Työttömyyteen liittyviä asiallisia blogeja on alkanut ihailtavasti osua eteen. Työtönkin pystyy olemaan analyyttinen, vaikka välillä vajoaisikin synkkyyteen. Mutta sitten on yksi blogi joka on aivan toisenlainen: Töihinpotkijat. Sen kunniaksi on sanottava, että se tosiaankin on aidosti toisenlainen, ja herättää todella paljon ajatuksia. Mutta. Mutta mutta. Mutta mutta mutta.
Continue reading Saako työttömiä koulukiusata?
Uskon olevani jonkinlainen isähahmo monelle — ainakaan en ole vastakkaisia näkemyksiä kuunnellut — ja siksi olen pohtinut, miten lohduttaisin sellaisia kanssatallustajia jotka pelkäävät parhaillaan työttömyyttä. Olivat he sitten kohta valmistuvia, epävarmassa työpaikassa, tai alaa vaihtamassa, olisi hyvä jos osaisi löytää lohdutuksen sanoja.
Silloin nimittäin osaa löytää myös lannistuksen sanoja, samassa hengessä kuin aiemmin kehittämäni latteuden maailmanennätys työttömille ja ehkäpä myös maailman aneemisin työhakemus. Olen yrittänyt miettiä, mikä olisi lannistavin, musertavin, toivottomin, masentavin ja epäinhimillisin terapeuttinen iskulause tähän tilanteeseen. Luulenpä että löytyi:
Continue reading Viikon työttömyyslatteus 2: Terapeutiikkaa
Elina Ravantin kirjoitus Otimme hatkat on terävä ja loistava. On järjetöntä syyttää sotapakolaisia ainakaan pelkuruudesta, kun Suomessa on ollut täsmälleen sama tilanne 1940-luvulla. Teen vielä yhden lisälaskelman: arvioin, millainen verenperintö meillä itse asiassa evakkojen takia on. Äärikonservatiiveillehan tuntuu verenperintö olevan kaiken kaikkiaan tärkeä asia.
Evakkoon lähti noin 400,000 ihmistä, kun väkiluku silloin oli alle neljä miljoonaa. Siis reilu kymmenesosa väestä joutui evakoiksi, tai otti hatkat, tai siirtyi muiden suomalaisten elätettäviksi, miten asian sitten itse kukin haluaa määritellä. Pakolaisia kuitenkin, minkä tahansa määritelmän mukaan.
Miten evakkoveri on sitten lähtenyt sen jälkeen leviämään? Verenperinnön absoluuttinen mittaaminen on hankalaa. Omista isovanhemmistani kaksi oli pakolaisia, ja vieläpä kaksoispakolaisia (talvi- ja jatkosodan jälkeen). En tiedä pitäisikö pisteet siis tuplata. Saksassahan 1940-luvulla yritettiin laskea tarkkoja Mischling-arvoja, mutta systeemi jäi sekavaksi. Tehdään tässä yksinkertaistus, että yksi isovanhempi riittää siihen, että verenperinnössä voi sanoa olevan pakolaisuutta.
Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että nykyisillä keski-ikäisillä olisivat kaikki isovanhemmat olleet elossa toisen maailmansodan aikoihin. Oletetaan lisäksi yksinkertaisuuden vuoksi, että evakot ovat jakautuneet ja lisääntyneet täysin tasaisesti. Silloin todennäköisyyys, että minun ikäpolveni jäsenellä ei olisi yhtään evakkoisovanhempaa, on (1-0.1)^4 = 66%. Toisin sanoen, noin kolmasosalla olisi ainakin yksi Karjalassa syntynyt isovanhempi — eli pakolaisverta.
Joka kolmannella valkoihoisella vastaantulijalla voi siis olla pakolaisverta suonissaan. Tähän voi suhtautua joko rasistisesti tai empaattisesti; kolmasosa on pelkureiden jälkeläisiä, tai sitten kolmasosaa (tai ainakin heidän vanhempiaan) on pakolaisuus koskenut läheltä.
Toisaalta, kun katsoo itänaapurimme nykyistä elämänasennetta, todennäköisyys että viimeistään lapsenlapsemme ovat samassa tilanteessa ei todellakaan ole nolla. Se voi olla suurikin. Jos oletetaan että suunnilleen sama 10% joutuisi silloin pakolaisiksi, joka kymmenes meistä voi olla pakolaisen isovanhempi.
Meidän pullamössösukupolveltamme on (toistaiseksi) jäänyt sota kokematta, mutta se on vain hyvää tuuria. Jos ajatellaan sukupolvia sekä eteenpäin että taaksepäin, olemme todennäköisesti vain suvantovaihe kahden pakolaissukupolven välillä. Meillä on käynyt tuuri, somaleilla tai syyrialaisilla ei. Kuvio voisi yhtä hyvin olla päinvastoinkin. Ei kannattaisi olla arrogantti.
