Tag: strategia

 

“En ole tyytyväinen omaan mielipiteeseeni, mutta inhorealistisesti katsoen se on vähiten huono vaihtoehto.”

Edellisissä osissa (Osa 1, Osa 2, Osa 3) peräänkuulutin ympäristöväeltä selkeitä prioriteetteja siitä, mitkä riskit ovat kaikkein tärkeimpiä vastustaa, ja mitkä tuhot on realistisesti syytä hyväksyä. Ympäristöliikkeessä tällaisen listan esittäminen voi olla hieman räjähdysherkkää, koska helposti lähdetään siitä, että mitään kompromissejä ei saisi tehdä. Oli miten oli, tämä lista on tämän hetken henkilökohtainen mielipiteeni, ja luultavasti vielä elää kun tieto kasvaa.

• Pohjavedet. Erittäin tärkeä. Ilman puhdasta vettä sekä ihmisen että luonnon elämä muuttuu helvetiksi. Kerran pilattu pohjavesi ei välttämättä palaa kuntoon vuosikymmeniin, jos milloinkaan. Pohjavesiä uhkaavia hankkeita tulisi vastustaa vahvasti.

• Pintavesien rehevöityminen. Tärkeä. Linkittyy osittain pohjavesiin. Turmeltuneita maa-alueita on mahdollista ennallistaa, vesialueita käytännössä ei. Esimerkiksi Päijänteen turmeltuminen tekisi koko Helsingin elämisestä varsin tukalaa. Suomen oloissa rehevöityminen on ehkä suurin pintavesien uhka, joten typen oksidien päästöjä tulisi kontrolloida. Typen oksidien päästömääriä ei ole saatu tiputettua niin nopeasti kuin pitäisi.

• Raskasmetallit. Tärkeä. Näillä ei ole mitään pätevää syytä olla luonnossa, eikä niille ole poistumismekanismia. Määrät ovat pienentyneet merkittävästi, mutta silti juuri päästöjen peruuttamattomuus tarkoittaa, että tasossa pitäisi päästä niin lähelle nollaa kuin mahdollista.

• Pienhiukkaset. Suomen oloissa vähemmän tärkeä. Nämä ovat suoraan ihmisten terveyttä koskevia asioita, ja määrät kasvavat pikemmin kuin pienenevät. Toisaalta Suomen ilma sinällään (autoteiden ulkopuolella) on ehkä Euroopan puhtainta. Parannuksia kannattaa tehdä missä voidaan, mutta suhteellinen lisähyöty pienenee koko ajan. (Tämä on kuitenkin aihe, jossa mielipiteeni on epävarmoin. En ole varma, mihin kohtaan pienhiukkaset itse asiassa pitäisi priorisoida).

• Pintavesien happamoituminen. Vähemmän tärkeä, panokset muualle. Rikkidioksidin määrää on jo saatu tippumaan merkittävästi, joten happamoituminen ei ole aivan niin kriittinen asia kuin vaikkapa 80-luvulla. Kerrankin on siis saatu aikaan merkittävää parannusta, mikä tarkoittaa että lisäpanokset kannattaisi tällä hetkellä panna muualle.

• Dioksiinit. Ei ollenkaan tärkeä, panostettu riittävästi. Nämä ovat lähes yhtä vaarallisia kuin raskasmetallit, mutta hajoavat kuitenkin jossakin vaiheessa. Lisäksi niitä on jo saatu vähennettyä rajusti. Suomen kannalta erityisen ongelmallista on se, että pienpoltto saunoissa ja takoissa alkaa olla merkittävä ellei merkittävin lähde, ja sille on vaikea tehdä mitään. Vaikka näillä myrkyillä siis on merkitystä, tärkein työ on tehty jo 80-90-luvuilla.

Ilmaston lämpeneminen menee näiden kaikkien yläpuolelle ja toisaalta ulkopuolelle. Sitä ei kertakaikkiaan enää pysäytetä vastustamalla, vaan toimimalla. Se on myös asia joka ratkeaa vain merkittävillä teknologisilla innovaatioilla ja epäperinteisellä ajattelulla.

Siksi olenkin päätymässä eri puolelle kuin “normaalit” ympäristönsuojelijat: ydinvoima on nopein ja ehkä ainoa ratkaisu 10-20 vuoden aikaskaalassa. Energiansäästöön tulee pyrkiä, mutta kehittyvät maat eivät tule hiilenpolttoa vähentämään, päinvastoin paine kasvaa koko ajan (ks esim WRI: maailmassa on suunnitteilla 1200 hiilivoimalaa, lähinnä Kiinassa ja Intiassa).

