Tag: saaste

Mikä on turkulaisten suurin terveysriski?

Vihreät ajavat yksityisautoilun rajoittamista kaupunkien keskustoissa, myös Turussa. Tätä pidetään helposti ihmisten kiusaamisena. Usein jää tajuamatta, että se on nimenomaan ihmisten suojelemista — tarkkaan ottaen keskustassa asuvien suojelemista.

Kirjoittajat: Jakke Mäkelä ja Heidi Niskanen, Vihreiden kuntavaaliehdokkaat Turussa

Systemaattinen riskinhallinta auttaa hahmottamaan, mitkä riskit ovat kaikkein merkittävimpiä.  Turun tapauksessa vastaus saattaa olla yllättävä. Jos haetaan suurinta yksittäistä ulkoista terveysuhkaamme, se voi hyvinkin olla yksityisautoilu. Emme tarkoita tällä auto-onnettomuuksia, vaan salakavalampia terveysriskejä.  THL:n tautitaakka-analyysi kertoo suomalaisten pahimmista terveysriskeistä. Menetelmää on avattu mm täällä sekä täällä.  


Altistekohtainen tautitaakka Suomessa

Tarkat luvut ovat tietyllä tavalla abstrakteja, ja on mahdoton sanoa että jonkun tietyn ihmisen kuolema johtuisi nimenomaan ympäristömelusta tai nimenomaan pienhiukkasista. Luvut on myös  keskiarvoistettu koko maan yli, joten paikallisesti tietyt tekijät saattavat olla erityisen pahoja.

Esimerkiksi ilmanlaatuportaalin mukaan Turun typpidioksidipäästöt ovat Helsingin jälkeen Suomen toiseksi pahimmat, ja liikenne on siinä todella merkittävä tekijä. Koska typpidioksidi synnyttää myös pienhiukkasia, terveysvaikutus Turussa on selvä.  Ympäristöhallinnon tilastojen mukaan pienhiukkasten määrä on Suomessa hieman laskenut viime vuosina, mutta ei kovin merkittävästi. Liikenteen osuus on koko maan tasolla noin 20%, mutta paikallisesti paljon suurempi.

Turun keskusta ei siis ole erityisen terveellinen paikka elää.  Asiaan olisi periaatteessa äärimmäisen helppo puuttua. Tärkein yksittäinen tekijähän on tiedossa:  yksityisautoilu. Valitettavasti tähän tekijään ei todellisuudessa ole ollenkaan helppoa puuttua, koska se on muutoin sekularisoituneen yhteiskuntamme viimeisiä pyhiä asioita.

On kuitenkin kiistatonta, että autoilu tuottaa sekä melua että pienhiukkasia. Varsinkin nastarenkaat pahentavat molempien muodostumista merkittävästi. Nastarenkaat ovat jopa niin paha pienhiukkasten lähde, että edes sähköautoihin siirtyminen ei välttämättä tilannetta paljon parantaisi.

Autot vaativat myös hiekoittamista, ja vaikka hiekoituspölyssä sinällään on melko vähän varsinaisia pienhiukkasia, terveysvaikutuksia silläkin on. Tähän voisi jonkun verran vaikuttaa optimoimalla hiekoitusta (käyttämällä minimimäärän, ja korjaamalla sen nopeasti pois). Tämä kuitenkin maksaa.

Vaikka autoilun tuottamat pienhiukkaset eivät suoranaisesti ketään välittömästi tappaisikaan, ovat muut siitä aiheutuvat terveyshaitat jo itsessään riittäviä autoilun määrän rajoittamiseen. Hengitettävät (<PM10) ja pienhiukkaset (PM2,5) kulkeutuvat keuhkoihin ja aiheuttavat erityisesti astmaatikoille ja iäkkäämmille ihmisille ongelmia pahenevana keuhkoahtauma- tai sepelvaltimotautina.

Tämän lisäksi hiukkaset ja pakokaasut aiheuttava myös terveessä väestössä jo lyhyellä altistusajalla mm. ylähengitysteiden ja silmien ärsytystä. Pitkään kestänyt altistuminen, kuten tapahtuu kaupunkien keskustoissa, voi lopulta johtaa eliniän lyhenemiseen. Kaiken kaikkiaan oireista varmastikin koituu terveydenhoitoon kustannuksia, joita voitaisi vähentää mikäli päästöjen määrää rajoitettaisi entisestään.

