Ammattikoulu ja muutoksen karmeus

Ysiluokkalaiselleni tuli hiljattain Wilman kautta viesti, jossa kannustettiin koululaisia  hakemaan suoraan ammattikouluun ja työllistymään saman tien meriteollisuusalalle. Ajatus on todella kaunis, ja luultavasti ihan oikeansuuntainen. Silti se herätti mielessäni pientä levottomuutta. Siinä on ongelmia — jotka kyllä ovat ohitettavissa jos vain tajua on.

Aloin pohtia, elääkö turkulainen koulujärjestelmä edelleen sellaisessa maailmassa, jossa ihminen voi 16-vuotiaana päättää mitä aikoo loppuelämänsä tehdä, opettelee pari vuotta tekemään niin, menee jonnekin tekemään niin, on siellä neljäkymmentä vuotta tekemässä niin, ja jää sitten eläkkeelle eikä enää tee niin? Toivottavasti ei.

Käytännössä maailma muuttuu niin kovaa vauhtia, että nyt ammattikoulussa opittu taito on vanhentunut viimeistään 20 vuoden sisällä, ehkä nopeamminkin. Myös automatiikka korvaa koko ajan sellaisia työtehtäviä, jotka voidaan automatisoida — ja lähes kaikki voidaan.

Vihreiden vahva koulutusteema perustuu nimenomaan sen tajuamiseen, että maailma muuttuu, ja koulutus on paras tapa sopeutua niihin muutoksiin. Ei ole mitään järkeä tehdä kaikista suomalaisista sosiaalipsykologian lisensiaatteja. Sen sijaan on hyvin paljon järkeä pyrkiä siihen, että ammattikouluistakin valmistuisi mahdollisimman monipuolisia ammattikoululaisia.  Lukion oppimäärää pienemmällä tietomäärällä on hankala pärjätä nykymaailman haasteissa.

Toisaalta kaikkia ei yksinkertaisesti kiinnosta opiskelu, ainakaan 16-vuotiaana. Tällä hetkellä valinta tapahtuukin aivan liian aikaisin. Jopa sellaisessa opetuksen kehitysmaassa kuin USA:ssa opiskellaan monessa osavaltiossa aina 12 luokkaa. Ideaalimaailmassani opppivelvollisuusikä nostettaisiinkin 18 vuoteen, mutta tämä ei ole kunnallisesti päätettävä asia.

Voikin olla, että ensimmäisen ammattikoulutusjakson kestoa sinällään ei kannata keinotekoisesti lisätä. Sen sijaan olisi realistista lähteä siitä, että ensimmäinen koulutusjakso ei ole viimeinen. Jos ihminen koulutetaan johonkin ammattiin 16-vuotiaana, on jokseenkin todennäköistä että hänet joudutaan kouluttamaan toiseen ammattiin 36-vuotiaana, ja ehkä vielä kolmanteen 56-vuotiaana.

Tällaiseen nykyinen järjestelmämme ei taivu. Nyt sama asia hoidetaan käytännössä kankeasti ja nöyryyttävästi kortiston kautta — tai oikeastaan ei hoideta. Työttömien uudelleenkoulutus on sattumanvaraista ja hankalaa. Nykymaailmassa on valitettava mutta vääjäämätön fakta, että lähes jokainen menettää työpaikkansa jossakin vaiheessa.  Hyvällä tuurilla katoaa vain työpaikka, huonolla tuurilla katoaa koko osaamisalue.

Korkeasti koulutettu pystyy helpommin hyppäämään aivan uudelle alueelle. Ammattikoulutettu voi vaatia uuden ammattikoulutuksen. Tässä ei pitäisi olla mitään erikoista tai hävettävää, mutta siitä on tehty nöyryyttävä ja ihmisarvoa tuhoava kokemus. Olen kirjoittanut omista työttömyyskokemuksistani äärimmäisen poliittisesti epäkorrektin kirjoitussarjan, ja itse olen sentään pärjännyt systeemin puristuksessa aika hyvin.

Koulutus- ja työttömyysjärjestelmämme määrätään hallitustasolla, ja tällä hetkellä hallitustaso on tippunut täysin kehityksen kelkasta. Turun kokoisella vahvalla kaupungilla on kuitenkin edes hiukan edellytyksiä toimia edes hiukan autonomisesti. Virallisesti emme voi antaa ihmisille “toista kierrosta” ammattikoulutusta, mutta käytännössä työttömien aktiivinen uudelleenkouluttaminen voi ajaa samaa asiaa.