Koska 10-20 vuoden skaala on ilmaston lämpenemisen kannalta kriittinen, ydinvoimaa tulisi juuri nyt rakentaa ympäri maailmaa maksimaalinen määrä, myös kehittyviin maihin. Tämä ei ole kannanotto ydinvoiman puolesta, vaan toteamus että muut vaihtoehdot ovat vielä paljon huonompia.

Jos ydinvoimaa rakennetaan muualle, sitä täytyy olla valmis rakentamaan myös omalle takapihallemme, Eurooppaan ja Suomeen. Tämäkään ei ole kannanotto uuden ydinvoimalan puolesta, vaan toteamus että ydinvoiman kannattajan olisi tekopyhää vastustaa sitä. Uusia Fukushimoja tapahtuu silloin väistämättä, mutta ikävästi sanottuna se on hinta joka on pakko hyväksyä. En ole tyytyväinen omaan mielipiteeseeni, mutta inhorealistisesti katsoen se on vähiten huono vaihtoehto.

Muiden listat näyttäisivät luultavasti hyvinkin erilaisilta. Pahaa vain pelkään, että useimmilla ei tällaista listaa ole, eivätkä he halua sellaista tehdä. On ahdistavaa suostua siihen, että joutuu aiheuttamaan toisenlaista tuhoa, jos haluaa välttää yhdenlaista tuhoa. On paljon suoraviivaisempaa (ja myös johdonmukaista) vastustaa kaikkea tuhoamista.

Asenne on inhimillisesti ajatellen ymmärrettävä, ennen muuta sellaisilla jotka ovat taistelleet jo kauan. Se on silti väärä.

 

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

 

“Valituksia tapahtuu vasta, jos tilanne kärjistyy totaalisesti. Niissä ei ole käytännössä mitään positiivista kenellekään, ei yrityksille, ei viranomaisille, ei yhteiskunnalle, ei valittajalle. Tulokset ovat täysin arvaamattomia. Aikaa, vaivaa ja kuluja on käytännössä mahdoton ennakoida.” 

Edellisessä osassa todettiin, että valitusten teko on merkki siitä, että järjestelmä on rikki. Muut vaikutuskanavat — mielipiteet, YVA-menettelyt, ympäristölupien muistutukset — ovat hyväksytty osa prosessia. Niistä voi olla myös toiminnanharjoittajalle hyötyä, jos jo alkuvaiheessa paljastuu ongelmia joita olisi kalliimpi ratkoa myöhemmin.

Tämä työ on käytännössä täysin näkymätöntä. Julkisuutta saavat ainoastaan järjestöjen tekemät varsinaiset valitukset, jotka ovat itse asiassa erittäinkin harvinaisia. Pertti Sundqvistin arvion mukaan muistutuksia kirjoitetaan noin 30-40 yhtä valitusta kohti. Ylivoimaisesti suurin osa vaikuttamisesta siis tapahtuu kevyin keinoin.

Valituksia tapahtuu vasta, jos tilanne kärjistyy totaalisesti. Niissä ei ole käytännössä mitään positiivista kenellekään, ei yrityksille, ei viranomaisille, ei yhteiskunnalle, ei valittajalle. Tulokset ovat täysin arvaamattomia. Aikaa, vaivaa ja kuluja on käytännössä mahdoton ennakoida.

Mihin tähdätään?

Valittaminen on äärimmäisen raskas prosessi. Valituksessa on tyypillisesti sivukaupalla tekstiä ja viitteitä erilaisiin säädöksiin ja lakeihin (ks esim täältä).  Valitus ei käytännössä enää voi olla vapaamuotoinen. Jos on tarkoitus, että valitus otetaan vähänkään vakavasti, se on tehtävä rautaisella ammattitaidolla, ja vaatii taakseen kohtuullisen organisaation.

Valituskierroksia voi olla useita, ja hankkeita on mahdollista viivästyttää vuosikaupalla. Juuri siksi,  jos ylipäätään aikoo lähteä valitusprosessiin, olisi syytä olla aivan kirkkaasti mietitynä, mihin pyrkii. Valituksiin ei käytännössä kannata mennä, ellei pidä hyvin todennäköisenä että saa ainakin jotain myönnytyksiä.