Joka tapauksessa jo terveyssyistä voisi aivan hyvin todeta, että autot eivät kuulu kaupunkikeskustoihin.

Tässä pitää kuitenkin olla realisti.  Yhteiskuntamme on rakennettu niin, että aivan ydinkeskustan ulkopuolella auto on käytännössä lähes pakollinen, varsinkin lapsiperheelle. Molemmilla kirjoittajista on itselläänkin auto.  Ymmärrämme siis enemmän kuin hyvin, miten vaikeaa (ja useimmille mahdotonta) autosta luopuminen käytännön elämässä on.

Siitä huolimatta: mitä tehokkaammin yksityisautoilua voidaan tiheästi asutuilla alueilla vähentää, sitä enemmän henkiä säästämme. Myös ydinkeskustassa asuvilla on oikeus terveeseen elämään.

Jos siis haluamme vakavissamme parantaa turkulaisten terveyttä, joudumme pohtimaan mitä tehdä autoilulle. Autoilun haittoja pyritään yleensä vähentämään ennen muuta negatiivisillla keinoilla: verot, tietullit, rajoitukset, nastarengaskiellot, nopeusrajoitusten alentaminen (mikä parantaisi sekä päästö- että meluongelmaa).

Mutta niitä voitaisiin vähentää myös positiivisilla keinoilla. Pyöräilyn tukeminen on tärkeä keino, niille jotka asuvat pyöräilymatkan päässä keskustasta. Kaikille muille olisi kuitenkin tärkeintä lisätä joukkoliikennettä huimasti vielä nykyisestäkin.

Kirjoittajat ovat Vihreiden kuntavaahdokkaina Turussa.  Jakke Mäkelän sloganina on “Älä kangistu kaavoihin — äänestä fyysikkoa”. Ks lisää täältä sekä FB-sivuilta.  Heidi Niskasen omat kotisivut avataan myöhemmin; FB-sivu löytyy täältä.

Talvivaara 48: Talvivaara vs Äänekoski

Talouselämän kommentti vertailee Talvivaaran ja Äänekosken uuden biotuotetehtaan luparajoja, ja vihjaa että luonnonsuojelijat ovat tekopyhiä tai taitamattomia. Talvivaara on ollut hampaissa yli viisi vuotta; Äänekoskesta ei kukaan ole kiinnostunut, vaikka sulfaattimäärät ovat suurempia kuin Talvivaaralla.

Twitterissä on esitetty erinomainen kysymys: “Heräävätkö nyt vastustajat vai onko päästön laatu lähteestä kiinni?”  Tuota joutuu miettimään.  Mutta loppujen lopuksi vastaus on aika helppo.

Tuskin heräävät.  Vastustajat ovat olleet hereillä koko ajan.  Eivätkä ole aloittaneet riehumista, koska jopa monilla luonnnonsuojelijoilla on suhteellisuudentajua. Kaikkea ei tarvitse vastustaa, vaikka kaikesta ei pitäisikään.

Päästön paikalla on väliä

Laki (mm vesipuitedirektiivi) on jokseenkin suoraviivainen: pohja- tai pintavesien laatua ei saa huonontaa. Nuasjärvi on ennestään puhdas järvi. Äänekosken vesistö on aikaisemman teollisuuden jäljiltä ollut erittäin huonossa kunnossa. Laatu on nyt parantumassa. Tehtaan päästöt todennäköisesti hidastavat parantumista, mutta eivät pysäytä sitä.

Huomattavasti kärjistäen: Jos vesistöjä täytyy pilata, kannattaa pilata vesistöjä jotka ovat jo valmiiksi pilalla.

Nuasjärven purkupaikka on myös onnettomasti valittu: se sijaitsee keskellä järveä, paikassa jossa ei ole virtauksia sekoittamassa päästöä vesistöön. Lisäksi paikan lähellä on syvänteitä. Sulfaatti on ongelma ennen muuta silloin, jos se ei sekoitu ja pääsee kertymään syvänteisiin.  Kerrostuneisuus on jopa suurempi ongelma kuin kertymä sinällään, vaikka kokonaiskertymä vaikuttaakin mm rehevöitymiseen.

Äänekosken suunniteltu purkupaikka on valittu niin, että päästöt sekoittuvat nopeasti suurempaan vesimassaan. Ihanteellisempaa tottakai olisi että päästöjä ei tulisi, mutta jos niitä tulee, tämä paikka on järkevä.

