Jos Suomen nettitirkistelijöitä osattaisiin hyödyntää oikein, kuinka paljon saataisiinkaan aikaan?
Viime aikojen tragedioissa virallinen tiedotuspolitiikka on ollut niukkaa ja uhrien yksityisyyttä kunnioittavaa. Media ei yleensä ole julkaissut esimerkiksi uhrien nimiä. Kaikki mahdollinen tieto löytyy kuitenkin netistä erilaisista foorumeista, haluttiin tai ei. Vielä ei Suomessa ole menty siihen, että rikospaikkakuvat leviäisivät villisti, mutta kaipa senkin aika koittaa. Petteri Järvinen tiivistää tilanteen hyvin blogissaan.
“Suomen poliisi tiedottaa niukasti onnettomuuksista ja niiden uhreista. Nimet jätetään kertomatta yksityisyydensuojaan tai “tutkinnallisiin syihin” vedoten. Periaate on sinänsä hyvä, mutta toimiiko se enää internet-aikakaudella? Nettietsivät tietävät joskus jopa enemmän kuin poliisi …. Tirkistely ei ole sopivaa eikä hienotunteista, mutta se on tietoyhteiskunnan väistämätön seuraus.”
Näinhän asia on. Missä avoimuus, siellä tirkistely. Ja varsinkin näin laman aikaan Suomessa on tuhatmäärin ihmisiä, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin istua koneen ääressä. Nettietsivillä on osaamista ja aikaa, ja kaikki löytyy ennen pitkää.
Laatumedia on kieltämättä aika pallohukkaisen oloista. Nimet julkaistaan vasta kun ne ovat jo kaikilla tiedossa. Yksityiskohtia ei julkaista, vaikka ne ovat jo kaikilla tiedossa. Vanhanaikaista.
So what? Miksi on huono asia, jos ylläpitää laatua ja ammattietiikkaa? Olkoon sitten vanhakantaista. Ei ole keneltäkään pois, jos laatumedia raportoi asioista ammattimaisesti ja kunnioittavasti, ja antaa muiden tonkia mitä tonkivat. Kun kerran tieto on saatavilla muualtakin, jokainen löytää oman henkisen tasonsa mukaisen informaation.
Ei lehdistön edes tarvitse laskeutua alaspäin, koska alhaalta ollaan tulossa ylöspäin. Olen nimittäin (häpeän myöntää) itsekin seurannut, miten näiden katastrofien palapelin palasia on netissä laitettu kohdalleen. Työn motiiveista ja päämäristä voi olla monta mieltä, mutta vastentahtoisesti on sanottava: taitavaa se on. Ei journalismia, mutta pätevää tiedustelutyötä.
Siksi herää kysymys: kun kerran nettietsivillä on osaamista ja aikaa saada selville asioita joita edes poliisi ei tiedä, niin mihin päästäisinkään jos sitä energiaa ohjattaisiin yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin? Pakottaa ei tietysti voi, mutta kysyä voi.
Otan konkreettisen esimerkin, jota en kuvaa tarkasti (tarkka tietohan löytyy netistä).
Eräässä kaupungissa on yritetty saada läpi kaatopaikan laajennusta kevyellä prosessilla ilman, että tarvitsisi käydä läpi tiukempaa YVA-prosessia. Päättäjät kuitenkin havahtuivat vaatimaan YVA-käsittelyä. Osa materiaalista on salaista, mutta julkisia pöytäkirjoja ja muuta tietoa yhdistelemällä saa vihjeitä, mitä ehkä on tapahtumassa. Kaikki tämä tieto on netissä.
Jätteen määrä halutaan viisinkertaistaa. YVA-prosessi tarvitaan vain, jos tietyt raja-arvot ylittyvät. Sattumaa tai ei, mutta hakija ilmoittaa lähes joka kohdassa tarvitsevansa täsmälleen sen määrän, joka ei juuri ylitä tätä rajaa. Hakemuksessa vedotaan alueen uuteen jätteenkäsittelystrategiaan. Kyseinen strategia vain ei vielä ole julkinen (mikä selviää vain yhdistelemällä muita tietolähteitä).
Mitään laitonta ei ole tapahtunut, välttämättä ei olla edes harmaalla alueella, mutta hälytyskellojen on hyvä soida. Nyt asiaa seurataankin — ei samalla innolla ja resursseilla kuin vaikkapa julkkisten kännitoilailuja, mutta seurataan kuitenkin.
Vastaavia esimerkkejä on satoja tai tuhansia. Mitä saataisiinkaan aikaan, jos edes osa pätevimmistä tirkistelijöistä siirtäisi energiansa niihin? Väitän, että paljon. En ole niin optimisti että uskoisin näin oikeasti tapahtuvan, mutta potentiaalia olisi.
Muita aihetta sivuavia kirjoituksia: täällä.