Hyökkäystä ei voi hyväksyä, ei millään tasolla. Mutta ei voi myöskään ajatella, että tämä olisi jonkinlainen eksistentiaalinen hyökkäys “kaikkia meitä vastaan”. Jotkut “meistä” — vaikka oma ulkoinen habituksemme olisikin suomalaiskansallisen karkea — arvostavat suuresti sivistyneisyyttä ja toisten huomioon ottamista. Pariisin hyökkääjät eivät edusta koko islamia, mutta eipä vastaavasti Charlie Hebdokaan edusta koko länsimaisuutta.
Varsin moni liberaali — myös minä itse — on ollut tekemässä Charlie Hebdo-lehdestä jonkinlaista sananvapauden marttyyriä. Olen vasta nyt havahtunut siihen, miten abstrakti ja irrallinen tämä asenne on. Kuinka moni on oikeasti perehtynyt siihen, millaista lehteä tarkkaan ottaen on puolustamassa?
Julkisuudessa on (kohteliaisuussyistä?) näytetty lähinnä suhteellisen mietoja kansikuvia. Karkeamman sisällön löytämiseen riittää tehdä Google-haku “Charlie Hebdo offensive“, mutta asetuksista riippuen voi silti joutua kaivamaan enemmän. Jotain esimerkkejä löytyy esimerkiksi täältä.
Arthur Chu on kirjoittanut yhden harvoista todella skeptisistä arvioista. Chu on oikeasti tutustunut materiaaliin. Charlie Hebdo on esimerkiksi tehnyt “pilaa” Boko Haramin kaappaamista, raiskaamista ja orjuuttamista naisista esittämällä heidät raskaana olevina sosiaalipummeina. Hehee, hysteerisen hauskaa? (Kuvalähde)
Olen kerännyt enemmän materiaalia tänne (Hebdo.zip). Kun todellista materiaalia katselee, voi sanoa, että se on karkeaa, perverssiä, sairaan mielikuvituksen tuotetta, rasistista, islamofobista, ja tarkoitettu yksinomaan loukkaamaan. Lehti rienaa kyllä muutakin kuin islamia, ennen muuta katolisuutta, mutta käytännössä lehti näyttää olevan nimenomaan islamofobinen. Syksy Räsänen on kirjoittanut tästä aiheesta melko samanhenkisen arvion.
Vertailukohtana: yksittäinen antisemitismiväite johti lehden toimittajan irtisanomiseen, varsinkin kun se kohdistui henkilöön jolla on valtaa. Kun ottaa huomioon miten heikossa asemassa muslimit Ranskassa ovat, Charlie Hebdon muslimeja rienaava materiaali on lähinnä koulukiusaamista.
Jos joku on sitä mieltä että tämä materiaali on jotenkin itsessään länsimaisen sivistyksen arvokas tuote, niin aika matalalle on arvokkuuden määritelmä vedetty.
Arthur Chu: “So what? There’s no particular merit to being an “equal-opportunity offender”—indeed, it’s lazy and cheap, a way to avoid being held accountable for anything you say because none of it is part of a moral worldview or to be taken seriously.”
Takkini on kääntymässä vahvasti. Olen abstraktisti ajatellut, että oikea vastaus sananvapauden loukkauksiin on ajaa sananvapautta entistä agressiivisemmin: tässä tapauksessa, julkaista mahdollisimman paljon ääri-islamisteja loukkaavia kuvia ikäänkuin siedätyshoitona.
Konkreettisesti olen nyt katsonut millaista Charlie Hebdon harrastama “siedätyshoito” oli, enkä taidakaan enää uskoa tuohon. Ennen muuta pilapiirtäjä Joe Saccon sarjakuva herättää kysymyksiä. Kuka tahansa saa piirtää mitä tahansa, siitä ei pidä tinkiä. Mutta täytyykö jokaista vessanseinäkirjoitusta silti ihannoida? Onko todellakin niin että meidän pitäisi olla ylpeitä kaikesta saastasta mitä joku julkaisee?
