Pekka Himasen kansainvälisen tutkimusryhmän työstä koostamaa pumaskaa mätkittiin julkisuudessa jokin aika sitten oikein urakalla. Yritin olla lukematta kirjoituksia, koska halusin itse kokea teoksen niin sanotusti neitseellisessä tilassa, ilman ennakkokäsityksiä. Otsikoiden tasolla sain tietysti runsaasti odotuksia luovaa materiaalia, lähinnä projektia pidettiin kalliina. Toisaalla Iltalehti väitti Himasen olevan huippufilosofi. Oli niin tai näin, tuskin pystyin olemaan täysin objektiivinen.
Ilman lähteitä raportti on noin 140 sivua joten alla on käsitelty vain joitakin mieleenpainuneita seikkoja. Loput kannattaa lukea itse. Vaikka luettavuus ei ehkä olekaan tämän selvityksen parasta antia niin suosittelen muutaman tunnin uhraamista sen parissa.
Kirjoituksen koko otsikko “Sininen Kirja — Suomen kestävän kasvun malli — Luonnos kansalliseksi tulevaisuushankkeeksi — Johtopäätöksiä Suomen tulevaisuusselonteolle — kestävän kasvun malli -tutkimushankkeen pohjalta”. Otsikon perusteella voi heti ottaa kantaa kohuun raportin hinnasta, liekö rahat menneet tutkimushankkeeseen eikä vain tämän raportin kirjoittamiseen? Hankkeessa on ollut mukana kuusi muutakin henkilöä. Jos kaikki ovat jotain tehneetkin saa hommaan herkästi palamaan jo useamman satatuhatta euroa. Johdannossa jopa mainitaan hankkeeseen käytetyn yli 100 työkuukautta.
Toinen otsikon aiheuttama reaktio liittyy kansallinen sanaan. Jostain syystä liitän sen aina mielessäni nationalismiin, jota taas pidän monella tapaa ongelmallisena ajatuksena. Kansallisuuden ajatuksen mukaisesti mukaan halutaan ottaa “kaikki”. Tämä ei tule onnistumaan, sillä emme elä yhtenäiskulttuurissa, eikä Suomi maana ole enää terävästi rajattu. Kansallisuus käsitteenä vuotaa koska rajoja on tarkoituksella avattu ja ihmiset kulkevat niiden yli molempiin suuntiin, mutta myös koska informaatio ei näitä rajoja pientä kielitaitojarrua lukuunottamatta tunne juuri lainkaan. Yhteenkuuluvuuden tunne on levittäytynyt moneen muuhunkin ryhmään kuin kansaan ja väittäisin sen tarkoittavan kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen heikkenemistä.
On ehkä hyvä mainita raportin aikajänteen olevan kaksi vuosikymmentä. Joidenkin asioiden kohdalla perspektiivi on toki pidempi, mutta hahmotettaessa tulevaisuutta on hyvä tietää kuinka pitkälle katsotaan. 20 vuotta on tässä tapauksessa hyvä valinta. Lyhyempi perspektiivi vaatisi paljon konkreettisemman lähestymisen, eikä silloin käytännössä voisi ottaa esille kovin radikaaleja ajatuksia. Paljon pidemmälle on vaikea yhteiskunnallista kehitystä nähdä oikein millään tarkkuudella.
Kestävän kasvun mallille esitetään kolme merkittävää haastetta: taloudellinen kestävyys, hyvinvoinnillinen kestävyys ja ekologinen kestävyys. Haasteet on hyvin valittu. Kasvun luonteeseenkin otetaan kantaa vaikka alussa tuntuu ettei vaikeasti mitattavaa laadullista kasvua ole huomioitu mitenkään. Tällä tarkoitan esimerkiksi tilannetta jossa jonkin toistuvasti esiintyvän ongelman ratkaisuun kehitetään algoritmi joka annetaan vapaaseen käyttöön, BKT voi laskea, koska kenenkään ei tarvitse enää tehdä manuaalista työtä saman ongelman ratkaisemiseksi eikä algoritmia tarvitse kirjoittaa joka kerta uudestaan.
Hyvinvoinnin osalta minulla jäi mieleen psyykkinen hyvinvointi ja informationalismi. Psyykkisen hyvinvoinnin merkityksen sanotaan korostuvan, kun fyysinen terveys alkaa olla hoidettavissa ja ruokaa riittää. Konkreettisena esimerkkinä: luin joskus jutun jossa sanottiin amerikassa lihavuuden olevan köyhillä suurempi ongelma kuin nälkä. Itsekin näen teknologisen kehityksen nopeasti menevän kohti tilannetta jossa yhä vaikeampia fyysisiä ongelmia pystytään ratkomaan, mutta henkisen hyvinvoinnin puolella teknologia ei vielä näytä pystyvän samaan. Siksi voi tosiaan olla aiheen nostaa psyykkinen hyvinvointi keskiöön.
Psyykkinen pahoinvointi on myös yksi merkittävä tekijä työuralta lipeämisessä, joten tilanteen parantaminen vaikuttaisi merkittävästi myös sekä huoltosuhteeseen, että kestävyysvajeeseen. Toisaalta jo pitkään on ollut näkyvissä kehitys, jossa koneet tekevät yhä suuremman osan työstä; vaikka maailma ei vielä olekaan valmis johtaa tämä vääjäämättä koko elämäntapamme uudelleen arvioimiseen; ainakaan kaikki eivät voi perustaa omanarvontunnettaan työhön samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kaksi edellistä virkettä ovat ilmeisessä ristiriidassa keskenään ja tulevat jossain vaiheessa johtamaan vaikeisiin kysymyksiin yhteiskunnan toiminnan insentiiveistä ja erityisesti omaisuuden käsitteen uudelleen arviointiin, mutta se on ehkä toisen keskustelun paikka.
