Talvivaara 4: tilanne, karkeasti

 

Olen tehnyt sarjan vuokaavioita, joilla yritän ainakin itse ymmärtää mitä Talvivaarassa on tapahtunut. Todellisuudessa ulkopuolinen ei kykene tarkkaan ymmärtämään, varsinkin kun tiedotus on satunnaista, ja poikkeustilanne seuraa toistaan. Kaaviot eivät ole täsmälleen aikajärjestyksessä, ja yksityiskohdissa voi olla karkeita yksinkertaistuksia. Olen yksinkertaisesti pyrkinyt tiivistämään asiat niin että itse ymmärrän ne.

Muita Talvivaara-kirjoituksia, mm sateisuus- ja riskianalyysejä: Täällä.

Pyrin olemaan tässä neutraali: Talvivaaran ongelmat voivat johtua ymmärrettävistä innovatiivisen prosessin alkukangerteluista, huonosta tuurista, pienistä virheitä, karkeista virheistä, viranomaisten virheistä, viranomaisten korruptiosta, prosessin kertakaikkisesta sopimattomuudesta Suomeen, tai luonnonsuojelijoiden loputtomasta valituskierteestä joka estää asialliset korjaukset. Tässä selvitän vain, mitä Talvivaara näyttää tehneen. Minulla on kyllä asiasta oma mielipide — ja se ei todellakaan ole neutraali — mutta toivon mukaan ideologiani ei vääristä analyysiäni täysin.

Talvivaaran toiminta perustuu tällä hetkellä pitkälti ympäristönsuojelulain pykälän 62 (poikkeukselliset tilanteet) käyttöön; pykälää on viimeisen vuoden aika käytetty viisi kertaa. Koko pykälä kannattaa mainita tässä:

“Jos onnettomuudesta, tuotantohäiriöstä, rakennelman tai laitteen purkamisesta tai muusta niihin rinnastettavasta syystä aiheutuu päästöjä tai syntyy jätettä siten, että siitä voi aiheutua välitöntä ja ilmeistä ympäristön pilaantumisen vaaraa tai jätteen määrän tai ominaisuuksien vuoksi erityisiä toimia jätehuollossa, on toiminnasta vastaavan tai jätteen haltijan ilmoitettava tapahtuneesta viipymättä valvontaviranomaiselle.     //// Jos muusta kuin 1 momentissa tarkoitetusta, toiminnasta riippumattomasta ja ennalta arvaamattomasta syystä aiheutuu odottamaton tilanne, jonka vuoksi lupamääräystä ei voida tilapäisesti noudattaa, toiminnanharjoittajan on ilmoitettava asiasta valvontaviranomaiselle.”

Jokseenkin yksikäsitteinen: pykälä on tarkoitettu tulipalon tai tulvien kaltaisiin tilanteisiin, joita yritys ei voinut ennakoida ja jotka eivät perustu sen omiin toimintavirheisiin. Silloin on tottakai toimittava heti. Pykälä on tärkeä ja tarpeellinen; mielenkiintoisempi on kysymys, onko sitä käytetty tässä oikein.

 

Picture1

Kuva 1. Visio. Tällä kuviolla Talvivaara hankki maineen innovatiivisenä vihreänä kaivosyrityksenä.   Malmi kaivetaan avolouhoksesta ja murskataan; murske laitetaan suuriin kasoihin joissa sitä valellaan pari vuotta veden ja rikkihapon sekoituksella;  bakteerit hoitavat liuotuksen; liuosta kierrätetään metallitehtaan kautta jossa metalli otetaan talteen ja liuos puhdistetaan ja kierrätetään uudelleen; tarvittava vesi tulee etupäässä sateesta, ja sitä haihtuu suunnilleen saman verran kuin sataa. (Puhdistusjämät uutetaan lisäksi kipsiksi, jonka voi turvallisesti haudata kaivosalueelle).  Suunnilleen tämä on varmastikin suuren yleisön kuva.

 

Picture2

Kuva 2: Tarkempi todellisuus. Tältä prosessi käytännössä näyttäisi, ideaalitilassa. Lähijärvistä otetaan vettä prosessia auttamaan. Kipsisakka-altaassa ylimääräiset raskasmetallit kiinteytetään turvalliseen ja stabiiliin kipsiin; jälkikäsittelyssä sitä puhdistetaan vielä lisää ennen kuin päästetään lähiseudun vesiin. Ulos menevä vesi (1.3 miljoonaa kuutiota vuodesss) on suolaista ja siinän on hieman metallijäämiä, mutta se on kuitenkin hyväksyttävien raja-arvojen sisällä. Varoaltaiden avulla voidaan turvallisesti säädellä vesien määrää.

 

Picture3

Kuva 3: Ongelmat alkavat (kaivoksen alusta saakka). (Oranssilla on merkitty ongelmakohdat jotka periaatteessa voivat olla vain huonoa tuuria. Punaisella merkitsen kohdat, joissa Talvivaaran/viranomaisten aktiivista toimintaa voi jo vahvasti kyseenalaistaa.) Liuotusprosessia ei saada käyntiin kunnolla, mikä tosin on tyypillistä alkuvaiheessa kun uutta prosessia testataan. Kainuun ilmastoa ei todennäköisesti ole osattu ottaa huomioon; haihdunta on oletettua pienempää. (Kipsisakka-altaan suunnittelussa oli myös ongelmia, ja siihen tuli vuotoja 2008 ja 2010).