Hiukan samanhenkisiä muita kirjoituksia: “Eugeniikka alkaa kotoa — näkemyksiä kokoomusnuorista” sekä “Embrace the ugliness”.
Evakkojen sijoitussuunnitelma vuodelta 1945. Kuvalähde: www.luovutettukarjala.fi, Copyright Seppo Rapo.
Olen nähnyt valon ja löytänyt elämänkatsomukseni. Englanniksi valo tiivistyy hyvin: “Embrace the ugliness”. Mutta mistä löytyisi suomenkielinen vastine? Humaani ihmisvihaaja?
Ajatus juoksee jotenkin näin. Ihmisvihaajapuoli näkee maailman kaikessa rumuudessaan, eikä koskaan, milloinkaan, peittele sitä että ihmiset ovat useimmiten täysin raadollisia ja aivan sietämättömiä. Humaani puoli hyväksyy tuon, ja pyrkii siitä huolimatta enimmäkseen toivomaan ihmisille hyvää vaikka sitten hampaat irvessä. Embrace the ugliness.
Selvitin, miten lähipiiri kokee sanan “humaani”. Johdonmukaista: “Kiltti, empaattinen, rauhallinen, ymmärtäväinen.” Ihmisvihaaja taas on kiukkuinen ihminen joka ei pidä toisista ihmisistä, ja haluaa olla yksin. “Humaani ihmisvihaaja” herätti hiukan pohdintaa, mutta määritelmä löytyi: “Ei pidä ihmisistä, mutta ei pidä siitä numeroa. Ei kiusaa muita ihmisiä.” [Erehdyin tosin kysymään, kuvaisiko tuo termi itseäni. Vastaus: “humaani zombi” olisi parempi. Näsäviisaat lapset ovat elämän suola.]
Niin tai näin, termi ei siis ole täydellinen, ja metsästän edelleen parempaa. Mutta demoan nopeasti, mitä se voisi tarkoittaa.
Ensimmäinen demo
Viime viikolla kirjoitin negatiivisesti kokoomusnuorista (“Eugeniiikka alkaa kotoa”). Jatkan negatiivisuutta. Jokin kokoomusnuorten eugeenisissa lapsilisänäkemyksissä vain kerta kaikkiaan tökkii. Ja olen päätymässä siihen, että se ei ole edes itse ideologia. Vaan pelkuruus jota uskon haistavani sen takaa.
Kuinka moni kokoomusnuori on oikeasti edes tavannut sellaista “heikkoa ainesosaa” jota haluaa karsia? Ja kuinka moni uskaltaisi kertoa näkemyksistään päin naamaa, jos tapaisi tällaista ainesosaa? On helppoa jutella eugeniikasta samanmielisten porukassa kokoomuslattea litkiessä, mutta tietävätkö nämä nuoret ylipäätään mistä puhuvat?
Haluaisin tehdä yksinkertaisen ihmiskokeen: veisin kokoomusnuoren naamatusten “epäkelvon aineksen” kanssa, ja katsoisin mitä tapahtuu.
Jos olisin humaani ja kiltti, ja haluaisin päästä helpolla, ottaisin muutaman valokuvauksellisen ja valoisan kevytkehitysvammaisen, ja kysyisin että oikeastiko kokoomusnuori haluaa tällaiset suloiset mamin pikku delfiinit kaasuttaa. Tilulii.
Mutta olen humaani ja ilkeä, ja helppous on älyllisesti epärehellistä. On parempi kuvailla “epäkelpoa ainesta” sellaisena kuin se oikeasti on. Uskoisin tietäväni asiasta enemmän kuin moni: ns kirjainyhdistelmälapsen isänä olen vuosien varrella erilaisissa kuntoutuksissa tutustunut tähän maailmaan paljonkin. [Tarkalla kirjainyhdistelmällä ei ole tässä yhteydessä väliä, niitähän maailmassa riittää — ADHD, AS, BPD, CP, FAS, MBD, OCD, PWS, SPD, TS ja muutama sata muuta].
Jos yhden asian olen oppinut, niin se on tämä: vammaiset ovat vähintään yhtä rasittavia kuin terveetkin ihmiset, eikä ongelmaperheissäkään erityistä hurraamista ole. Siksi olenkin tähän ajatuskokeeseen luonut muutaman tapauksen rankemmasta päästä. (Yksikään hahmo ei ole todellinen, mutta tällaisia kohtaloita Suomessa on).
Nämä viisi perhettä laittaisin siis samaan huoneeseen. Sitten toisin sinne kuolan ja kaaoksen sekaan kokoomusnuoren kertomaan sosiaalisista näkemyksistään.
Jos kokoomusnuorella olisi ballseja seistä tämän porukan edessä, ja kertoa heille että yhteiskunnan tulisi pyrkiä pääsemään heistä eroon — silloin, ja vain silloin, saattaisin jollakin tasolla kunnioittaa tällaista nuorta. Vastustaa säälimättä, mutta kunnioittaa ihmisenä.
