Tarvitsevatko eliittinörtit koulutusta ollenkaan?
[English version: click here]
Niko Porjon viimeviikkoinen kirjoitus herätti ristiriitaisia tunteita. Itse olin samaa mieltä kirjoituksen alkuosan kanssa, mutta loppuosa tökki pahasti, enkä osannut sanoa miksi. Nyt kuitenkin tajusin, että Porjo on oikeassa, mutta vain tiukkojen rajojen sisällä.
On totta, että pakkoluennoilla istuminen on hidasta ja tehotonta varsinkin nykyään, kun tieto on jo saatavilla Netissä. Joka haluaa kuunnella hyviä luentoja, voi latailla vaikkapa TEDx-luentoja tai opiskella Khan Academyn kautta.
Varsinainen oppiminen tapahtuu jossain aivan muualla kuin luennolla, oli ala mikä tahansa. Fysiikassa on tehtävä paljon harjoitustöitä. Joillain aloilla joutuu lukemaan pinoittain kirjoja ja kirjoittamaan paljon. Käytännönläheisillä aloilla vasta työharjoittelu opettaa mitä opittava on.
En usko rikkovani kenenkään intimiteettisuojaa, jos totean että Porjo on alallaan lahjakas ja suuren luokan nörtti (sanan kaikkein positiivisimmassa merkityksessä). Porjo on 90-luvulla lukenut fyysikoksi Turusta ja minä Helsingistä, mutta emme koskaan tavanneet ennen kuin 2000-luvulla töissä. Mutta opiskelukokemuksemme ovat samantyyppisiä.
Siksi Porjon luentoskeptisyys tuntuu tutulta. En minäkään luennoista mitään saanut irti, hyvistäkään, enkä niillä oikein jaksanut istua, hyvilläkään. Läpi pääsin, jopa tohtoriksi saakka (tosin se vei kaksi vuosikymmentä), mutta mikään akateeminen pyrstötähti en ollut.
Tämä oli melko yleistä laajemminkin ainakin Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella 90-luvulla — tuttuja naamoja näki lähinnä laitoksen kahvilassa, ei luennoilla. (Kaikkein eniten tuttuja näki kirjastossa laskuharjoituksia tekemässä. Fysiikasta ei valmistu ilman raakaa työtä. Jokaista pinnattua luentotuntia kohden jouduin tekemään kaksi tuntia laskuharjoituksia, joskus enemmän).
Mutta — ja tässä on asian ydin — tässä puhutaan nyt ehkä muutamasta tusinasta ihmisestä koko ikäluokassa. Ei mistään älyllisestä eliitistä, mutta poikkeavasta. Ensimmäisissä fuksibileissäkin keksimme lähinnä mielenkiintoisia laskutehtäviä, vaikka oluttakin oli tarjolla (naisia ei, jostakin syystä). Kaikissa bileissä, itse asiassa. Oi niitä aikoja. Rillit Huurussa on fyysikkokuvauksena parodia, mutta vain hienovarainen.
Mitä tämän porukan oppimiskokemus kertoo siitä, miten koulutus kannattaisi Suomessa laajemmin järjestää?
Ei yhtään mitään.
Porjon kuvaama tilanne pätee aika tasan yhteen pieneen porukkaan Suomessa: introvertit, tieteellis-teknisiä aloja vapaaehtoisesti opiskelevat eliittinörtit. Käytännössä se koskee sitä osaa ikäluokasta, joka opettelisi asiat joka tapauksessa itse, oli opetusta tai ei.
Pitäisikö maailman pyöriä tämän porukan ympärillä? On muodikasta ajatella, että kansakunta menestyy vain, jos sen älyllinen eliitti menestyy. Huippulahjakkaille huippumahdollisuudet ja huippuvaatimukset, tulos tai ulos, tohtoriksi tai teurasjätteeksi.
Rohkenen olla eri mieltä. Kansakunta on keskimäärin niin pätevä kuin sen keskimääräinen kansalainen on. Nobel-huiput Suomesta ehkä puuttuvat, mutta keskinkertainenkin insinööri on täällä melko hyvä. Tämä on aivan varmasti vaikuttanut esimerkiksi siihen, miksi kännykkäbisnes on näinkin pienillä resursseilla saatu aikoinaan nousemaan. On voitu rekrytoida pystymetsästä, ja olla jokseenkin varmoja että riittävän hyvä saatiin.
Vaikka tämä bisnes nyt on romahtanut (ks Timo Tokkosen kirjoitus), niin koulutettu väki oppii pakon edessä (ja suuren tuskan kautta) tekemään muutakin kuin kännyköitä. Jos suomalaisilla IT-insinööreillä olisi vain ja ainoastaan täsmäkoulutus Symbian-koodin optimointiin, nyt oltaisiin syvällä. Onneksi koulutus on laaja-alaisempi, kaikilla koulutustasoilla.
Mihin siis pitäisi panostaa: huippuihin vai tavallisiin? Porjon kirjoitus tarjoaa vastauksen suoraan. Kaikkein lahjakkaimmat ja motivoituneimmat ihmiset saavat kaivettua tietonsa esiin vaikka kiven alta. Eivät he tarvitse mitään erityisjärjestelyjä.
Resurssit kannattaa laittaa siihen, että keskimääräiset opiskelijat saavat hyvän keskimääräisen koulutuksen. (Sivistyneessä yhteiskunnassa myös kaikkein heikoimpiin pitää panostaa, enemmän kuin brutaalin talousteoreettisesti laskien kannattaisi. Mutta tätä en osaa perustella rationaalisesti, se on vain ideologiani).
Koska en pedagogiikasta tiedä mitään (ja olen elänyt elämäni melkoisessa kuplassa), en tiedä mitä tämä täsmälleen tarkoittaa. Uskoisin, että se tarkoittaa enemmän strukturoitua opetusta, tehottoman tuntuista asioiden toistoa, ja ehkä jopa ulkoista kuria. Ainakaan se ei voi tarkoittaa sellaista anarkistista työnarkomaniaa, jonka avulla itse valmistuin, siinä ei ole mitään järkeä. Mutta jätän määrittelyn suosiolla alan ammattilaisten huoleksi.
Olennaista on se, että Porjon ja minun tyyppisten ihmisten opiskelukokemuksista ei kannata oppia juuri mitään. Meillä on paikkamme yhteiskunnan marginaalissa (ja tärkeäkin sellainen). Mutta koulutuskeskustelussa lähes kuka tahansa muu on tärkeämpi.