 

Picture4

Kuva 4: Ongelmat pahenevat. Kierrossa on (ilmeisesti) liikaa vettä, ja liuotusprosessi ei lähde käyntiin. Vettä kertyy koko ajan lisää, koska sitä ei haihdu tarpeeksi; toisaalta vedenottoa järvestä ei syystä tai toisesta vähennetä.  Myös puhdistuspuolessa saattaa olla jotain ongelmia. Ensimmäiset ongelmat alkavat tuntua: varoaltaita on liian vähän.

Picture5

 

Kuva 5: Hätä iskee. Vettä kertyy, useasta eri syystä (sade, prosessiongelmat). Sitä joudutaan päästämään erilaisin väliakaisratkaisuin eri puolille. Tässä kohtaa ei ole enää mahdollista määritellä tarkkaa aikajanaa, mutta tapahtuu kaksi erittäin kyseenalaista toimenpidettä.

5.1) Vettä aletaan kesällä 2012 pykälän 62 mukaisella poikkeusluvalla päästää ohi kipsisakka-altaan suoraan jälkikäsittelyyn. Poikkeuslupa on voimassa korkeintaan vuoden 2012 loppuun. Tähän on viranomaisten (ELY-keskuksen) lupa. Ei ole täysin selvää miksi näin haluttiin tehdä, ja annettiin lupa. (Käytännössä se antaa mahdollisuuden käyttää kipsisakka-allasta veden varastointiin. Tämä tosin on luvan vastaista).

5.2) Toinen toimenpide on luvanvastainen: Talvivaara päästää noin miljoona kuutiometriä pahasti saastunutta ja hapanta (puhdistamatonta) raffinaattivettä nyt vapaana olevaan kipsisakka-altaaseen. Altaassa ei saisi varastoida vettä ylipäätään, eikä varsinkaan näin saastunutta. Toistaiseksi ei ole selvinnyt, miksi näin on tehty ja miksi viranomaiset ovat sen hiljaisesti hyväksyneet.

Picture6

Kuva 6: Epätoivo iskee. Kaikki altaat alkavat olla täynnä, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää valuttaa vettä myös avolouhokseen. Tämä tarkoittaa, että malmin louhinta on mahdotonta. Kaivos ei vielä pysähdy, koska liuotusprosessia kestää parikin vuotta, ja metallia saadaan pitkänkin aikaa vaikka sitä ei louhittaisi lisää. (Käytännössä metallia kuitenkin saadaan vähemmän kuin oletettiin). Samaan aikaan Kainuussa on poikkeuksellisen kovia sateita ja kylmää, ja vettä kertyy sitäkin kautta. (On toinen asia, olisiko tähän pitänyt osata varautua. Muissa Talvivaara-kirjoituksissani arvioin, että olisi).

 

Picture7

Kuva 7. Katastrofi (marraskuu 2012). Kipsisakka-altaaseen tulee paljon julkisuutta saanut vuoto (vesimäärä on noin 0.2 miljoonaa kuutiota). Louhos on täynnä vettä (1.7 miljoonaa kuutiota). Talvivaaran ilmoituksen mukaan kaikki hätäaltaatkin alkavat olla täynnä; tosin tätä on ulkopuolisen mahdoton varmentaa.

 

Picture8

Kuva 8. Ratkaisu? Talvivaara ilmoittaa, että sillä on taas käsissään ympäristönsuojelulain 62 pykälän mukainen odottamaton hätätilanne. Aikaisemmat manööverit eivät yhtiön tulkinnan mukaan ole vaikuttaneet poikkeustilanteeseen, eikä se ole Talvivaaran vika. Myös ELY-keskus hyväksyy selityksen, ainakin osittain.

Talvivaaran vaatima määrä on 3.8 miljoonaa kuutiota. ELY-keskus hyväksyy 1.8 miljoonaa (jolla saadaan käytännössä avolouhos tyhjäksi ja malmin louhiminen taas käyntiin), ja jättää loppuosan aluehallintoviraston (AVI) hyväksyttäväksi. Talvivaara ilmoittaa joutuvansa joka tapauksessa juoksuttamaan nekin vedet ennen pitkää, estääkseen pahemman katastrofin. Liikavesien määrä myös kasvaa ilmoitus ilmoitukselta; nyt se saattaa olla 7 miljoonaa kuutiota.

Käytännössä tällä ollaan nyt menossa eteenpäin. Juoksutuspäätöksestä on tehty useita valituksia, mutta Talvivaaralla on aikaa antaa vastineensa 18.3. saakka. Harva realistisesti olettaa, että juoksutukset pysähtyisivät. Talvivaara on ilmoittanut, että luvan epääminen johtaisi vielä suurempaan katastrofiin keväällä, kun lumet sulavat. Tätä on ulkopuolisen mahdoton varmentaa, mutta käytännössä viranomaiset ovat selkä seinää vasten.

