Talouselämän kommentti vertailee Talvivaaran ja Äänekosken uuden biotuotetehtaan luparajoja, ja vihjaa että luonnonsuojelijat ovat tekopyhiä tai taitamattomia. Talvivaara on ollut hampaissa yli viisi vuotta; Äänekoskesta ei kukaan ole kiinnostunut, vaikka sulfaattimäärät ovat suurempia kuin Talvivaaralla.
Twitterissä on esitetty erinomainen kysymys: “Heräävätkö nyt vastustajat vai onko päästön laatu lähteestä kiinni?” Tuota joutuu miettimään. Mutta loppujen lopuksi vastaus on aika helppo.
Tuskin heräävät. Vastustajat ovat olleet hereillä koko ajan. Eivätkä ole aloittaneet riehumista, koska jopa monilla luonnnonsuojelijoilla on suhteellisuudentajua. Kaikkea ei tarvitse vastustaa, vaikka kaikesta ei pitäisikään.
Päästön paikalla on väliä
Laki (mm vesipuitedirektiivi) on jokseenkin suoraviivainen: pohja- tai pintavesien laatua ei saa huonontaa. Nuasjärvi on ennestään puhdas järvi. Äänekosken vesistö on aikaisemman teollisuuden jäljiltä ollut erittäin huonossa kunnossa. Laatu on nyt parantumassa. Tehtaan päästöt todennäköisesti hidastavat parantumista, mutta eivät pysäytä sitä.
Huomattavasti kärjistäen: Jos vesistöjä täytyy pilata, kannattaa pilata vesistöjä jotka ovat jo valmiiksi pilalla.
Nuasjärven purkupaikka on myös onnettomasti valittu: se sijaitsee keskellä järveä, paikassa jossa ei ole virtauksia sekoittamassa päästöä vesistöön. Lisäksi paikan lähellä on syvänteitä. Sulfaatti on ongelma ennen muuta silloin, jos se ei sekoitu ja pääsee kertymään syvänteisiin. Kerrostuneisuus on jopa suurempi ongelma kuin kertymä sinällään, vaikka kokonaiskertymä vaikuttaakin mm rehevöitymiseen.
Äänekosken suunniteltu purkupaikka on valittu niin, että päästöt sekoittuvat nopeasti suurempaan vesimassaan. Ihanteellisempaa tottakai olisi että päästöjä ei tulisi, mutta jos niitä tulee, tämä paikka on järkevä.
Päästäjän luotettavuudella on väliä
Eikö kuitenkin kaikkea saastuttamista pitäisi vastustaa, aina ja kaikkialla, niinkuin ylläolevat kirjoittajat vihjaavat? Käytännössä ei. Harva luonnonsuojelijakaan haluaa tuhota kaikkea teollisuutta Suomessa. Kaikki teollisuus saastuttaa.
Tätä varten on ympäristölupa. Siinä kaikki osapuolet tekevät kompromisseja: teollisuus rajoittaa toimintaansa, ja muu yhteiskunta hyväksyy että jotakin saastuu. Mikään osapuoli ei ole täysin tyytyväinen.
Kirjoituksessa Talvivaara 10 muotoilin asian näin: “Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”
Äänekosken tehtaan tapauksessa on kaikki syyt olettaa, että herrasmiesoletus toimii. Paikalliseen ELY-keskukseen pääsääntöisesti luotetaan. Ja vielä olennaisempaa: myös Metsä Groupiin luotetaan, pääsääntöisesti. Jos ympäristöluvassa sovitaan jotakin, siitä tullaan myös pitämään kiinni. Jos toiminta muuttuu radikaalisti, ympäristölupaan haetaan muutosta. Tehtaalle on mm annettu tiukkoja seurantavelvoitteita; oletus on, että jos niissä paljastuu ongelmia, tehdas tulee korjaamaan asian.
Talvivaaraan ei luoteta. Yhtiö ei ole käytännössä missään vaiheessa noudattanut ympäristölupaansa. Se on avoimesti ilmoittanut, että se ei pysty noudattamaan uutta ympäristölupaansa. Vanhan ympäristöluvan rikkomuksista käytäneen pian oikeutta. Pohjois-Suomen AVI on joka tapauksessa uudessa ympäristöluvassa todennut (s464): “Talvivaaran kaivoksen toiminta ja sen vaikutukset ovat monelta osin poikenneet siitä, minkälaisena asia oli vireillä ja ratkaistiin aiemmassa, vuoden 2007 ympäristölupaprosessissa.”
(Merkittävin kysymys on melko tekninen. Yhtiö itse ilmoittaa ympäristöluvan johdanto-osassa että sulfaattien pitoisuus ei ylitä 170 mg/l. Todellisuudessa pitoisuudet ovat olleet jopa 15,000 mg/l. Yhtiö on vedonnut siihen, että sen ilmoituksella ei ole merkitystä, koska raja-arvoa ei ole erikseen määritelty sitovaksi. Pitoisuudet nousivat noin rajuiksi koska prosessi muuttui niin paljon, että toiminta ei vastannut alkuperäistä ympäristölupaa).
Voidaan olla jokseenkin varmoja, että Metsä Group ei tule toimimaan tällä tavalla. Sillä on aivan liikaa menetettävää brändimielessä, varsinkin kun Saksa on tärkeä markkina-alue. Siellä suhtaudutaan suomalaiseen metsäteollisuuteen jo nyt skeptisesti. Brändi ekoystävällisenä tehtaana on vaikea saada takaisin, jos sen kerran menettää.
Luonnonsuojelijoiden hiljaisuus ei siis ole ainakaan tekopyhää. Se on lähinnä pragmaattista. Jos ympäristöluvan kanssa pystyy elämään, ja jos voi olettaa että teollinen osapuoli myös noudattaa lupaa, sen kanssa kannattaa elää.
Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä: http://www.zygomatica.com/talvivaara/).
Havainnekuva Äänekosken tehtaasta (http://biotuotetehdas.fi/media)