Arthur Chu: “When the only thing you’re reverent of is irreverence, when the only thing you hold sacred is the idea that nothing is sacred, well, …. you get one long continuous blast of pure offensiveness and taboo-breaking for taboo-breaking’s sake until all taboos are broken and there’s nothing left to say. You get people who shout racial slurs in unbroken succession all day and think they’ve accomplished something in the name of “free speech” by doing so.”
Toiseen suuntaan Pertti Jarla on tiivistänyt asian toiseen aivan ylipääsemättömästi. “Tottakai he [iskun tekijät] edustavat omalla tavallaan islamia, samalla tavalla kuin uusnatsi Klaus Elovaara edustaa Suomea ja Mamba edustaa musiikkia.”
Voisiko jotain vastaavaa ajatella Charlie Hebdosta ja sekulaarista länsimaisesta yhteiskunnasta? Kyllä lehti edustaa “meitä”, mutta ei se edusta mitään sellaista puolta meistä mistä meidän kannattaisi olla ylpeitä.
Jarla on sivumennen sanoen tässä asiassa pitää jopa roolimalli. Jarlan neitsyt-pilakuva on esimerkki siitä miten homma tehdään: sarkastisesti ja purevasti, mutta kiusaamatta ketään oikeasti heikommassa asemassa olevaa. Joku siitäkin varmasti mielensä pahoittaa, mutta pahoittakoon.
Otetaan konkreettinen esimerkki. En ole itse mikään kulturelli hienohelma. Olen aina pitänyt sick baby joke -genrestä [ei kannata klikata], myös ja etenkin silloin kun omat lapseni olivat pahimmassa rääkyiässä. 90-luvulla olin alt.tasteless-uutisryhmän fäni; mieleeni ovat lämpimästi jääneet etenkin Jeffrey Dahmerin inspiroima squicking sekä kokoelma Kaka Sutra [ei välttämättä kannata klikata].
Nuo jutut huvittavat yhä edelleen. En silti väitä että ne olisivat mitään muuta kuin sirkushuveja lapsellisille pervoille. On mukavaa että meillekin on sirkushuveja, mutta ei meillä ole mitään syytä terveitä ihmisiä häiritä noilla horinoilla.
Jos kätkytkuolemia surevat vanhemmat pitävät julkisen kynttiläkulkueen, minulla on pyhä oikeus marssia perässä ja huutaa vaikka megafonista noita vauvavitsejä. Jos joku ohikulkija saa tarpeekseen ja hakkaa minut siitä hyvästä sairaalakuntoon, harva jos kukaan pitäisi minua sananvapauden marttyyrinä. Teknisesti ottaen olisin silti sellainen.
Tuossa konkreettisessa tapauksessa vastaus lienee jotain tämänkaltaista: törkeydenvapauden käyttäminen voi olla henkistä väkivaltaa heikompia kohtaan. Hakkaaminen on yksiselitteisesti väärin, hakkaajat tulee tuomita ilman mitään lievennyksiä, ja minun tulee saada minulle kuuluvat vahingonkorvaukset. Marttyyriksi minun on silti aivan turha heittäytyä.
Charlie Hebdo liikkui tuolla alueella. Hyökkäystä ei voi hyväksyä, ei millään tasolla. Mutta ei voi myöskään ajatella, että tämä olisi jonkinlainen eksistentiaalinen hyökkäys “kaikkia meitä vastaan”. Jotkut “meistä” — vaikka oma ulkoinen habituksemme olisikin suomalaiskansallisen karkea — arvostavat suuresti sivistyneisyyttä ja toisten huomioon ottamista. Pariisin hyökkääjät eivät edusta koko islamia, mutta eipä vastaavasti Charlie Hebdokaan edusta koko länsimaisuutta.
LIITE: Kritiikkiä
Otto Bruun on aiheen Facebook-keskustelussa tehnyt tiiviin vastalauseen kirjoitukselleni. Koska Otto on yksi eniten arvostamiani ajattelijoita, liitän arvion sellaisenaan alle. En puolustaudu, mutta kommentoin. Kritiikki on siltä osin täysin oikeaa, että en tunne aiheen taustoja niin hyvin kuin pitäisi — eikä tässä riitä puolustukseksi, että useimmat muut eivät tunnu tuntevan senkään vertaa.