Picture9

Kuva 9. Uusin ongelma? Vaasan hallinto-oikeus päätti 4.3.2013, että kesäkuun 2012 poikkeustilanne (Kuva 5.1) ei ollutkaan lain vaatima poikkeustilanne. Kipsisakka-allasta ei saa ohittaa, vaan vedet pitää puhdistaa sen kautta. Jos päätöstä noudatettaisiin, Talvivaara olisi pian umpikujassa, koska se ei saa enää päästää “normaalia” vesimääräänsä vaan ainoastaan poikkeustilavetensä.

Käytännössä Talvivaaralla on mahdollisuus tehdä päätöksestä valitus, eikä sitä sillä aikaa panna täytäntöön. Talvivaara on ilmoittanut, että päätös ei tule vaikuttamaan mihinkään. Tämä on helppo uskoa, koska Kainuun ELY-keskus on aiemminkin joka tapauksessa ohittanut korkeampien viranomaisten päätöksiä poikkeuspäätöksillä.

Onko Talvivaara toiminut korrektisti?

Makukysymys. En väitä että ylläoleva esitys olisi täydellinen tai virheetön (jo siksikin, että kaikkea tietoa ei ole saatavilla). On se kuitenkin sinnepäin. Eikä anna kovin mairittelevaa kuvaa yhtiöstä (tai Kainuun ELY-keskuksesta).

Oma näkemykseni: kaivostoimintaa saa ja tulee harrastaa, kunhan ei riko lakeja. Jos toiminta ei ole kannattavaa ilman jatkuvia epämääräisiä poikkeuslupia, se ei ole kannattavaa. Piste. Olen syvästi skeptinen siitä, pääseekö Talvivaara ikinä lailliseen tilaan. Mennyt käytös ennustaa usein myös tulevaa käytöstä. Sillä perusteella jatkokin tulee olemaan samanlaista kuin tässä esitetty, niin kauan kuin kaivos pyörii.

 

 

Rikkidirektiivi ja IPR, osa 2

On yllätys, jos rikinpoiston kanssa ei tule yllätyksiä. Voi vain toivoa, että ne ovat vähemmän tuhoisia kuin biopolttoaineiden yllätykset. 

Sain eilisestä Rikkidirektiivi ja IPR-kirjoituksesta aika paljon skeptistä mutta kuitenkin kohteliasta palautetta, ja juuri sitä kaipaankin. (Positiivista palautetta tarvitsee sen verran että itsetunto ei murskaannu, mutta ei yhtään enempää. Negatiivisesta oppii). Otan muutaman kysymyksen jotka ovat mielestäni erittäinkin hyviä.

Rikkidirektiivin kanssa käy samalla tavalla kuin vaikka etanolissa: siitä seuraa jotain yllätyksiä mitä ei nyt tajuta, ja ekologinen vaikutus jää nollaksi. Tämä on rehellisesti sanottuna todellinen riski. Etanolin ja biodieselin suhteenhan ei osattu katsoa kokonaisuuksia, ja nyt ollaan tilanteessa jossa metsiä raivataan ja ruokapeltoja muutetaan energiapelloiksi. On helppo sanoa, että “olisihan se pitänyt tajuta” — ja mielestäni kyllä olisikin, mutta enää ei voi mitään. Onko rikkidirektiivissä samanlaisia riskejä, kun katsoo kokonaisuutta?

Mitä rikille itse asiassa tehdään, kun se poistetaan? Suurin osa maailman rikistä syntyy nimenomaan öljyn ja hiilen jalostuksessa. Kiinteää rikkiä muodostuu noin 64 miljoonaa tonnia vuodessa, ja kaikkea ei voida hyödyntää. Osa siitä täytyy läjittää johonkin. Lopussa oleva kuva antaa kuvaa mittasuhteista. Se on vain pieni osa 15 miljoonasta tonnista, joka makaa Albertassa Kanadassa  (Business Insider). Toisaalta esimerkiksi rikkihappo on tärkeä kemianteollisuudessa, ja rikkiä tarvitaan esimerkisi maanlannoituksessa. Ei siis ole täysin selvää, paljonko rikkiä tällä hetkellä läjittyy, ja kuinka suuri ongelma se lopulta on.  On täysin mahdollista että osa Albertaa on kahdenkymmenen vuoden kuluttua yhtä rikkihappojärveä.

Joudun tämän suhteen toteamaan, että en tiedä (vielä). Kannattaisi kuitenkin aina lähteä siitä, että kun yhtä osaa parannetaan, jossain muualla tulee ongelmia. On yllätys, jos rikinpoiston kanssa ei tule yllätyksiä. Voi vain toivoa, että ne ovat vähemmän tuhoisia kuin biopolttoaineiden yllätykset.

Kasvit tarvitsevat rikkiä, ja nyt ne eivät sitä saa ilman kautta kuten tähän asti. Euroopassa on tosiaankin Wikipedia-artikkelin mukaan alueita, joissa rikkiä on liian vähän, osittain sen takia että ne eivät enää saa sitä ilmasta. Mutta jopa rikkiteollisuuden oma lähde (sulphurinstitute.org) myöntää, että ilmapäästöjen väheneminen on vain pieni osa ongelmasta; yliviljely ja vääränlainen lannoittaminen ovat vähintää yhtä suuria ongelmia. Lause on siis tietyssä mielessä tosi, mutta ratkaisu ei ole tupruttaa rikkiä hallitsemattomasti. Ratkaisu on ottaa kiinteä rikki, tehdä siitä lannoitetta, ja levittää kontrolloidusti pelloillle.

