Pieru naurattaa aina, väitetään. Pitääkö väite paikkansa? Trendianalyysi kyseenalaistaa tämän. Tarkempi penkominen kuitenkin paljastaa kiehtovia yhteiskunnallisia asioita.
Tein Google Trends-haun sanalle “pieru“. Kuvaajat normalisoidaan niin, että korkein aikajaksolle osuva luku on aina 100. Kuvaajien tulkinta ei ole täysin yksikäsitteistä, mutta periaatteessa ne kuvaavat sitä, miten suosittu hakusana on ollut kaikkiin hakuihin verrattuna.
Continue reading Suomalaiset pierutrendit
Kun työttömyysputkeni on nyt keskeytynyt — joskin vain lyhyeksi aikaa — on ollut aikaa palautella mieleen, miten töissä oikein jaksaakaan. Palautui mieleen aika, jolloin pendelöin työpaikkaan toisessa kaupungissa. Julkista liikennettä ei ollut, joten pakko oli käyttää kimppakyytejä. Melkein tunti tympeää junnaamista suuntaansa. Joskus viiden vuoden jälkeen alkoi käydä todella tympeäksi.
(Tämä oli muuten työpaikka, jossa muutenkin säilyin psyykkisesti ehjänä, tai ainakin -ähkönä, käyttämällä psykofyysisiä keinoja. Joka aamu, ovesta astuessani, sanoin mielessäni: “Tässä maailmankuulu tutkimusinsinööri astuu maailmankuulun tuotekehityslaitoksen ovesta sisään tekemään maailmankuulua tuotekehitystä.” Ja sitten sellaista tehtiin. )
Continue reading Työn ilosta (perjantaikirjoitus)
Alaovella. Avaan oven rappukäytävään, kävelen hissille. Kolahdus. Naapuri avaa takaoven, tulee vastaan… kävelee hissille. Kumpikin tajuaa: kohta joudumme samaan hissiin.
Kummankin silmiin syttyy piinaava eksistentiaalinen kauhu. Aika pysähtyy.
Kumpikin katsoo toista silmiin, hakien epätoivoisena tietä ulos. Telepaattinen yhteys alkaa syntyä. Minulla on jo liikaa liikemäärää suoraan kohti hissiä. Ei ole uskottavaa peitetarinaa jonka turvin kääntyä. Naapuri pystyisi vielä kääntymään hiukan vasempaan ja teeskentelemään, että hänen oli koko ajan tarkoituskin kävellä portaat ylös.
Telepaattista neuvottelua. Missä kerroksessa naapuri asuukaan? Onko uskottavaa, että hän kävelisi? Tieto saatava telepaattisesti, koskaan emme ole puhuneet. Ei kymmenessä vuodessa sentään tuttavallisiksi ruveta. Oliko kakkoskerroksessa? Onko niin atleettinen että saattaisi oikeastikin kävellä? Aika kuluu, liikkeet jatkuvat hidastettuina.
Telepatia alkaa toimia. Toiseen kerrokseen vain on menossa. Ja naapuri on nuori mies vielä, hyvinkin saattaisi kävellä. Kyllä, on vielä mahdollista estää kauhuskenaario.
Naapuri vilkaisee varovasti vasemmalle. Minä nyökkään lähes huomaamattomasti ja käännään päätäni samoin vasemmalle. Oikea jalka on nousemassa, muutan liikerataa ja se tulee maahan kymmenen senttiä enemmän vasemmalla kuin olisi tarvetta. Naapurille syntyy turva-aukko portaisiin.
Naapuri nyökäyttää päätä kiittävästi. Hän kääntää ruumistaan rohkeasti vasemmalle. Nyt yhteistyö toimii. Murahdamme terveiset, nyt kun se viimeinkin on turvallista, ja käännämme katseet varpaisiin. Naapuri ohittaa viidentoista sentin etäisyydeltä. Hiukan liian läheltä, mutta silti tärkein on saavutettu: kohtaaminen on sen näköinen, että näin oli tarkoituskin tapahtua. Nolata ei saa.
Kun naapuri lopulta ohittaa, huokaisemme kumpikin helpotuksesta. Lähellä oli, kammottavan lähellä. Hyppään hissiin, painan vapisten nappia. Ovi sulkeutuu. Painan selän hissin seinää vasten ja annan hengityksen tasaantua. Ohi on, ohi on, yksin olen hississä. Lähellä oli, mutta nyt kaikki on hyvin.
Suomalainen elämä. Tuo elämää suurempi elämä.
Kuva: stfoto.nl
On esitetty, että pitkäaikaistyöttömät pitäisi laittaa töihin vaikkapa vanhainkoteihin, urheiluseuroihin, ja oikeastaan melkein mihin tahansa. Epäselväksi joskus jää, maksettaisiinko heille palkkaa vai olisiko kyseessä “kuntouttava työtoiminta”.
Jos korvaus on asianmukainen, idea ei oikeastikaan olisi huono. Suomalaisessa eetoksessa tämäntyyppisiä ihmisläheisiä palveluammatteja ei vain oikein arvosteta. Mutta nämä ovat tulevaisuus. Niissä ihmistä ei voi korvata roboteilla eikä työtä siirtää Aasiaan. Tällä hetkellä niitä ei haluta tehdä, koska ne koetaan rasittaviksi ja jotenkin alentaviksikin, mutta sen asenteen on pakko muuttuua pikkuhiljaa. Rehellistä ja tarpeellista työtä nämä ovat.
Siitä huolimatta pakkokyynisyys nostaa päätään. Jos ja kun idea toteutetaan normaaliin viranomaiskuntoutustyyliin käskyttämällä kyvytön tekemään vääränlaista tarpeetonta, siinä on loistavan kotimaisen komedian aineksia.
Continue reading Työttömät urheilemaan? (Perjantaikirjoitus)
Vanha kunnon kouluarvostelu kertonee jotain suomalaisuudesta. Paras mihin vuoden 1904 Jaakko-Pietari on voinut ikinä päästä on aneeminen “sangen hyvä”; sensijaan alapäässä Molla-Maijukka on voinut olla jopa nollaa huonompi eli “oikein mitätön”. (Kuvalähde: Mia Vähäkylä).
Tuo pisti miettimään. Arvosteluasteikko on jopa minun lannistavassa maailmankuvassani lannistavahko. Voiko asioiden sanoituksella olla merkitystä latistumistasoon? Päätin siis tehdä ihmiskokeen itselläni (kaikki vaaralliset kokeet täytyy ensin kokeilla itsellä).
Continue reading Lannistumisen sosiaalipsykologiaa