Kannattaako mennä loppuun saakka?

Mikäli on olemassa kirkkaasti määritelty päämäärä lopettaa jokin tietty toiminta Suomessa kokonaan (esimerkiksi turpeennosto tai kaivostoiminta), valituksilla voidaan pyrkiä tekemään vastapuolen elämä sietämättömän hankalaksi. Tämä ei ole kaunis päämäärä, mutta se on täysin laillinen.

Jossakin vaiheessa peli saattaa kuitenkin muuttua kokonaan.

Sekä turpeennostossa että kaivosalalla on suuret voimat vastassa, ja loppujen lopuksi suurella osalla suomalaisista ei ole vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Jos peli viedään tarpeeksi kovaksi, on todennäköisempää että laki muuttuu kuin että turpeennosto loppuu. Kyseessä on kuitenkin vastapuolen elanto.

Juuri siksi olisi erittäin tärkeää priorisoida. Mitä kovemmin panoksin pelataan, sen todennäköisempää on että pelisääntöjä muutetaan. Uuvutusstrategia on järkevä vain silloin, jos todella ollaan nollatoleranssilinjalla. Ja silloinkin on syytä muistaa, että onnistuminen yhdellä alueella voi haitata toisella alueella.

Uusi ympäristönsuojelulaki on juuri lähtenyt lausuntokierrokselle, ja eräs sen päämäärä on lisätä vaikuttamismahdollisuuksia jo prosessin alkuvaiheessa. Valituksista ei tulla koskaan pääsemään kokonaan eroon, mutta mikäli laki onnistuu tehtävässään vähääkään, vähennys on kaikille sen arvoista. Loppujen lopuksi on erittäin vähän asioita, joissa kannattaa valituslinjalla edetä loppuun saakka.

Kiitokset: Kiitän Pertti Sundqvistia faktojen selventämisestä ja ajatusteni kritisoinnista. Näkemykset — ja mahdolliset virheet — ovat täysin omiani.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

 

“Voi jopa ajatella, että muistutusprosessit ovat yritykselle hinta siitä, että se voi toimia vakaassa, turvallisessa, ja demokraattisessa ympäristössä. Se on pitkällä ajalla kilpailuetu.”

Sarjan edellisessä osassa toin esille, että valittamisessakin pitäisi olla strategia. Nyt menen hieman enemmän konkretiaan. Suomessa on hyvin karkeasti neljä tasoa joilla voi päästä vaikuttamaan. Kuvaan tässä lähinnä ympäristövaikutusten arviointimenettelyä (YVA, Wikipedia,  Ympäristökeskus). Menettelyt ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia muuallakin, vaikka termit hiukan vaihtelisivatkin.

Valmistelu.

Jos asioihin päästäisiin vaikuttamaan jo valmisteluvaiheessa, muut vaiheet kevenisivät olennaisesti. Valitettavasti kansalaisjärjestöjen on vaikea päästä tälle tasolle, mutta kärsivällisellä ja kiihkottomalla toiminnalla se on mahdollista.

Toisaalta en tiedä, pitäisikö tätä millään tavalla edes laskea aktivismiksi. Jokaisella on oikeus yrittää saada mielipiteitään läpi, ovat ne mielipiteet millaisia tahansa.

Mielipiteet

YVA:n ensimmäisessä vaiheessa hakija tekee arviointiohjelman. Siinä kuvaillaan, miten selvitys aiotaan tehdä. Arviointiohjelma on julkinen dokumentti, ja kenellä tahansa on mahdollisuus antaa siihen mielipide. (Varsinaisia “lausuntoja” antavat vain viranomaiset). Saatujen mielipiteiden pohjalta YVA-viranomainen antaa yritykselle ohjeet siitä, miten varsinainen arviointiselostus pitää tehdä. Mielipiteet voivat olla täysin vapaamuotoisia; hyvin perustelluilla mielipiteillä voi kuitenkin olla suurikin vaikutus.

Mielipiteen voi kirjoittaa vaikka yksi ihminen yhdeltä istumalta, mutta hyvälaatuisen tuottaminen vaatii todellista työtä. Periaatteessa jokaisen yksittäisen kansalaisen mielipide otetaan yhtä vakavasti. Käytännössä määrälläkin on merkitystä: jos mielipiteellä on monta allekirjoittajaa, tai se on tunnetun yhdistyksen tekemä, se saa käytännössä suuremman painoarvon (vaikkei ideaalimaailmassa niin saisikaan tapahtua).