Rikkidioksidi hillitsee ilmaston lämpenemistä. Ylimmän ilmakehän (stratosfäärin) rikkidioksidi ja sen aiheuttamat aerosolit tekevätkin niin. Mutta rikkidioksidia saadaan stratosfääriin vain tulivuorenpurkauksissa. Ei ole mitään merkkejä siitä, että alimman ilmakehän rikkidioksidi kulkeutuisi tarpeeksi ylös. Pinnan lähellä vastaavaa ilmiötä ei ole havaittu.

Mutta olen tässä asiassa poikkeuksellisesti valmis ajatusleikkinä hyväksymään ajatuksen, että rikkidioksidi saattaisi olla hyödyllistä myös alailmakehässä. Hyvä on. Mutta ei se silti tarkoita, että olisi mitään järkeä päästellä rikkidioksidia liikenteen mukana minne sattuu. Järkevää olisi edelleenkin puhdistaa polttoaineet rikistä, ja tuottaa rikkidioksidi kontrolloidusti ja suunnitellusti erityisissä kaasutehtaissa tai mielellään -laivoissa avomerellä. Ei sattumanvaraisesti kuten nyt. Siis: vaikka tällainen mekanismi olisi olemassa (mihin en usko), se ei poista puhdistustarvetta mitenkään.

Rikkidirektiivi on täysin epäreilu Suomelle. Kyllähän se on, rehellisesti sanottuna. Kaikilla muilla sen piirissä olevilla on ainakin teoreettinen mahdollisuus siirtää osa liikenteestään raiteille tai rekoille (Ruotsille ja Norjalle tosin hankalaa, vielä vaikeampaa Iso-Britannialle). Yhä edelleen olen sitä mieltä, että vastuulliset tahot (ketkä ne sitten ovatkaan) ovat nukkuneet ainakin neljä vuotta, joiden aikana olisi ehditty kaikessa rauhassa kehittää jotain uutta. Mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että nyt ollaan itkuisen asian edessä. Ja riipii, että tässä(kin) asiassa Välimeren maat pääsevät taas kerran kuin koirat veräjästä.

Voin vain toistaa omaa henkilökohtaista mantraani: ympäristönsuojelun ikävä puoli on se, että aina joku kärsii. Ympäristönsuojelua pitää silti tehdä. Olennaista olisi nyt tunnistaa kuka kärsii eniten, ja löytää tukiratkaisut jotka olisi pitänyt löytää jo 2008. Saamieni kommentien perusteella olen koko ajan vahvemmin sitä mieltä, että (meidän) ympäristöväen kannattaisi tässä asiassa ottaa suhteellisen matala profiili. Päätös oli oikea, mutta se satuttaa ihmisiä oikeasti. Ja kuka sitäpaitsi pystyy tässä vaiheessa takaamaan, että mitään odottamattomia yllätyksiä ei tulekaan eteen sen takia? Ei kukaan. Ylimielisyys on aina pahasta, ja tässä asiassa aivan erityisen pahasta.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Kuvalähde: Global Forest Watch Canada Acknowledgment: Thanks to Viv Collins for pointing out the Alberta case.

Rikkidirektiivi ja IPR

Populistisesti sanottuna: me maksamme nyt, mutta meidän teollisuutemme kiskoo rahat lisenssimaksuina takaisin kreikkalaisilta laivanvarustamoilta vuonna 2020.

[Paikallisia aiheita vaihteeksi. Raskaampi IPR-materiaali on jatkossa osoitteessa www.project-trogolodyte.org. // Local news for a change. Heavy IPR material at link above.] 

[English version: here]

Rikkidirektiivi on  hyväksytty EU-parlamentissa. Vuoteen 2015 mennessä Itämerellä kulkevien laivojen polttoaineen rikkipitoisuuden on laskettava nykyisestä yhdestä  prosentista 0,1 prosenttiin.

Kiista on kärjistynyt vahvasti kahteen leiriin: ympäristönsuojelijat (joihin itsekin lukeudun) vastaan teollisuus. Kenenkään ei nyt kannattaisi hehkuttaa ainakaan ylimielisesti; päinvastoin on ymmärrettävä, että vastapuoli ei ole kokonaan väärässä. Ympäristön ja terveyden kannalta direktiivi on positiivinen; Suomen talouden ja työllisyyden kannalta se on negatiivinen.

Kuinka positiivinen tai negatiivinen? Kaikkiin tarkkoihin arvioihin on syytä suhtautua skeptisyydellä, koska kyse on äärimmäisen monimutkaisista asioista, mutta suunnilleen:

  • Direktiivi säästää henkiä. Uskoi luonnonsuojelijoiden tarkkoihin lukuihin tai ei (50,000 ylimääräistä kuolemaa vuodessa), niin jotain terveysvaikutuksia rikki- ja hiukkapäästöillä joka tapauksessa on.
  • Suomi kärsii taloudellisesti. Uskoi teollisuuden tarkkoihin lukuihin tai ei, (600 miljoonaa euroa vuodessa tai 12,000 työpaikkaa), jo terve järki sanoo että laivaliikenteestä riippuvainen Suomi kärsii suhteessa enemmän kuin moni muu Euroopan maa.
  • Kyse ei ole pelkästään EU-päätöksestä, vaan Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO on itse hyväksynyt rajat jo 2008. EU:n direktiivi sinällään tuo vain vähän uutta tähän laivateollisuuden itsensä hyväksymään rajoitukseen. Jos direktiivi tuli täytenä yllätyksenä, joku on nukkunut sikeästi.
  • Raja koskee vuonna 2015 vain SECA-aluetta eli Itämerta, Pohjanmerta, ja Englannin kanaalia sekä USA:n ja Kanadan rannikoita. Muualla maailmassa alempaa raja-arvoa aletaan soveltaa aikaisintaan 2020 ja viimeistään 2025. Tätä voi pitää epäreiluna: niiltä alueilta vaaditaan eniten, jotka jo nyt ovat pääsääntöisesti pyrkineet hoitamaan päästöt asiallisesti.


