä yksityiskohtia ovat avanneet mm Yle ja Vihreä Lanka.
Asialla on kuitenkin selkeä ydin. Aiemmin Talvivaara on saanut vain tietyn määrän jätevesiä vuodessa (1,3 miljoonaa kuutiota), mutta jätevedessä on saanut olla rajattomasti sulfaattia. Nyt rajoitetaan sulfaatin kokonaismäärää, mutta ei enää päästetyn veden määrää.
Juuri sulfaatti on kaivoksen pahin ympäristöongelma. Sitä muodostuu, koska alkuperäinen bioliuotusprosessi ei ole toiminut kunnolla, ja kaivos joutuu käyttämään suuret määrät rikkihappoa. Happo joudutaan neutraloimaan lipeällä, ja tällöin syntyy sulfaattisuoloja.
Ympäristölupaa hakiessaan Talvivaara lupaili korkeintaan 170 mg/l sulfaattipitoisuuksia. Raja-arvot eivät olleet millään tavalla sitovia, ja todellisuudessa ne ovat olleet jopa tuhansia mg/l. Sulfaatteja onkin päässyt ympäristöön noin 30 miljoonaa kiloa esim vuosina 2010-2011. Kaivosalueella on edelleen noin 50 miljoonaa kiloa sulfaattia, josta olisi päästävä eroon (Yle).
Nyt rajoitetaan siis vain sulfaattien kokonaispäästöjä, mutta ei vesimäärää. Päästöraja on loppuvuonna 12 miljoonaa kiloa ja ensi vuonna 12 miljoonaa kiloa, sen jälkeen se tippuu rajusti 1,2 miljoonaan.
Nuo luvut eivät miellytä ketään. Määrät ovat liian pieniä Talvivaaralle, liian suuria kaikille muille.
Miksi Talvivaara on tyytymätön?
Toistakseksi selkeimmän liikkeen on tehnyt Talvivaara: se aikoo todennäköisesti valittaa luvasta (Yle, US). Talvivaara perustelee valitusta sillä, että “lupaehtojen haitta-ainepitoisuusrajat ja enimmäisvirtaaman rajoittaminen hidastavat kaivoksen riskitason alentamista riittävän nopeassa aikataulussa”.
Toinen tulkinta on, että vaatimusten noudattaminen tulee sietämättömän kalliiksi. Käytännössä lupa vaatii, että Talvivaara rakentaa nopealla aikataululla niitä vedenpuhdistusjärjestelmiä, joita sen alunperinkin piti rakentaa. Ne eivät todellakaan ole halpoja, varsinkaan Talvivaaran nykyisessä taloudellisessa tilanteessa.
AVI:n päätös vihjaa tähän seikkaan jokseenkin suoraan, ja sivulla 159 toteaa, että “…. antaen välttämättömät määräykset aluehallintovirasto ratkaisee hakemuksen erillisenä, vaikka kaivoksen muukaan toiminta ei vastaa voimassa oleva ympäristölupaa”.
Talvivaara ei siis ole noudattanut edellistä lupaa, ja nyt sen on niin tehtävä. Investoinnit olisivat olleet kalliita jo rakennusvaiheessa, mutta nyt ne tulevat vielä kalliimmiksi.
Miksi kaikki muut ovat tyytymättömiä?
Yksi vastaus liittyy edellä olevaan lauseeseen: Talvivaara ei ole noudattanut edellistä lupaa, ja nyt sen on niin tehtävä. Mitään uusia pakotekeinoja ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan valvonta on edelleen jätetty passiiviselle Kainuun ELY-keskukselle, kuten tähänkin saakka. Kuinka uskottavaa tämä on?
Hieman yleisemmällä tasolla ympäristöjärjestöt ovat jo aiemmin vaatineet Talvivaaran sulkemista. Viiden vuoden tuhoisa pilottikokeilu riittää jo osoittamaan, että prosessi ei toimi. (Ks mm SLL:n blogi. Se on minun kirjoittamani ja voi sisältää propagandaa, mutta perustelee vaatimusta). Siitä lähtökohdasta ei ole mitään järkeä sallia enää kahden vuoden lisäkidutusta, jonka jälkeen ollaan edelleen nykytilanteessa.