Kohdat 1 ja 2 ovat ongelmallisempia. Ne toimisivat paremmin jos eläisimme suhteellisen kliinisessä akateemisessa tyhjiössä. Emme elä. Ranskassa saattaa olla pitkä satiirin perinne, mutta toisaalta sillä on ollut esimerkiksi pitkä siirtomaaperinne ainakin 1960-luvulle. Maailma muuttuu, ja perinne sinällään ei tee mistään asiasta sen parempaa tai hyväksyttävämpää (jos kohta ei huonompaakaan). Kirjoittajien intentiokin on vain puolet asiasta. Jos merkittävä osa ihmisistä jatkuvasti ja systemaattisesti ymmärtää viestin “väärin”, viesti olisi kannattanut muotoilla toisin.
Pohjimmiltaanhan oma kirjoitukseni on varsin subjektiivinen: katsonko, että CH-tyyppinen kommunikointi “edustaa minua” millään merkittävällä tavalla? Yhä edelleen katson että ei edusta, oli sen intentio tai perinne mikä tahansa.
1) on järkeä yrittää ymmärtää kirjoittajien intentioita ennen kuin haukkuu niitä rasistisiksi tai foobikoiksi. Charlie Hebdon kansia ei voi tulkita ilman kontekstia ja siitä vetää johtopäätöksiä a) lehden linjasta b) muslimien vastaanotosta. Jaken tekstissä ei kiinnitetä huomiota siihen miksi provosoidaan, joka on aina kytköksissä spesifeihin poliittisiin kysymyksiin ja jota kautta nämä provosoivat kuvat avatuvat ymmärrettäviksi (ja kenties kiinnostavaksi satiiriksi, eikä vain “yksinomaan loukkaamaan”).
2) Lehden kansien tulkinta vaatii jonkin verran tietoa Ranskan rajusta satiiriperinteestä ja siihen liittyvästä varsin stereotyyppisestä kuvastosta. Tätä voi toki kritisoida ja pitää ongelmallisena, mutta tämä perinne ei tee kokonaisesta lehdestä islamofobista tai rasistista. Jokaiselle esille nostetulle kuvalle voi kuvata myös vasemmistoanarkistisen tulkinnan, joka on Charlie Hebdoa lukevalle ranskalaisyleisölle loogisin tulkintakehys. Tässä mielessä Syksyn ja Jaken analyysit tekevät mielestäni liian nopeita johtopäätöksiä.
3) Charlie Hebdo on kokemukseni mukaan äärimmäisen maahanmuuttomyönteinen. Itse en oikeastaan pidä Charlie Hebdon tyylistä, mutta lehti pilailee kaikille valtaideologioille ja niiden tekopyhyydelle. Myös uskonnollinen valta on tässä mielessä tärkeä kohde, eikä muslimien matala asema tee uskonnollisen vallan kritiikkiä tyhjäksi.
Charlie Hebdon kutsuminen saastaksi on ongelmallista. Se pyrkii näkemään vain provokaation ja piilottamaan todelliset kysymykset, jotka nousevat näistä murhista. Jaken universalismin kritiikki on paikallaan, mutta mielestäni tekstissä asetetaan uusia universalismeja ja loukkaannutaan muiden oletettujen vastaanottajien puolesta (kuten myös Arthur Chon teksti). Mielestäni järkevä Charlie Hebdon kuvien analyysi ei tätä edellytä. Kriitikon tulee olla tarkka. Esim. lukijalle Jaken 1. postaus olisi avautunut paremmin, jos tiedossa olisi ollut, että suutelukuva julkaistiin pian lehden toimitukseen kohdistuneen pommi-iskun jälkeen.
Vielä lukuvinkki: alla linkatussa tekstissä arvioidaan mielestäni hyvin Charlie Hebdon perinnettä ja myös ongelmia, joita liittyy #JeSuisCharlie -reaktioon (ja erityisesti sos.median Muhammed-kuviin). http://junkee.com/the-problem-with-jesuischarlie/48456.