Suomen hallitus on lupaillut teollisuudelle 30 miljoonan euron tukea rikkipesureiden nopeaan asentamiseen, mutta suora tuki ei luultavasti onnistu EU-kilpailusäännösten takia.

Jos direktiiviin olisi varauduttu ajoissa, olisi voitu menetellä tavalla joka hyödyttäisi kaikkia. Nuo 30 miljoonaa olisi tukiaisten sijaan voitu sijoittaa tuotekehitysohjelmaan, jossa olisi kehitetty aivan uudenlaisia superhalpoja plug-and-play rikkipesureita. Tavoitteena olisi suodatin, joka olisi mahdollista asentaa maailman rähjäisimpiinkin laivoihin.

T&K-tukia eivät samat kilpailusäädökset koske, ja 30 miljoonaa ei näin tärkeässä asiassa olisi suuri panostus valtiolta.

Itse asiassa juuri tuo muulle maailmalle annettu 5-10 vuoden viivästys avaisi mahdollisuuksia. Vuonna 2020 (tai 2025) asia tulee muille (esimerkiksi Välimeren) maille eteen aivan yhtä suurena “yllätyksenä” kuin meille nyt. Varsinkaan laman aikana Välimeren mailla ei ole varaa suuriin  julkisiin T&K-panoksiin, vaikka siellä asiaan herättäisiinkin.

Yksi mahdollisuus tulisi patenttijärjestelmän oikeinkäyttämisestä. Asiaa tuntemattomille ja IPR-skeptikoille (joihin itsekin lukeudun) sana “patentti” kuulostaa helposti möröltä. Mutta juuri tässä patentointi ja innovaatioiden suojaus on paikallaan: mahdollistamaan suuret panostukset nyt, mahdollisuudella saada rahat takaisin lisenssimaksuina. Patentit ovat voimassa 20 vuotta. Näissä T&K-hankkeissa olisi tärkeää patentoida kaikki mikä liikkuu.

Populistisesti sanottuna: me maksamme nyt, mutta meidän teollisuutemme kiskoo rahat lisenssimaksuina takaisin kreikkalaisilta laivanvarustamoilta vuonna 2020.

Ruman ja sydämettömän kuuloista? Onhan se. IPR on rumaa.

Epäeettistä? Ei. Tähän IPR-järjestelmä on juuri tarkoitettu, piti siitä tai ei. Tällä ei myöskään sorreta pieniä keksijöitä, koska ei toimivia pesujärjestelmiä kukaan autotallissaan tee. Kyse on suuren luokan koneista, ja tarpeeksi laaja-alaista osaamista on vain suurilla tekijöillä.

Näkemykseni saattaa kuulostaa epämääräisen vastenmieliseltä kaikkien mielestä. Mutta näin kuitenkin tekisin. Voi olla että nyt on jo myöhäistä, ja se on valitettavaa.  Seuraavaa ympäristönsuojelun “yllätystä” vastaan, mikä se sitten onkaan, voisi sen sijaan alkaa jo nyt valmistautua tällä tavalla.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Pissasta vai vessasta: Lääkeaineet juomavedessä

Mitä tapahtuu kun vedän lääkepillerin vessasta alas? Ja mitä väliä?

[Englanninkielinen versio: täällä]

Juomavedestämme löytyy lääkejämiä. Onko niillä merkittävää terveysvaikutusta? Osan mielestä riskit ovat varmoja (US), mutta ehkä suurempi osa asiaa tutkineista on yksinkertaisesti sitä mieltä, että yksinkertaisesti emme tiedä (WHO,CWACBSNew Scientist). Mikä ei kyllä ole turvallisuutta herättävä tunne sekään.

Ihmisiä kiinnnostaa eniten riski ihmisille, mutta vaikutus laajempaan ekosysteemiin voi olla paljonkin merkittävämpi. Jos puhdistetussa juomavedessä on pieniä jäämiä, se tarkoittaa että alkuperäisessä raakavedessä niitä oli vielä paljon enemmän. Paikallisten suurten hormonijäämien tiedetään aiheuttaneen biologisia vaikutuksia esim kaloihin. Mutta entä pienten jäämien kokonaisvaikutus? Tällä hetkellä voi lähinnä turvallisesti sanoa, että kukaan ei tiedä paljonko jäämiä on, mistä ne tulevat, ja mitä ne aiheuttavat (USGS).