Päästäjän luotettavuudella on väliä

Eikö kuitenkin kaikkea saastuttamista pitäisi vastustaa, aina ja kaikkialla, niinkuin ylläolevat kirjoittajat vihjaavat? Käytännössä ei. Harva luonnonsuojelijakaan haluaa tuhota kaikkea teollisuutta Suomessa. Kaikki teollisuus saastuttaa.

Tätä varten on ympäristölupa.  Siinä kaikki osapuolet tekevät kompromisseja: teollisuus rajoittaa toimintaansa, ja muu yhteiskunta hyväksyy että jotakin saastuu. Mikään osapuoli ei ole täysin tyytyväinen.

Kirjoituksessa Talvivaara 10 muotoilin asian näin:  “Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”

Äänekosken tehtaan tapauksessa on kaikki syyt olettaa, että herrasmiesoletus toimii. Paikalliseen ELY-keskukseen pääsääntöisesti luotetaan.  Ja vielä olennaisempaa: myös Metsä Groupiin luotetaan, pääsääntöisesti. Jos ympäristöluvassa sovitaan jotakin, siitä tullaan myös pitämään kiinni. Jos toiminta muuttuu radikaalisti, ympäristölupaan haetaan muutosta. Tehtaalle on mm annettu tiukkoja seurantavelvoitteita; oletus on, että jos niissä paljastuu ongelmia, tehdas tulee korjaamaan asian.

Talvivaaraan ei luoteta.  Yhtiö ei ole käytännössä missään vaiheessa noudattanut ympäristölupaansa.  Se on avoimesti ilmoittanut, että se ei pysty noudattamaan uutta ympäristölupaansa. Vanhan ympäristöluvan rikkomuksista käytäneen pian oikeutta.  Pohjois-Suomen AVI on joka tapauksessa uudessa ympäristöluvassa todennut (s464):  “Talvivaaran kaivoksen toiminta ja sen vaikutukset ovat monelta osin poikenneet siitä, minkälaisena asia oli vireillä ja ratkaistiin aiemmassa, vuoden 2007 ympäristölupaprosessissa.”

(Merkittävin kysymys on melko tekninen. Yhtiö itse ilmoittaa ympäristöluvan johdanto-osassa että sulfaattien pitoisuus ei ylitä 170 mg/l. Todellisuudessa pitoisuudet ovat olleet jopa 15,000 mg/l. Yhtiö on vedonnut siihen, että sen ilmoituksella ei ole merkitystä, koska raja-arvoa ei ole erikseen määritelty sitovaksi.  Pitoisuudet nousivat noin rajuiksi koska prosessi muuttui niin paljon, että toiminta ei vastannut alkuperäistä ympäristölupaa).

Tiettävästi missään tehtaassa ei ole ennen Talvivaaran uusinta lupaa vaadittu sitovia sulfaattirajoja, joten kieltämättä Talvivaara on joutunut erityissyyniin. Kuitenkin ansiosta.  Käytännössä luparajoja ei ole vaadittu, koska viranomaisille ei ole tullut edes mieleen että jokin yhtiö voisi toimia tällä tavalla.

Voidaan olla jokseenkin varmoja, että Metsä Group ei tule toimimaan tällä tavalla. Sillä on aivan liikaa menetettävää brändimielessä, varsinkin kun Saksa on tärkeä markkina-alue.  Siellä suhtaudutaan suomalaiseen metsäteollisuuteen jo nyt skeptisesti. Brändi ekoystävällisenä tehtaana on vaikea saada takaisin, jos sen kerran menettää.

Luonnonsuojelijoiden hiljaisuus ei siis ole ainakaan tekopyhää. Se on lähinnä pragmaattista.  Jos ympäristöluvan kanssa pystyy elämään,  ja jos voi olettaa että teollinen osapuoli myös noudattaa lupaa, sen kanssa kannattaa elää.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä: http://www.zygomatica.com/talvivaara/).

Biotuotetehdas-havainnekuva_44787__webHavainnekuva Äänekosken tehtaasta (http://biotuotetehdas.fi/media)

 

 

Äreys, ekologisuus ja isänmaa

 

Sympaattisen äreä blogisti Jarmo Korteniemi on kirjoittanut sympaattisen äreän blogin siitä, miten sanoja käytetään väärin. Korteniemi teilaa sanat “suvaitsevaisuus” ja “kotimaisuus” niin mainiosti, että voin vain suositella lukemaan kirjoituksen.