Yritin kaivella hiukan tilastoja, mutta kovin selkeitä lukuja en löytänyt. Tilastokeskuksen sivujen kautta löytyi liitteenä oleva tiedosto (Koulutus-tau.xls), jossa listataan Varsinais-Suomen ammatillisessa koulutuksessa olevat aloitusvuoden iän mukaan. Kun Varsinais-Suomen työttömyys pyörii 13%:n pinnassa eli on useita kymmeniä tuhansia, näyttää siltä että erityisen aktiivisesti tätä mahdollisuutta ei käytetä.

Nuorten lisäksi meri- ja autoalalle kannattaisikin Turussa aktiivisesti kouluttaa myös nelikymppisiä työttömiä. Populistisesti ajateltuna nämä paikat ovat silloin “nuorilta pois”, mutta toisaalta tämä ei ole nollasummapeliä. Kun yksi työllistyy teollisuuteen, toinen voi sen lisäksi työllistyä palvelualalle.  Tämä olisi yksi epäsuora askel kohti jatkuvan koulutuksen yhteiskuntaa, jollaiseksi toivon Suomen kehittyvän.

Kirjoittaja on Vihreiden kuntavaaliehdokas Turussa, numerolla 169. Ks lisää täältä sekä FB-sivuilta.  

 

Maailma tarvitsee lisää fyysikoita

Kirjoittajat: Petri Mutka, Jyväskylä; Pertti Rautiainen, Oulu; Jakke Mäkelä, Turku. Kirjoitus on julkaistu Viite ry:n blogissa.

Fyysikkoina olemme sitä mieltä, että maailmassa ei ole vielä tarpeeksi fyysikoita. Kuntavaaliehdokkaina olemme sitä mieltä, että olisi kuntien tehtävä tuottaa näitä tulevia fyysikoita. Olemme tässä asiassa kuin Schrödingerin kissa. Yhtä aikaa hiukan kieli poskessa — tuskin kukaan muu kuin fyysikko voi olla oikeasti sitä mieltä, että fyysikkona oleminen on maailman paras asia — ja yhtä aikaa täysin vakavissamme.

Maailmankuulu fyysikko Michio Kaku on kirjoittanut kirjan nimeltä Physics of the Future. Kirja kuvailee varsin kattavasti sen, miten lähestulkoon kaikki edes jossakin määrin ennakoitavissa olevat uudet tekniset edistysaskeleet liittyvät fysiikan tutkimustulosten soveltamiseen. Samaan aikaan Suomessa laajan matematiikan ja fysiikan valitsevien opiskelijoiden määrä on huolestuttavan alhainen. Erityisen vähän fysiikka ja matematiikka kiinnostavat nuoria naisia.

Tämä on huono asia.  Se on huono asia paitsi naisille, jotka jäävät vaille fyysikon koulutuksen tarjoamia mahdollisuuksia, niin myös yhteiskunnalle, jolta jää lahjakkuusreserviä tältä osin hyödyntämättä

Yksilön kannalta fyysikon koulutus on selviytyjän koulutus.  Se opettaa, että minkään ongelman edessä ei pidä luovuttaa. Ongelmaa pitää lähestyä monesta eri näkökulmasta, purkaa se osiin ja kasata uudelleen, samalla yksinkertaistaen ja muokaten ongelman kuvausta. Ennen pitkää löytyy aina muotoilu, joka on ratkaistavissa.   Toisaalta fyysikon lähestymistapaan liittyy myös oleellisesti omien näkemysten koettelu, se siis ehkäisee sokeaa uskoa valitun ratkaisun kaikkivoipaisuuteen.

Fyysikon koulutus onkin yksi parhaista lähtökohdista, kun pitää kohdata nykymaailman epävarmuus.  Tuskin on sattumaa, että fyysikon koulutuksella on päästy esimerkiksi Saksan liittokansleriksi.*

Yhteiskunnankin kannalta panostus fyysikoihin kannattaa. Liittyivätpä tulevaisuuden haasteet sitten uusiin teknologioihin tai muutoksiin elinympäristössämme, niin se on varmaa, että fyysikan ja matematiikan osaajia tarvitaan. Jos Suomella on näitä omasta takaa, niin meidän ei tarvitse vain passiivisesti mukautua siihen, mitä uusiin teknologioihin liittyviä päätöksiä muualla tehdään, vaan voimme olla itse vaikuttamassa siihen, millaiseksi teknologinen tulevaisuutemme muodostuu.