Mahdollisten lähteiden määrä on melko rajallinen. Lääketehtaat saattavat aiheuttaa suuria paikallisia piikkejä  (NBC).Antibioottien osalta karjatalous on merkittävä lähde (WCP). Joka tapauksessa osa päästöistä tulee tavallisilta lääkkeitä käytttäviltä kansalaisilta.

Kuinka suuri osa? En tiedä. Datamäärä on vielä aivan liian pieni, jotta saisimme edes kertaluokka-arvioita. Siksi en mietikään tässä suurta kuvaa, vaan päätin ottaa pienen konkreettisen detaljin. Me, tavalliset käyttäjät, saastutamme viemärivesiä lääkkeillä. Paljon vai vähän, sitä emme vielä tiedä. Mutta on konkreettinen kysymys jonka voi jo esittää: Millä mekanismilla me sen teemme? Tai vähemmän hienostuneesti:

Saastutammeko me pissaamalla, vaiko vessaan dumppaamalla?

Me saastutamme kahta kautta: joko syömällä lääkkeitä ja virtsaamalla jämät,  tai sitten dumppamalla vanhentuneita lääkkeitä suoraan vessasta alas. Haluan tietää, kumpi on oikeasti suurempi lähde.

Tämä on tiukan käytännöllinen kysymys. Ihmiset syövät tarvitsemansa lääkkeet vaikka ympäristövaikutus olisi millainen. Siihen ei voi vaikuttaa. Mutta dumppaamiseen sen sijaan voi — tiedotuskampanjoilla, tai helpottamalla vanhojen lääkkeiden palauttamista, tai kehittämällä insentiivejä lääkkeiden palauttamiseen (lääkkeenpalautuspantti?). Siinä voi käyttää mielikuvitusta.

Suomessa onneksi on jo kattava lääkkeenpalautusmekanismi. Vanhat lääkkeet voi palauttaa ilmaiseksi apteekkin kaikessa hiljaisuudessa. (Sieltä ne käsitellään eteenpäin ongelmajätteenä). Mutta aina järjestelmää voi parantaa.

Yritän löytää yhtä lukua, joka antaisi kenelle tahansa helpon ja nopea tavan arvioida miten huono idea dumppaaminen on. Arvelen, että sellainen löytyy arvosta 1/erittymisprosentti. Käytän siitä nimitystä dumppausvaikutus. Tämä vaatii hiukan selitystä.

Lääkeaineiden imeytymisprosessi on lievästi sanottuna monimutkainen (ADME). Jotkin lääkkeet hajoavat melkein kokonaan. Hajoamistuotteetkin saattavat olla haitallisia, mutta yleensä ne kuitenkin ovat vähemmän bioaktiivisia. Hyvä tapa puhdistaa lääkeaine on siis kierrättää se ihmisen kautta.

Puhdistus ei kuitenkaan ole täydellinen, ja osa lääkkeestä päätyy aina sellaisenaan virtsaan (tai ulosteeseen). Jos ruumis hajottaa 98% lääkeaineesta, silti 2% aineesta päätyy virtsaan ja sitä kautta luontoon. Dumppausvaikutus on tämän käänteisluku, eli 50. Konkreettisesti: heittämällä yhden pillerin vessaan ihminen aiheuttaa yhtä paljon saastumista kuin syömällä 50 pilleriä.

Olen kerännyt joidenkin lääkeaineiden dumppausvaikutuksia alla. Lukuihin on syytä suhtautua skeptisesti, mutta suuntaa-antavia ne ovat. Listasin lisäksi Netistä kerättyjä arvioita lääkkeiden hinnoista, koska hinta vaikuttanee siihen miten lääkettä kohdellaan.

  • ParacetamolAspirin (kipulääke): Alle 2% erittyy virtsaan. Dumppaussuhde on siis  ~50. Hinta on  ~1 sentti per pilleri.
  • Atorvastatin (kolesterolil): <2%. Dumppaussuhde ~50, ~50 snt per pilleri
  • Carbamazepine (epilepsia):  2-3%. Dumppaussuhde ~40, ~20 snt
  • Prozac (antidepressant): ~15%. Dumppaussuhde ~6, ~1 EUR
  • Oxycodone (strong painkiller): ~19%. Dumppaussuhde ~5, ~4 EUR
  • Cetirizin (anti-histamine): 30%. Dumppaussuhde ~3, ~1 EUR
  • Antibiootit: Valtavia vaihteluja. Joissakin tapauksissa 40-80% (NIH). Dumppaussuhde ~2, ~1 EUR/pill (penisilliini)
  • Lisinopril: (verenpainelääke): 100% (Ruumis ei käytännösä hajota ollenkaa). Dumppaussuhde ~1, ~30 sntl.
  • Ehkäisypillerit (COCP): Hankala erikoistapaus. Hajoamistuotteetkin ovat hormoneja, joilla on vaikutusta luontoon. Dumppaussuhde lienee matala. ~1 EUR.

Jos asiaa halutaan tutkia koko yhteiskunnan tasolla, tarvitaan paljon muutakin tietoa esimerkiksi lääkkeen myrkyllisyydetä, lääkkeen käyttäjien määrästä ja hajoamisnopeudesta luonnossa. Ylläoleva lista antaa kuitenkin pika-arvion siitä, mihin ehkä voisi keskittyä.