Korteniemen innoittamana ajattelin itse dissektoida yhden sanan.

EKOLOGINEN

Tämä termi, johon luonnonsuojeluharrastuksessa törmää joka toisessa lauseeessa, tulisi kieltää tahdonvastaisen kompostoinnin uhalla.

Tyypillisesti se tarkoittaa sellaista elämäntyyliä, jota puhuja itse sattuu harrastamaan.  Sitä käytetään ainakin kahdessa täysin riippumattomassa mielessä, joiden sekoittumisesta ei seuraa mitään hyvää:  1) ympäristöä rasittamaton, ja  2) luonnonläheinen. Näistä voi tehdä nelikentän.

Screen shot 2014-12-03 at 14.43.32

Vasen alalaita

Vasemmassa alanurkassa on luonnonläheinen ja ympäristöä rasittamaton elintapa. Puhtain esimerkki on Pentti Linkola, jonka ajatuksia en jaa juuri miltään osin, mutta jota kunnioitan jääräpäisyytensä vuoksi. Jos ihminen elää mökissä, ja kalastaa elääkseen, hän ei ympäristöään rasita.

Suurin osa Suomen todellisista haja-asutusalueista saattaa mennä pohjimmiltaan tähän lokeroon. Aiheesta on vaikea saada kiihkotonta tietoa, mutta esimerkiksi Tilastokeskuksen selvitys antaa viitteitä tähän suuntaan. Autoilu kuluttaa, mutta henkilökohtaisia ratkaisuja voi tehdä helpommin kuin kaupungeissa.

Oikea alalaita

Oikeaan alalaitaan (luonnonläheinen, ympäristöä rasittava) voisi stereotyyppisesti sijoittaa USA:n autolähiöt. Kaunista ja viihtyisää, mutta autopakon takia tuhoisaa.

Suomessa tähän neliöön menisivät ehkä suurempien kaupunkien satelliittikunnat. On toki ihanaa käyttää kompostivessaa ja kasvattaa omalla pihalla luomuomenoita, mutta jos molemmat vanhemmat ajavat päivittäin eri autoilla Helsinkiin töihin, kokonaisuus on helposti negatiivinen.

Vasen ylälaita

Vasemmassa ylälaidassa (keinotekoinen mutta ei rasita ympäristöä) saattaisi hieman yllättäen olla Singapore.  Tiheästi asutussa kaupungissa on kaiken pakko olla tehokasta: energiantuotanto, rakentamistiheys, liikenne, jätehuolto, jne. Toisaalta Singaporessa ei ole juurikaan mitään luonnonmukaista, ja yhteiskunta on fasistinen.

Olisin turkulaisena varovainen kehumaan Helsinkiä missään olosuhteissa,  mutta Kalliossa asuva ja Kalliossa työskentelevä kirpputorihippi saattaisi mennä tähän kategoriaan.

Oikea ylälaita

Oikeassa ylälaidassa voisi olla monikin Aasian suurkaupunki. Bangkokissa asumisesta on omakohtaista kokemusta, jonka haluaisin unohtaa. Kaupunki on ihmiselämälle kelvoton.

Oikeassa ylälaidassa ei Suomessa ole mitään.  Aivan poikkeuksellisesti (ehkä ainutkertaisesti) ilmaisen tässä kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Karmeimmillaankaan Suomi ei ole erityisen karmea.  Siitä on syytä olla kiitollinen, ja juuri sen tilanteen säilyttämisen takia itsekin luonnonsuojeluliikkeessä puuhastelen.

En oikein tiedä mitä kautta ärinäni lopulta päätyi tähän sentimentaalisuuteen.   Ehkä itsenäisyyspäivän läheisyys herkistää.  Menköön tämän kerran.

Toivotan lukijoille hyvää itsenäisyyspäivää, ja arvostakaa sitä mitä meillä on,  oli se ekologista tai ei.

Muista ympäristöaiheista täällä sekä  täällä. Facebook-keskustelua aiheesta täällä.

Screen shot 2014-12-04 at 8.15.12

 Isänmaata kauneimmillaan. Kuvalähde: MTV3

Talvivaara 20: Kemikaalimäärien kertomaa

Tämä kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogissani. Koska siinä on numeroarvioita joita ei ole muualla Zygomaticassa, katson järkeväksi kopioida sen myös tänne.