Vaikka tieteen tutkimustuloksia soveltava teknologia on aiheuttanut kosolti ongelmiakin, se tarjoaa silti myös parhaat keinot ratkaista tulevaisuutemme haasteet.

Vaikka peruskoulun ja lukion päätarkoitus on tarjota yleissivistävä koulutus, niin on myös selvää, että tarvitsemme kosolti lisää fysiikan ja matematiikan osaajia. Kuntien pienikin lisäpanostus fysiikan ja matematiikan opetukseen voisi olla tässä suureksi avuksi. Esimerkiksi koulujen tiedekerhot olisivat hyvin halpa sijoitus tulevaisuuteen.

*) Erratum: Tarkka lukija huomautti, että Saksan liittokansleri on tarkkaan ottaen fysikaalinen kemisti, ei puhdasoppinen fyysikko. Pienen pohdinnan jälkeen päädyimme kuitenkin inklusiivisessa hengessä siihen, että hänet voi silti hyväntahtoisesti laskea fyysikoksi. 

Jakke Mäkelä  on Vihreiden kuntavaaliehdokkaana Turussa, numerolla 169. Ks lisää täältä sekä FB-sivuilta.

Keskinkertaisuus ja koulutuspolitiikka

“Suomalaiset jatko-opiskelijat ovat saatanan mitättömiä keskinkertaisuuksia”. Tällaiseen kekkosmaiseen aforismiin eräs jatko-opiskeluaikainen professorini tiivisti asiansa jo pari vuosikymmentä sitten.

(Voi olla osoitus suomalaisten jatko-opiskelijoiden laadusta, että  tokaisusta tulikin sitten meille lentävä lause.  Parinkin sen aikaisen kollegan kanssa tervehdimme joskus edelleen huudahduksella “Terve, keskinkertaisuus!” Lannistaminen on taitolaji, eikä aina onnistu).

Näin jälkeenpäin ajateltuna täräytyksessä saattoi olla viisautta, jota siinä ei varsinaisesti ollut. Nimittäin: mikä itse asiassa on suomalaisten suurin vahvuus? Väittäisin, että tämä: meillä saattavat olla maailman parhaat mitättömät keskinkertaisuudet. Se on mieletön kilpailutekijä, ja juuri sitä kilpailutekijää koulutussäästöt nyt uhkaavat.

Miksi keskinkertaisuus on hyvä asia?

Continue reading Keskinkertaisuus ja koulutuspolitiikka

Re: Koulutuksen tulevaisuudesta

Tarvitsevatko eliittinörtit koulutusta ollenkaan?

[English version: click here]

Niko Porjon viimeviikkoinen kirjoitus herätti ristiriitaisia tunteita. Itse olin samaa mieltä kirjoituksen alkuosan kanssa, mutta loppuosa tökki pahasti, enkä osannut sanoa miksi. Nyt kuitenkin tajusin, että Porjo on oikeassa, mutta vain tiukkojen rajojen sisällä.

On totta, että pakkoluennoilla istuminen on hidasta ja tehotonta varsinkin nykyään, kun tieto on jo saatavilla Netissä.  Joka haluaa kuunnella hyviä luentoja, voi latailla vaikkapa TEDx-luentoja tai opiskella Khan Academyn kautta.

Varsinainen oppiminen tapahtuu jossain aivan muualla kuin luennolla, oli ala mikä tahansa. Fysiikassa on tehtävä paljon harjoitustöitä. Joillain aloilla joutuu lukemaan pinoittain kirjoja ja kirjoittamaan paljon. Käytännönläheisillä aloilla vasta työharjoittelu opettaa mitä opittava on.

En usko rikkovani kenenkään intimiteettisuojaa, jos totean että Porjo on alallaan lahjakas ja suuren luokan nörtti (sanan kaikkein positiivisimmassa merkityksessä). Porjo on 90-luvulla lukenut fyysikoksi Turusta ja minä Helsingistä, mutta emme koskaan tavanneet ennen kuin 2000-luvulla töissä. Mutta opiskelukokemuksemme ovat samantyyppisiä.

Siksi Porjon luentoskeptisyys tuntuu tutulta. En minäkään luennoista mitään saanut irti, hyvistäkään, enkä niillä oikein jaksanut istua, hyvilläkään. Läpi pääsin, jopa tohtoriksi saakka (tosin se vei kaksi vuosikymmentä), mutta mikään akateeminen pyrstötähti en ollut.