Ylläolevan perusteella heittäisin arvauksen (näin pienellä tietomäärällä se on pelkkä arvaus), että reseptittömät kipulääkkeet ovat suurin päästöriski. Ihmiset voivat ostaa lääkkeitä reserviin niin paljon kuin tahtovat, ja matalan hinnan takia heillä ei ole insentiiviä välittää vanhentumisesta (on helpompi ostaa uusi lääkepakkaus). Lisäksi näitä lääkkeitä käytetään valtavia määriä. Hukkaan menevien pillereiden määrä on suuri.

Arvaukseni kipulääkkeiden riskistä saa hiukan tukea ainakin yhdestä tutkimuksesta (LHWMP): aspiriinijäämiä löydettiin 24%:sta tutkituista puroista. Aspiriini on periaatteessa myrkyllistä esimerkiksi kissoille (Manning), joskaan puroista löydetyt pitoisuudet eivät sinällään olleet vaarallisia niillekään. Ottaisin silti kohteeksi aspiriinin ja muut vastaavat, koska vaikka pitoisuudet olisivatkin pieniä, mitättömän pienellä vaivannäöllä ne saataisiin lähelle nollaa. Ei ole mitään tarvetta rajoittaa lääkkeiden käyttöä; niitä ei vain pitäisi vetää vessasta alas.

Priorisointi voi auttaa päättämää toimenpiteistä. Miksei laitettaisi nimenomaan kipulääkkeiden yhteyteen huomautuksia siitä, että ne pitäisi heittää pois asianmukaisesti? Jos vastaavat varoitukset laitetaan kaikkiin lääkkeisiin, varoitukset menettävät nopeasti tehonsa. Keskitetään varoitukset sinne, missä kokonaisvaikutus on suurin.

Haluan tiukasti painottaa että tässä arviossa on liian vähän todellista dataa ja liian paljon käsien heiluttelua. Voi olla että aspiriini on ongelma, mutta antibiooteilla ja hormoneilla voi pienissäkin määrissä olla suurempi biologinen vaikutus. Varoitukset kannattaisi ehkä keskittää niihin. Jonkun pitäisi oikeasti laskea tämä läpi; oma ammattitaitoni ei siihen riitä.

Voi tietysti kysyä, onko tällä analyysillä mitään todellista arvoa. Ehkä on, ainakin psykologista. Ympäristöväittely menee helposti junnaamiseksi ja ohi puhumiseksi. Joskus kannattaisi ehkä kokeilla aivan uudenlaista perspektiiviä.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

 

Kansalaismittaukset: Voiko kansalaisiin luottaa?

Tyly kysymys ympäristöasioista: Monet kansalaiset eivät luota viranomaisten kykyyn valvoa teollisuuden saasteita. Miksi viranomaisten pitäisi sen paremmin luottaa kansalaisten kykyyn havainnoida ympäristöään?

Väitän: jos viranomaisilta vaaditaan riippumattomuutta ja läpinäkyvyyttä, niin yhtä lailla sitä täytyy vaatia kansalaisilta. Teollisuuden omavalvontaan ei luoteta, mutta ei kansalaisten “omavalvonta” ole automaattisesti sen luotettavampaa. Esitän kuitenkin keinoja, joilla se voisi olla.

Olen seurannut Turun uuden jätteenpolttolaitoksen suunnitteluprosessia. Tunteet käyvät kuumina — ei kukaan täysijärkinen suoranaisesti halua jätteenpolttolaitosta naapuriinsa, en minäkään (en asu aivan vieressä, mutta lähialueella kuitenkin. Itse olen kylläkin päätymässä siihen, että laitoksen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat). Tässä ei ole mitään yllättävää. Huomionarvoista sen sijaan on paikallisten ihmisten vahva osaaminen.

Lähialueen asukkaat ovat seuranneet kaatopaikan ja vanhan polttolaitoksen toimintaa vuosikymmeniä. Heillä on osaamista ja sinnikkyyttä jota kuka tahansa yksityisetsivä kadehtisi, ja uskottavia arvioita hyvinkin teknisistä detaljeista (pahimmat päästöt tapahtuvat kun prosesseja ajetaan ylös tai alas, laakerien kuluminen on pahentanut kuljettimien meluisuutta viime vuosina, jne). Lumen väriä eri etäisyyksillä laitoksesta on seurattu.  Myös erilaisia mittauksia on vuosien varrella tehty, mm pH-arvoista.

Viranomaiset eivät näitä mittauksia noteeraa mitenkään. Ja ikävä sanoa, mutta ehkä ei pidäkään. Kun mittauksia on tehty melko satunnaisesti eikä niitä ole täydellisesti dokumentoitu, ulkopuolisen on vaikea ottaa niihin kantaa.  Vaikka uskoisi täysin mittaajien vilpittömyyteen, mittausmenetelmässä on useita ongelmia.

Pahin ongelma liittyy vahvistusharhaan (confirmation bias). Toisin sanoen, mukaan otetaan vain mittauksia, jotka tukevat väitettä että laitos saastuttaa. Harvalle tulee edes mieleen käydä valokuvaamassa lunta niinä päivinä, kun siinä ei ole saasteita. Tai merkitä ylös ne päivät, jolloin mitään hajuhaittoja ei ole huomattu. Poikkemien perusteella voidaan saada kuva laitoksen maksimipäästöistä (joskaan ei kalibroituna), mutta keskiarvosta ja kokonaisrasituksesta ne eivät kerro mitään.