Talvivaaran “suljettu kierto” on sanahelinää, ja kaivoksen saastuttaminen ei tule paranemaan. Tämän tajuaminen ei vaadi spekulointia bioliuotuksen toiminnasta. Riittää katsoa yhtiön itsensä antamia lukuja.

Suljettu kierto on nimenomaan se taikasana, jonka perusteella Talvivaara on saanut kaivoksensa perustaa. Termiä vain ei ole juridisesti määritelty missään. Yhtiö käyttääkin tätä hyväkseen.  Ylen haastattelussa 23.10. toimitusjohtaja totesi näin: “ Pitää muistaa, että olemme vasta ihan viime aikoina päässeet niin sanottuun suljettuun kiertoon. Meidän ei tarvitse enää ulkopuolelta ottaa vettä tähän prosessiin, jolloin olemme automaattisesti paremmassa tilanteessa.”

Kuulostaa hyvältä… kunnes tajuaa kysyä, mitä tuo “suljettu kierto” itse asiassa tarkoittaa. Maalaisjärki (ja Talvivaaran tiedotuskoneisto ainakin tähän asti) antaa ymmärtää, että kaivoksesta ei silloin tulisi kierron ulkopuolelle ainakaan valtavia määriä saasteita.

Maalaisjärki ei ole silloin tajunnut sitä, että Talvivaaran terminologiassa “suljettu kierto” puskee luontoon edelleen kymmeniä miljoonia kiloja sulfaattisaastetta vuodessa. Liitteenä oleva diagrammi tiivistää, miksi näin on. Olen teknisemmässä blogissani avannut sitä auki tarkemmin (Talvivaara 18).

Prosessi ei ole koskaan “suljettu” siitä yksinkertaisesta syystä, että siihen syötetään ulkopuolelta koko ajan rikkihappoa (vuoden 2012 vuosikertomuksen mukaan yli 300 miljoonaa kiloa) sekä lipeää ja kalkkia (yhteensä yli 120  miljoonaa kiloa). Neutralointi tuottaa kymmeniä miljoonia kiloja sulfaattia. Niitä Talvivaara ei edes yritä puhdistaa vedestä, koska taloudellisesti järkevää tapaa ei yksinkertaisesti ole.

Tämä määrä ei tule jatkossakaan pienenemään. Talvivaaranomien laskelmien mukaan (s 10) bioliuotus vaatisi noin 15 kg rikkihappoa per malmitonni. Myös Talvivaaran vuoden 2012 vuosikertomuksesta (s 32-33) on mahdollista lukea, että kokonaisuutena tähän on hetkittäin pasty (vuonna 2011 malmia 11.3 Megatonnia, rikkihappoa 248 kilotonnia, nikkeliä 16.1 kt). Näistä luvuista laskien rikkihappoa on käytetty noin 14 kg / malmitonni, tai 18 kg/kg nikkeliä. Vuosi 2012 on ollutkin huomattavasti heikompi (28 kg/malmitonni, 25 kg/kg nikkeliä) ja vuodesta 2013 ei voi vielä sanoa mitään varmaa.

Tämä 15 kg/malmitonni näyttää paperilla todella hyvältä, koska perinteisemmässä rikkihappolioutuksessa määrä voi olla kymmeniä kertoja suurempi (jopa satoja kiloja per tonni, ksMcDonald & Whitington 2008). Tässä vain jää huomaamatta yksi perusasia: perinteisillä menetelmillä louhitaan malmeja, joiden nikkelipitoisuus on kymmenen kertaa suurempi kuin Talvivaarassa (Talvivaarassa noin 0.2%, muualla useita prosentteja).

Ympäristön kannalta relevantti suure onkin rikkihappo per tuotettu nikkelitonni, ja tässä vertailussa Talvivaara ei näytäkään niin hyvältä.  Perinteisillä tekniikoilla tyypillinen luku on yli 50 kg/kg Ni, mutta myös 30 kg/kg Ni tasolle on päästy. Tähän suhteutettuna Talvivaaran 18 kg/kg Ni ei yhtäkkiä olekaan vallankumouksellinen luku, saati sitten vuoden 2012 25 kg/kg Ni.

Saastumisen (ja maalaisjärjellä ajatellun suljetun kierron) kannalta juuri tämä viimeinen luku on se, mihin pitää tuijottaa. Vaikka Talvivaara saisi bioliuotusprosessinsa toimimaan täsmälleen luvatun mukaisesti, saastuttaminen on käytännössä aivan perinteistä tasoa.

Talvivaaralla ei ole ollut ehdottaa mitään tapaa poistaa sulfaatteja jätevedestä, ja se on valittanut uudesta ympäristöluvasta, joka tiputtaisi sulfaattipäästöt vain muutamaan miljoonaan kiloon vuodessa (väliaikaisesti taso saa olla vielä 24 miljoonaan kiloa). Kun prosessikaaviota katsoo, yhtiöllä ei käytännössä olekaan mitään mahdollisuutta päästä uusiin raja-arvoihin, ellei se laita koko prosessiaan aivan täydellisesti uusiksi.

Toimitusjohtajan mainitsema “suljettu kierto” on vain RO-puhdistusta koskeva tekninen detalji, joka ei voisi ulkopuolisia vähempää kiinnostaa.  Sulfaattiongelmaan se ei vaikuta mitenkään. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun yhtiö vääntelee sanoja ja konsepteja aivan uniikilla tavalla; kshttp://www.zygomatica.com/ymparisto/talvivaara/

Aineen katoamattomuuden laki tulee vastaan. Mikä virtaa sisään yhdessä muodossa, sen täytyy virrata ulos toisessa muodossa. Jokin pieni osa voidaan toki nimetä “suljetuksi kierroksi”, mutta se ei vähennä kymmenien miljoonien kilojen saasterasitetta.

Prosessi-tarkennus

(Kuva 2: Uusittu prosessikaavio)

Lisäys 25.10. Prosessikaaviota on kritisoitu puutteelliseksi. Kuvassa 2 on kaaviosta hiukan tarkempi versio. Olennaista on ymmärtää, että tässä prosessissa muodostuu sekä liukenemattomia sulfaatteja (kipsi) että liukenevia (natriumsulfaatti). Liukenevat sulfaatit ovat ongelman ydin, koska niitä ei saa poistettua vedestä.

Lisäys 26.10. Talvivaaran omilta ympäristövastuusivuilta löyty yhtiön oma arvio kemikaalienkulutuksesta vuodelle 2012: 752.7 kilotonnia kemikaaleja, nikkeliä 12.9 kilotonnia ja sinkkiä 25.9 kilotonnia, kaiken kaikkiaan  19.4 tonnia kemikaaleja per tonni metallia. Aiempina vuosina luku on ollut noin 16 tonnia/tonni. Laskentaperusteet ovat hieman erilaiset kuin minulla, koska katsoin rikkihapon olevan paras mittari saastuttamiselle, ja toisaalta nikkelin olevan tehtaan päätuote. Uskoakseni kumpikaan luku ei ole virheellinen.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. 

 

Talvivaara 18: Sanojen innovaatiota

Talvivaaran innovatiivisuudelle on nostettava hattua. Hieman sääli että innovaatiot kohdistuvat sananvääntelyyn ennemminkin kuin itse kaivostoimintaan, mutta hyvä että edes jotain. Tällä kertaa innovaation näyttää kokeneen termi “suljettu kierto”.

Suljettu kierto on nimenomaan se taikasana, jonka perusteella Talvivaara on saanut kaivoksensa perustaa. Termiä vain ei ole juridisesti määritelty missään. Nyt yhtiö nähtävästi käyttää tätä porsaanreikää hyväkseen.

Yhtiö on aiemmin käyttänyt numeroita hyväkseen hieman samalla tyylillä (ks Talvivaara 17 ja “Talvivaaran pöhinää”. Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: täällä. Nyt analysoidaan siis sanoja.

Naiivi maalaisjärki sanoo, että “suljettu kierto” tuo mieleen tilanteen, jossa sotkuja kierrätetään niin, että luontoon ei tarvitse laskea yhtään mitään.

Hiukan realistisempi maalaisjärki sanoo, että kaivos voi joutua ottamaan tai juoksuttamaan luonnosta hiukan puhdasta vettä, tarpeen mukaan. Puhtaan veden juoksutus ei käytännössä haittaa mitään. Pienen joen virtauksia se saattaa hiukan muuttaa, mutta kaivos aiheuttaa aina jotain muutoksia.