Informationalismista sanotaan: “pelkistetysti ilmaisten informationaalinen kehitys viittaa informaatioteknologian sekä uuden organisoitumismuodon yhdistelmän mahdollistamaan innovaatiopohjaiseen tuottavuuskasvuun”. Ehkä olisi voinut pelkistää vähän lisää. Informationalismi on kuitenkin hyvä vastinpari teollistumisen käsitteelle. Teollisessa yhteiskunnassa hyvinvointia rajoittavana tekijänä on tuotantokyky. Raaka-aineita on olemassa runsaasti, vaikka niiden käyttöön saaminen vaatiikin koneita. Informaatioyhteiskunnassa koneet rakentavat koneita eikä niistä ole enää pulaa. Rajoittavana tekijänä on tieto, mitä niillä koneilla pitäisi valmistetaa.
Todellisuudessa tietysti käy niin, että luonnonvarojen riittävyys loppuu kun koneita on tarpeeksi, joten siitä voi ja näyttääkin muodostuvan yksi rajoittava tekijä. Mutta oleelista on huomata ettei kyky muuttaa raaka-aineita tuotteiksi ole enää merkittävä pullonkaula. Emme ehkä ole vielä kaikilta osin tuollaisessa tilanteessa mutta siihen päätyminen näyttää väistämättömältä. Mistä päästäänkin informationalismin toiseen ulottuvuuteen eli elämäntavan muutokseen. Tämä tuodaan esiin liittyen uusiin johtamis- ja työkulttuureihin, mutta jää ehkä vähän irralliseksi.
Kestävän talouskasvun kohdalla ensimmäisenä mieleen jää maininta käsittääkseni yleisesti tunnustetun hedonistisen adaptaation käsitteen vastaisista tutkimustuloksista. Siis karkeasti: raha lisää onnellisuutta. Tosin ilmeisesti vain logaritmisesti. Muuten talouskasvu osio on vähän puuduttavaa luettavaa. Osin varmaan koska kaikki kolme osiota kietoutuvat yhteen ja suurin osa ajatuksista tuli jo mieleen hyvinvointi osiossa.
Esille nostan organisaatiokulttuurisen innovaation ajatuksen. Tämä on alue jolle Suomessa olisi sekä tarvetta, että ehkä myös mahdollisuuksia. Tarvetta, koska luutuneita rakenteita kokemukseni mukaan piisaa. Mahdollisuuksia, koska kaikesta huolimatta asiasta saa täällä yleensä sanoa ja koska henkilökohtaista vastuuta otetaan. On siis mahdollista järjestyä muutenkin kuin pyramidiin jossa neljällä kulilla on aina päällikkö.
Alleviivasin lukiessa myös lauseen “Työpaikkojen suojelemisen sijaan fokus tulisi siirtää työntekijän suojaan”. Tämä toki helpottaa Schumpeterilaista luovaa tuhoa, mutta globaalissa ympäristössä, jossa isot jutut ovat näkyviä ja siten helpommin tuettuja voidaan sitten nähdä isojen laivatilausten menetyksiä. Itse ehkä näkisin tarvetta perusteellisemmalle muutokselle, jossa juuri aiemmin mainittua informationalismia mietittäisiin lähtökohtana, tyyliin kickstarter. Ehkä rahankeräyslain uudistamisen lisäksi tarvittaisiin joku uusi yhtiömuoto joka tukisi vähemmän konventionaalista organisaatiomallia?
Kestävä ekologisuus omana osionaan sisältää lähinnä maininnan Stern Reviewhun.
Suomen kestävän kasvun mallia kuvatessaan Himanen nostaan noidankehän vastakohtana esille “hyvän kehän” jossa kestävä talous johtaa kestävään hyvinvointiin, joka puolestaan kestävään ekologisuuteen, josta siirrytään takaisin kestävään talouteen. Kuva on ihan kiva, mutta pienellä pohdinnallakaan en näe miten hyppy kestävästä hyvinvoinnista kestävään ekologisuuteen tapahtuu ellei käsitteitä ole tarkoituksella määritelty sopivasti.
Kehityksen päämääräksi otetaan arvokas elämä, mikä sopii hyvin yhteen oman elämänfilosofianin kanssa, joten siinä ei ole valittamista. Hyvältä kuulostaa myös “Välittäminen on ikään kuin ihmisarvo operationalisoituna”. Sen sijaan väite ettei jokaisen ihmisen aineellisia tarpeita pystyttäisi ekologisen kestävyyden haasteen voimassa ollessa tyydyttämään olisi vaatinut aika painavat perustelut.
Vihdoin sivulla 124 lausutaan ääneen alussa perään kuuluttamani tarve siirtää painopiste talouden mittaamisesta hyvinvoinnin mittaamiseen. Tämä ei varmasti ole helppoa, mutta sellaista se elämä on: joskus on tehtävä vaikeita asioita eikä kaikkea voi tiivistää yhden sivun raporttiin.