Muistutukset

YVA-prosessin lopputuloksena yritys tuottaa arviointiselostuksen, joka on taas julkinen dokumentti johon on mahdollista antaa muistutuksia. YVA-viranomainen ottaa muistutukset huomioon ja antaa loppulausunnon. Loppulausunto on harvoin kielteinen, mutta muistutusten perusteella voidaan silti vaatia huomattaviakin muutoksia ennen kuin ympäristölupaa voidaan myöntää. Siksi hyvin laadituilla muistutuksilla voi olla erittäin suuri painoarvo. Kunnolla tehty muistutus vaatii käytännössä usean ihmisen työpanoksen.

YVA-prosessin perusteella viranomainen päättää, voidaanko hankkeelle antaa ympäristölupa. Myös ympäristölupa tulee nähtäville ennen kuin se hyväksytään, ja siihen on mahdollista antaa muistutuksia. Näissä muistutuksissa on oltava jo todellista ammattitaitoa mukana, jos niillä haluaa jotain saavuttaa.

Ovatko muistutukset kohtuuton riesa?

Mielipiteiden ja muistutusten tekeminen on siis suoraviivaista. Ne eivät oikeastaan edes ole aktivismia, vaan osa prosessia; YVA-menettely on luotu nimenomaan siksi, että paikalliset mielipiteet saadaan esille ennen päätöksentekoa.

Järjestöjen kannalta muistutuksissakin on oltava priorisointi, koska kyseessä on vapaaehtoistoiminta jota harva haluaa tehdä. Kaikkiin ei voi osallistua, ainakaan täysipainoisesti.

Teollisuuden kannalta kuulemisprosessien kesto on melko helppo arvioida, ja ne eivät ole kohtuuttoman kalliita (joskaan eivät ilmaisiakaan). Käytännössä ne voi katsoa osaksi suunnitteluprosessia — ehkä ikäväksi ja aikaa vieväksi osaksi, mutta kuitenkin osa joka on mahdollista budjetoida ja arvioida mukaan. Ne ovat viime kädessä kiinteä kulu.

Voi jopa ajatella, että muistutusprosessit ovat yritykselle hinta siitä, että se voi toimia vakaassa, turvallisessa, ja demokraattisessa ympäristössä. Se on pitkällä ajalla kilpailuetu.

Valitukset sen sijaan ovat merkki siitä, että järjestelmä on rikki. Niistä seuraavaksi.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

 

“Närkästystä taas herättää, jos hyvillä asuntoalueilla vastustetaan kehitysvammaisten palvelukoteja ja valitetaan kaikki instanssit läpi. Tällaista on helppo pitää raukkamaisena… siihen hetkeen saakka, kun oman tontin viereen aletaan kaavoittaa alkoholistiparantolaa, jota tietysti pitää vastustaa. (Mikään ei ole niin pyhää kuin tekophyyys).”

Valittaminen on aktivismin muoto siinä missä muutkin. Tarkoitan tässä nimenomaan oikeusasteissa ja viranomaisprosesseissa tehtyä valittamista. Useimmilla ei kuitenkaan ole kunnon käsitystä siitä, mitä se itse asiassa tarkoittaa. Koitankin tässä sarjassa hiukan hahmottaa “valittamisen strategiaa”.

Käytän esimerkkinä ympäristönsuojeluliikettä, koska se on minulle tuttu alue. (Olen Suomen Luonnonsuojeluliiton rivijäsen ja osallistunut näihin prosesseihin, mutta mielipiteet ovat puhtaasti omiani). Täsmälleen samat lainalaisuudet pätevät kuitenkin mihin tahansa kansalaisliikkeeeseen.