AVI:n hyväksymät päästömärät ovat ympäristön kannalta suuret. Tähänastiset päästöt eivät aivan tuplaantuisi, mutta kasvaisivat kuitenkin merkittävästi. Nykyistenkään päästöjen kaikkia vaikutuksia ei vielä tiedetä. Alue ei ole pieni: Laakajärveltä Jormasjärvelle on noin 30 kilometriä, ja tämä alue suolaantuu varmasti ainakin jonkin verran. Jos myös Nuasjärvi (jonka toisessa päässä on Vuokatti ja toisessa Kajaani) saastuu, suolaantunut järviketju on jo kymmeniä kilometrejä pitkä.
Yksinkertaisten mallinnusten mukaan sulfaatti laimene suuremmissa järvissä niin paljon, että sillä ei ole enää käytännön merkitystä. Mallinnukset kuitenkin olettavat, että sulfaatti laimenee koko järviveden tilavuuteen, ja että järvissä ei ole biologiaa. Tämä on fyysikkoajattelua pahimmillaan — uskotaan malliin, miettimättä vastaako malli todellisuutta.
Sulfaattipitoinen vesi ei esimerkiksi välttämättä sekoitu koko järven veteen, vaan painuu raskaampana pohjaan eräänlaiseksi suolapatjaksi. Tämä patja voi ryömiä paljonkin suuremmalle alueelle kuin mallinnus kertoo. Raskas patja haittaa järven normaalia kevätkiertoa, jolloin pohjalle ei pääse ollenkaan hapekasta pintavettä. Tämä tuhoaa järven pohjasta viimeisenkin elämän, ja sitä kautta koko järvestä.
Todellinen riskialue on siis suurempi kuin naiivi mallinnus antaa ymmärtää. Kuinka paljon suurempi, ja kuinka suuria vauriot lopulta ovat? Sitä ei tiedä kukaan, koska näin suuren skaalan biologisia kokeita ei ole aiemmin tehty. Eikä vastustajien mielestä ole syytä tehdäkään.
Mihin AVI on pyrkinyt?
AVI:n perusfilosofia on erittäinkin tervejärkinen. Ympäristöluvan tarkoitus on määritellä, kuinka paljon ympäristöä saa turmella. Kun puhutaan jätevedestä, olennaista ei ole vesi vaan jäte.
AVI:n edustaja on muotoillut asian näin: “Jos vesi on tislattu täysin puhtaaksi, niin sitähän voi juoksuttaa luontoon vaikka kuinka paljon” (TS). Käytännössä rajoituksia on hiukan enemmän, mutta viime kädessä uusi lupa antaa rajat sille, miten paljon ympäristöä saa turmella, ottamatta kantaa niihin asioihin, joilla ei ole ympäristön kannalta merkitystä. Juuri niinkuin pitääkin.
Rajat eivät miellytä ketään, mutta oikeastaan niin pitääkin olla. Ympäristöluvan on tarkoituskin olla kompromissi, jonka kanssa kaikki voivat elää mutteivät nauttia elämästään.
AVI:n hyväksymä päästöraja on karkeasti samaa luokkaa, mitä nykyinen lupa olisi antanut jos sitä olisi noudatettu. Vähennystä nykytilasta tulee lähes 90%. Päätös tuo esille, että aiempaa ympäristölupaa ei ole noudatettu, ja siksi ollaan kaoottisessa tilassa jossa tähän ei heti päästä. Siksi kompomissinä sallitaan puoleksitoista vuodeksi erittäin suuret päästöt, jotta Talvivaara saa rehdin mahdollisuuden vielä korjata ongelmansa.
Koska AVI on vain lupaviranomainen, se ei voi suoraan vaatia kaivoksen sulkemistakaan. Se ei voi myöskään määrätä valvontaan mitään erityisehtoja, vaikka tietääkin että siinä on ollut ongelmia. Tällainen äärikompromissi voi olla olosuhteisiin nähden ainoa mahdollisuus.
Mikä systeemissä on rikki?
Uudessa ympäristöluvassa on siis noudatettu terveä järkeä. Valitettavasti mikään muu Talvivaarassa ei noudata tervettä järkeä. Olen itse aiemmin käyttänyt käsitettä “Talvivaara-ELY-kombinaatti”, niin selkeää KaiELY:n puolueellisuus on ollut (ks Talvivaara 7 ja muut Talvivaara-kirjoitukseni).
Kombinaatti ei ole välittänyt oikeuden päätöksistä, ei ympäröivien viranomaisten huudoista, ei ympäristöministeriöstä, ei muiden osapuolten valituksista, ei rikostutkinnoista. Mikä nyt muuttuisi?
Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.
Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia.