On yllätys, jos rikinpoiston kanssa ei tule yllätyksiä. Voi vain toivoa, että ne ovat vähemmän tuhoisia kuin biopolttoaineiden yllätykset.
Sain eilisestä Rikkidirektiivi ja IPR-kirjoituksesta aika paljon skeptistä mutta kuitenkin kohteliasta palautetta, ja juuri sitä kaipaankin. (Positiivista palautetta tarvitsee sen verran että itsetunto ei murskaannu, mutta ei yhtään enempää. Negatiivisesta oppii). Otan muutaman kysymyksen jotka ovat mielestäni erittäinkin hyviä.
Rikkidirektiivin kanssa käy samalla tavalla kuin vaikka etanolissa: siitä seuraa jotain yllätyksiä mitä ei nyt tajuta, ja ekologinen vaikutus jää nollaksi. Tämä on rehellisesti sanottuna todellinen riski. Etanolin ja biodieselin suhteenhan ei osattu katsoa kokonaisuuksia, ja nyt ollaan tilanteessa jossa metsiä raivataan ja ruokapeltoja muutetaan energiapelloiksi. On helppo sanoa, että “olisihan se pitänyt tajuta” — ja mielestäni kyllä olisikin, mutta enää ei voi mitään. Onko rikkidirektiivissä samanlaisia riskejä, kun katsoo kokonaisuutta?
Mitä rikille itse asiassa tehdään, kun se poistetaan? Suurin osa maailman rikistä syntyy nimenomaan öljyn ja hiilen jalostuksessa. Kiinteää rikkiä muodostuu noin 64 miljoonaa tonnia vuodessa, ja kaikkea ei voida hyödyntää. Osa siitä täytyy läjittää johonkin. Lopussa oleva kuva antaa kuvaa mittasuhteista. Se on vain pieni osa 15 miljoonasta tonnista, joka makaa Albertassa Kanadassa (Business Insider). Toisaalta esimerkiksi rikkihappo on tärkeä kemianteollisuudessa, ja rikkiä tarvitaan esimerkisi maanlannoituksessa. Ei siis ole täysin selvää, paljonko rikkiä tällä hetkellä läjittyy, ja kuinka suuri ongelma se lopulta on. On täysin mahdollista että osa Albertaa on kahdenkymmenen vuoden kuluttua yhtä rikkihappojärveä.
Joudun tämän suhteen toteamaan, että en tiedä (vielä). Kannattaisi kuitenkin aina lähteä siitä, että kun yhtä osaa parannetaan, jossain muualla tulee ongelmia. On yllätys, jos rikinpoiston kanssa ei tule yllätyksiä. Voi vain toivoa, että ne ovat vähemmän tuhoisia kuin biopolttoaineiden yllätykset.
Kasvit tarvitsevat rikkiä, ja nyt ne eivät sitä saa ilman kautta kuten tähän asti. Euroopassa on tosiaankin Wikipedia-artikkelin mukaan alueita, joissa rikkiä on liian vähän, osittain sen takia että ne eivät enää saa sitä ilmasta. Mutta jopa rikkiteollisuuden oma lähde (sulphurinstitute.org) myöntää, että ilmapäästöjen väheneminen on vain pieni osa ongelmasta; yliviljely ja vääränlainen lannoittaminen ovat vähintää yhtä suuria ongelmia. Lause on siis tietyssä mielessä tosi, mutta ratkaisu ei ole tupruttaa rikkiä hallitsemattomasti. Ratkaisu on ottaa kiinteä rikki, tehdä siitä lannoitetta, ja levittää kontrolloidusti pelloillle.
Rikkidioksidi hillitsee ilmaston lämpenemistä. Ylimmän ilmakehän (stratosfäärin) rikkidioksidi ja sen aiheuttamat aerosolit tekevätkin niin. Mutta rikkidioksidia saadaan stratosfääriin vain tulivuorenpurkauksissa. Ei ole mitään merkkejä siitä, että alimman ilmakehän rikkidioksidi kulkeutuisi tarpeeksi ylös. Pinnan lähellä vastaavaa ilmiötä ei ole havaittu.
Mutta olen tässä asiassa poikkeuksellisesti valmis ajatusleikkinä hyväksymään ajatuksen, että rikkidioksidi saattaisi olla hyödyllistä myös alailmakehässä. Hyvä on. Mutta ei se silti tarkoita, että olisi mitään järkeä päästellä rikkidioksidia liikenteen mukana minne sattuu. Järkevää olisi edelleenkin puhdistaa polttoaineet rikistä, ja tuottaa rikkidioksidi kontrolloidusti ja suunnitellusti erityisissä kaasutehtaissa tai mielellään -laivoissa avomerellä. Ei sattumanvaraisesti kuten nyt. Siis: vaikka tällainen mekanismi olisi olemassa (mihin en usko), se ei poista puhdistustarvetta mitenkään.
Rikkidirektiivi on täysin epäreilu Suomelle. Kyllähän se on, rehellisesti sanottuna. Kaikilla muilla sen piirissä olevilla on ainakin teoreettinen mahdollisuus siirtää osa liikenteestään raiteille tai rekoille (Ruotsille ja Norjalle tosin hankalaa, vielä vaikeampaa Iso-Britannialle). Yhä edelleen olen sitä mieltä, että vastuulliset tahot (ketkä ne sitten ovatkaan) ovat nukkuneet ainakin neljä vuotta, joiden aikana olisi ehditty kaikessa rauhassa kehittää jotain uutta. Mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että nyt ollaan itkuisen asian edessä. Ja riipii, että tässä(kin) asiassa Välimeren maat pääsevät taas kerran kuin koirat veräjästä.
Voin vain toistaa omaa henkilökohtaista mantraani: ympäristönsuojelun ikävä puoli on se, että aina joku kärsii. Ympäristönsuojelua pitää silti tehdä. Olennaista olisi nyt tunnistaa kuka kärsii eniten, ja löytää tukiratkaisut jotka olisi pitänyt löytää jo 2008. Saamieni kommentien perusteella olen koko ajan vahvemmin sitä mieltä, että (meidän) ympäristöväen kannattaisi tässä asiassa ottaa suhteellisen matala profiili. Päätös oli oikea, mutta se satuttaa ihmisiä oikeasti. Ja kuka sitäpaitsi pystyy tässä vaiheessa takaamaan, että mitään odottamattomia yllätyksiä ei tulekaan eteen sen takia? Ei kukaan. Ylimielisyys on aina pahasta, ja tässä asiassa aivan erityisen pahasta.
Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.
Kuvalähde: Global Forest Watch Canada Acknowledgment: Thanks to Viv Collins for pointing out the Alberta case.