Tämä oli melko yleistä laajemminkin ainakin Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella 90-luvulla — tuttuja naamoja näki lähinnä laitoksen kahvilassa, ei luennoilla. (Kaikkein eniten tuttuja näki kirjastossa laskuharjoituksia tekemässä. Fysiikasta ei valmistu ilman raakaa työtä. Jokaista pinnattua luentotuntia kohden jouduin tekemään kaksi tuntia laskuharjoituksia, joskus enemmän).

Mutta — ja tässä on asian ydin — tässä puhutaan nyt ehkä muutamasta tusinasta ihmisestä koko ikäluokassa. Ei mistään älyllisestä eliitistä, mutta poikkeavasta. Ensimmäisissä fuksibileissäkin keksimme lähinnä mielenkiintoisia laskutehtäviä, vaikka oluttakin oli tarjolla (naisia ei, jostakin syystä). Kaikissa bileissä, itse asiassa. Oi niitä aikoja. Rillit Huurussa on fyysikkokuvauksena parodia, mutta vain hienovarainen.

Mitä tämän porukan oppimiskokemus kertoo siitä, miten koulutus kannattaisi Suomessa laajemmin järjestää?

Ei yhtään mitään.

Porjon kuvaama tilanne pätee aika tasan yhteen pieneen porukkaan Suomessa: introvertit, tieteellis-teknisiä aloja vapaaehtoisesti opiskelevat eliittinörtit. Käytännössä se koskee sitä osaa ikäluokasta, joka opettelisi asiat joka tapauksessa itse, oli opetusta tai ei.

Pitäisikö maailman pyöriä tämän porukan ympärillä? On muodikasta ajatella, että kansakunta menestyy vain, jos sen älyllinen eliitti menestyy. Huippulahjakkaille huippumahdollisuudet ja huippuvaatimukset, tulos tai ulos, tohtoriksi tai teurasjätteeksi.

Rohkenen olla eri mieltä. Kansakunta on keskimäärin niin pätevä kuin sen keskimääräinen kansalainen on.  Nobel-huiput Suomesta ehkä puuttuvat, mutta keskinkertainenkin insinööri on täällä melko hyvä. Tämä on aivan varmasti vaikuttanut esimerkiksi siihen, miksi kännykkäbisnes on näinkin pienillä resursseilla saatu aikoinaan nousemaan. On voitu rekrytoida pystymetsästä, ja olla jokseenkin varmoja että riittävän hyvä saatiin.

Vaikka tämä bisnes nyt on romahtanut  (ks Timo Tokkosen kirjoitus), niin koulutettu väki oppii pakon edessä (ja suuren tuskan kautta) tekemään muutakin kuin kännyköitä. Jos suomalaisilla IT-insinööreillä olisi vain ja ainoastaan täsmäkoulutus Symbian-koodin optimointiin, nyt oltaisiin syvällä. Onneksi koulutus on laaja-alaisempi, kaikilla koulutustasoilla.

Mihin siis pitäisi panostaa: huippuihin vai tavallisiin? Porjon kirjoitus tarjoaa vastauksen suoraan. Kaikkein lahjakkaimmat ja motivoituneimmat ihmiset saavat kaivettua tietonsa esiin vaikka kiven alta. Eivät he tarvitse mitään erityisjärjestelyjä.

Resurssit kannattaa laittaa siihen, että keskimääräiset opiskelijat saavat hyvän keskimääräisen koulutuksen.  (Sivistyneessä yhteiskunnassa myös kaikkein heikoimpiin pitää panostaa, enemmän kuin brutaalin talousteoreettisesti laskien kannattaisi. Mutta tätä en osaa perustella rationaalisesti, se on vain ideologiani).

Koska en pedagogiikasta tiedä mitään (ja olen elänyt elämäni melkoisessa kuplassa), en tiedä mitä tämä täsmälleen tarkoittaa. Uskoisin, että se tarkoittaa enemmän strukturoitua opetusta, tehottoman tuntuista asioiden toistoa, ja ehkä jopa ulkoista kuria. Ainakaan se ei voi tarkoittaa sellaista anarkistista työnarkomaniaa, jonka avulla itse valmistuin, siinä ei ole mitään järkeä. Mutta jätän määrittelyn suosiolla alan ammattilaisten huoleksi.

Olennaista on se, että Porjon ja minun tyyppisten ihmisten opiskelukokemuksista ei kannata oppia juuri mitään. Meillä on paikkamme yhteiskunnan marginaalissa (ja tärkeäkin sellainen). Mutta koulutuskeskustelussa lähes kuka tahansa muu on tärkeämpi.

 

Translate »