Itse en pidä “suorasta toiminnasta” missään muodossa — ei sovi luonteeseeni edes marssia laillisessa rauhanomaisessa mielenosoituksessa. Ja valittaminen on henkilökohtaisesti vastenmielistä, varsinkin jos sen tarkoitus on vain valittaa ilman päämäärää. Mutta valituskierteet ovat merkki siitä, että jotain on rikki. Eräs vanha konkari (Pertti Sundqvist) on tiivistänyt asian hyvin:

Kun vähennettiin [lupaviranomaisten] resursseja, uusien lupien myöntäminen hidastuu ja luvista tulee huonompia. Sitten niistä valitetaan. Uuden laitoksen perustaminen kestää pari vuotta pidempään kuin siinä tilanteessa, jossa viranomaisella olisi tarpeeksi resursseja. Kahden vuoden viive työllistämisessä maksaa paljon. Se myös vähentää intoa tehdä uusia tehtaita. Jos lupa tehtäisiin nopeasti ja hyvin, yritykset mieluummin sietäisivät paljon tiukemmat rajat kuin viiveet, valitukset ja vireillepanot.

Valituskanavat ovat vähän kuin kuin yhteiskunnan viemäriputket: ei niihin halua kukaan kättään työntää, mutta tukkiminen olisi todella huono idea. (Käytän tässä sanaa “valitus” kattamaan myös kevyempiä keinoja kuin varsinaiset oikeusasteisiin valittamiset. Avaan termiä myöhemmissä osissa).

Ns suorasta toiminnasta kiinnostunut löytää Internetistä (ja myös kirjastoista) helposti materiaalia toiminnan taktiikoista ja strategioista. Valittamisesta en sen sijaan ole (vielä) nähnyt oppikirjoja tai tutkimuksia.  Onko siinä ylipäätään mitään taktiikkaa saati strategiaa, vai onko se vain ihmisten kiusaamista?

Onko valittamisessa strategiaa?

Jos ajatellaan ns yleistä mielipidettä, niin luonnonsuojelijoiden valituskierteitä pidetään kiusantekona. Myös yhden yksittäisen ihmisen aiheuttamat vuosien valituskierrokset voivat herättää raivoa kaikissa muissa. Närkästystä taas herättää, jos hyvillä asuntoalueilla vastustetaan kehitysvammaisten palvelukoteja ja valitetaan kaikki instanssit läpi. Tällaista on helppo pitää raukkamaisena… siihen hetkeen saakka, kun oman tontin viereen aletaan kaavoittaa alkoholistiparantolaa, jota tietysti pitää vastustaa. (Mikään ei ole niin pyhää kuin tekophyyys).

Valittamisesta ei siis oikeastaan kukaan pidä, mutta demokraattinen yhteiskuntamme antaa siihen mahdollisuuden, ja mahdollisuutta saa käyttää.  Silti valittamisessa täytyisi olla päämäärä ja strategia.

Joskus päämäärä voi olla yhden asian intohimoinen vastustaminen vaikka kuolemaan saakka. Niin kauan kuin kyseessä on vain oma kuolema, se on asenne siinä missä muutkin.

Mutta jos päämärässä voi olla vähänkin vivahteita, tarvitaan strategia. Tärkeintä on, että osaa priorisoida miten ja mistä valittaa.  On määriteltävä ne (harvat) alueet, joissa ollaan valmiita menemään loppuun saakka. Muissa asioissa on sitten oltava valmis kompromisseihin. (Tuon esiin omat priorisointini luontoasioissa myöhemmässä kirjoituksessa).

Jollei priorisointia ole, ajaudutaan helposti tilanteeseen jossa valitetaan satunnaisesti ja ilman erityistä päämäärää. Se ei ole kenekään etu. Lausuntojen kirjoittajilla loppuu motivaatio, jos he joutuvat tekemään niitä tyhjiössä. Yhteisöltä loppuu kärsivällisyys varsin nopeasti. Valituksia ei enää oteta vakavasti. Kukaan ei hyödy.

Sen sijaan, jos on yhteisesti sovittu edes karkea tärkeysjärjestys, toiminta muuttuu aivan toisenlaiseksi. Jos tietyllä alueella on resursseja tehdä yksi tai kaksi valitusta vuodessa, kannattaa valita ne yksi tai kaksi joilla on merkitystä. Joinakin vuosina voi jopa jättää valitukset kokonaan tekemättä, jos muilla keinoin on saatu aikaan tilanne jonka voi sietää ainakin hampaita kiristellen.

Ainakin suomalaiselle ympäristöliikkeelle on ominaista, että mitään yhteistä “tärkeysjärjestyslistaa” ei ole. Tämä on sekä hankala että terve tilanne. Hankalaa on se, että toiminta vaikuttaa varsinkin ulospäin epäjohdonmukaiselta; tervettä on se, että toiminta on demokraattista ja ottaa huomioon erilaisia mielipiteitä.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.