Mikään maalaisjärki ei kuitenkaan sano, että “suljetussa kierrossa” päästettäisiin lähivesiin vuodessa 24 miljoonaa kiloa sulfaatteja.

Näin kuitenkin sanoo Talvivaara.  Ylen haastattelussa 23.10. toimitusjohtaja innovoi näin: “ Pitää muistaa, että olemme vasta ihan viime aikoina päässeet niin sanottuun suljettuun kiertoon. Meidän ei tarvitse enää ulkopuolelta ottaa vettä tähän prosessiin, jolloin olemme automaattisesti paremmassa tilanteessa.”

Nyt siis ollaan saavutettu suljettu kierto, ja sitä kautta puhtain mahdollinen tila? Ensi vuonna saa silti päästää luontoon 24 miljoonaa kiloa sulfaatteja, sitä seuraavana 12 miljoonaa, ja näistäkin rajoituksista Talvivaara on tehnyt valituksen hallinto-oikeuteen. Tämäkö on suljettua kiertoa?

Toimitusjohtaja ei kuitenkaan teknisesti ottaen valehtele. Teknisessä ja juridisessa mielessä suljettu kierto tarkoittaa aivan eri asiaa kuin mitä Talvivaara on ehkä mainosmateriaaleissaan antanut ymmärtää.

Prosessi on hieman monimutkainen, mutta Vihreä Lanka 31.5.13 tiivistää olennaisen: “Kaivospiirin puhtaat sulamis- ja valumavedet pitää pitää erillään saastuneista alueista ja vesistä. Jos tässä onnistutaan, nämä vedet voi laskea ympäristöön. Näitä vesiä ei lasketa kaivoksen kiintiöihin. Prosessivedet ja kaivosalueella eri tavoin saastuvat vedet pitää taas käsitellä, jonka jälkeen ne voidaan laskea vesistöön. Metallitehtaan prosessista avi haluaa nykyistä suljetumman: Siitä ylijäävät vedet pitää käyttää uudestaan ensisijiaisesti liuoskierrossa.”

Kuvio voidaan piirtää alla olevan kaltaiseksi. Prosessi ei ole koskaan “suljettu” siitä yksinkertaisesta syystä, että siihen syötetään ulkopuolelta koko ajan rikkihappoa (vuoden 2012 vuosikertomuksen mukaan yli 300 miljoonaa kiloa) sekä lipeää ja kalkkia (yhteensä yli 120  miljoonaa kiloa). Neutralointi tuottaa kipsiä, mikä tuottaa suuren mutta hallittavissa olevan jäteongelman. Ongelma on, että se tuottaa myös miljoonia kiloja sulfaattia. Niitä Talvivaara ei edes yritä puhdistaa vedestä, koska taloudellisesti järkevää tapaa ei yksinkertaisesti ole.

Toimitusjohtajan mainitsema “suljettu kierto” on tekninen detalji, joka ei voisi ulkopuolisia vähempää kiinnostaa. Se tarkoittaa, että lioutusprosessiin ei tarvitse enää ottaa vettä ulkopuolisista järvistä, vaan RO-puhdistuksen avulla samaa vettä voidaan kierrättää moneen kertaan. Sulfaattiongelmaan tämä ei käytännössä vaikuta mitenkään.

Aineen katoamattomuuden laki tulee vastaan: mikä virtaa sisään yhdessä muodossa, sen täytyy virrata ulos toisessa muodossa. Tälle seikalle ei Talvivaarankaan innovaatiokoneisto mitään mahda.

 

 

Lisäys 25.10.

Yllä olevaa kuvaa on kritisoitu joistakin epätarkkuuksista. Alla on päivitetty ja selkeytetty versio. Olennaisin lisäys on vihreä katkoviiva: se osoittaa, missä kohtaa suljettu kierto tällä hetkellä todennäköisimmin on. Aiemmin yhtiö joutui ottamaan vettä ulkopuolelta metallitehdasta varten. Nyt se (luultavasti) pystyy RO-laitteilla puhdistamaan prosessivettä niin, että uutta vettä ei tarvitse ottaa sisään lähijärvistä (viime vuonna yli miljoona kuutiometriä). Tämä helpottaa vesitaseen ylläpitoa, ja vähentää todellakin riskejä. Saastumisongelmaa se ei kuitenkaan ratkaise, ellei prosessiin ole tehty muitakin rajuja muutoksia joista ei ole kerrottu.

 

Prosessi-tarkennus

 

Translate »