Tämä EI ole tietoista harhauttamista!  Se on psykologisesti jopa välttämätöntä. Niinä päivinä kun kaikki on hyvin, on järkevämpää unohtaa koko asia. Muussa tapauksessa stressi tappaa nopeasti.

Tästä seuraa kaksi johtopäätöstä, toinen triviaali ja toinen vähemmän triviaali.

A. Triviaali johtopäätös

Mittaukset tulisi automatisoida niin pitkälle kuin mahdollista. Teknologia ei kuitenkaan vielä ole niin kypsää tai halpaa, että joka kodin pihaan saataisiin luotettava päästömittari (eikä tällaisten sensoreiden luotettava operointi ole helppoa).

Milloin automatisointi ei onnistu, esimerkiksi juuri hajuhaitoissa, pitää etsiä yksinkertainen tapa mitata tilannetta ilman mitään vaivaa. Miksi ei sovellettaisi jonkinlaista  tykkää-nappia (ks kuva)? Ulko-oven viereen neljä nappia joilla hajutilannetta voi arvioida (erinomainen, hyvä, huono, todella huono)? Aina ovesta kulkiessaan mittaja napauttaa oikeaa nappia. Puolen sekunnin työ, josta tulee nopeasti automaattista. Käyttöliittymän ei ehkä kannata olla täsmälleen juuri kuvan kaltainen, mutta asian ydin on silti helppokäyttöisyys.

Soveltuuko tämä käyttöliittymä hajumittauksiin? Kuva: YLE / Karoliina Hult

Ja kun laitteen käyttämisestä tulee automaattista, se alkaa ennen pitkää antaa uskottavaa aikasarjaa jota voi verrata esimerkiksi paikalliseen tuulen suuntaan (jonka mittaa toisen osallistujan pihalla oleva sääasema). Järjestelmät eivät ole ilmaisia, mutta hinnat laskevat koko ajan. Tässä ei ole mitään mahdotonta.

B. Ei-triviaali johtopäätös

Vähemmän triviaali johtopäätös on se, että valvojien pitäisi olla jokseenkin välinpitämättömiä sen suhteen, mitä he ovat valvomassa. Toisella tapaa sanottuna, ainakin analyysin täytyisi tapahtua aivan muualla kuin itse tapahtumapaikalla, eikä analyysiin ei saisi liittyä mitään tunteita.

Tähän löytyy suora referenssi ihmisoikeuspuolelta: Amnesty International. Amnestyn jäsenet eivät (lähtökohtaisesti) ota kantaa oman maansa asioihin. Tällä tavalla pystytään parantamaan järjestön riippumattomuutta ja puolueettomuutta (ja lisäksi jäsenten henkilökohtaista turvallisuutta).

Vastaavalla tavalla kansalaismittauksissa pitäisi eriyttää toisaalta mittausten teko ja toisaalta niiden suunnittelu, analysointi ja johtopäätökset. Täydellinen palomuuri ei käytännössä onnistu. Jokainen laitos on erilainen, ja paikallisilla on paras kuva siitä, mihin pitää keskittyä. Paikallisten on siis oltava mittaussuunnitelman tukena, mutta ei päättämässä siitä. Käytännön syistä heidän pitää myös tehdä mittaukset, mutta senkin täytyisi tapahtua valvojan seurannassa ja käskystä.

Ehdottamani menee vähän joka suhteessa  ihmisluonnetta vastaan. Pitäisi siis suostua siihen, että on itse vain toisten orja, joka juoksee mittaamaan kun käsketään? Tai jopa hankkia omilla rahoillaan mittalaitteen tietämättä, mitä se varsinaisesti tekee? Ja olettaa, että joku jossakin muualla “tietää paremmin” mitä ollaan tekemässä? Melko kovaa näyttöä täytyy ehdottajalla olla.

Mutta osaamista Suomessa olisi. Esimerkiksi Turun jätteenpolttolaitoksen seurantaa voisi johtaa vaikkapa Lappeenrannasta (Lappeenrannan yliopistossa on jätealan osaamista, joten siellä voisi olla jopa mahdollisuus käyttää opiskelijatyövoimaa). Vastaavasti Turusta käsin voitaisiin tukea Vaasan jätteenkäsittelylaitoksen seurantaa — Turussahan on jätteenpoltosta Suomen ainoa pitkäaikainen kokemus. Kokenut paikallinen osaa yhdellä käynnillä arvioida, mistä kohtaa kannattaisi mitata ja mitä.

En tiedä, olisiko mitään mahdollisuutta oikeasti motivoida ihmisiä tähän. Paikallisia mittaajia motivoi nimenomaan se, että kyse on heidän omasta elinympäristöstään ja terveydestään. Jaksaako ketään Turussa enää oman stressinsä päälle kiinnostaa, mitä Vaasaan kuuluu? Ehkä, ehkä ei.  Väsymys ainakin paistaa ihmisistä läpi jo nyt.

Entä mistä raha ja resurssit, ja kuka tätä ylimmällä tasolla johtaisi? En tiedä. Teknologia ei tässä ole vaikein puoli (vaikka haastava onkin). Inhimillisistä ja poliittisista asioista tämä on kiinni.

Muita aihetta sivuavia kirjoituksia: täällä.

Translate »