Mikäli sen sijaan ballsit puuttuvat, eikä nuori suostu edes astumaan huoneeseen, voisin vain toivottaa nuorelle iloista loppuelämää ja pyytää pikapikaa palamaan sinne missä pappa betalar.
Tällaista, humaanina ihmisvihaajana, ajattelen. Embrace the ugliness. Sosiaalisesti kelvottoman aineksen elämä ei ole kaunista, mutta entä sitten? Kokoomusnuorten elämä on vailla inhimillisyyttä. Jos se sen lisäksi on pelkurimaista, on kovin vaikea nähdä siinä yhtään mitään positiivista.
Joulun kunniaksi olen pohtinut, miten lannistavaa olisi olla datapiste. Yksinkertaisessakin tutkimuksessa voi tulla miljoonia datapisteitä. Lopuksi niistä survotaan kaava, joka on muotoa Y= A + B*X1. Jokainen piste haluaisi päästä A:ksi A:n paikalle; vain yksi pääsee, muut tuomitaan ikuiseen kadotukseen. Mitä elämää se sellainen oikein on?
Ajatus on tullut mieleen, kun olen murskannut tämänhetkisen projektini numeroita. Projektin päämäärä ja yksityiskohdat eivät ole tässä olennaisia (ovatko ne muuallakaan, on makukysymys). Siinä ajelutettiin noin sata ihmistä ajosimulaattorin läpi. Jokainen ajo kesti lähes tunnin. Dataa on tallennettu kymmenen kertaa sekunnissa.
Koska simulaattoriaika on kallista, ajosuorituksista tallennettiinn kaikki mahdollinen. Ajajasta tallennettiin noin kolmekymmentä parametriä. Lisäksi pidettiin kirjaa siitä, missä muut simulaation objektit ovat. Objekteja on noin viisikymmentä, ja kaikista tallennettiin kahdeksan parametriä. Jokaisella rivillä oli siis yli 500 numeroa. Kymmenen kertaa sekunnissa tunnin ajan tarkoittaa, että jokaisesta kuskista tallennettiin lähes 20 miljoonaa numeroa.
Yhteensä projektin aikana kerättiin siis lähes 2 miljardia datapistettä.
Näiden miljardien tragedia on siinä, että melkein kaikki niistä tapettiin ennen kuin ne edes näkevät päivänvalon. Kuskin toimintaa mittaavat 30 parametriä sentään vaivauduttiin ottamaan talteen. Muista objekteista sen sijaan tallennettiin vain etäisyystieto; yhteensä 50 numeroa riviltä. Ensimmäisen teurastuksen läpäisi siis vain 10% luvuista, eli 90% joutui heti datapisteiden taivaaseen. 200 miljoonaa datapistettä jäljellä.
Käyttökelpoisia tienpätkiä oli lopulta noin neljäsosa: 50 miljoonaa datapistettä. Tässä vaiheessa alkoi selvitä, mitkä parametrit ylipäätään ovat analyysissä tärkeitä. Viisikymmentä tallannetua parametriä voitiin tiivistää hieman yli kymmeneen. Kymmenen miljoonaa datapistettä jäljellä. Näiden tallennusvälilä pystyttiin vielä harventamaan, pyöristämällä sijainnit lähimpään täyteen metriin. Varsinaiseen dataprässiin päätyi enää nelisen miljoonaa datapistettä (400,000 mittausta, jokaisessa 10 parametriä).
Prässissä kokeiltiin erilaisia menetelmiä, mm lineaarisia monimuuttujamalleja. Loppujen lopuksi kuitenkin yksinkertaisin oli parasta: kuskit keskiarvoistettiin, niin että sadasta koehenkilöstä saatiin survottua yksi “keskimääräinen” kuski. Noin 99% datapisteistä koki siis irvokkaan keskiarvoistuskuoleman, menettäen kaiken sen yksilöllisyyden joka tekee numerosta numeron.
Tässä vaiheessa jäljellä oli siis 4000 mittausta, jokaisessa kymmenen parametriä. Pyörittely osoitti, että näistä vain yksi oli lopulta tärkeä (riippuva muuttuja Y), ja sen pystyi parhaiten selittämään kaksi riippumatonta muuttujaa (X1 ja X2).
Koko tutkimustulos tiivistyi siis kaavaksi
Y = A + B*X1 + C*X2.
Toisin sanoen, tehtäväksi jäi määritellä kolme vakiota (A,B,C). Tämä siis oli koko prosessin loppputulos: kolme numeroa. Alun kahdesta miljardista. Ja tämä kaikki vain siksi, että pari akateemista nörttiä saisi taas yhden julkaisun lisää.
Jotta nöyryytys olisi täydellinen, näissä vakioissa on vain kaksi merkitsevää desimaalia, kun alkuperäinen data kerättiin vähintään kuuden merkitsevän desimaalin tarkkuudella. Numero on onnellinen, kun se on tarkka; jokaisen desimaalin menetys on kuin kadottaisi raajan.
Voin verrata tätä suoraan omaan elämääni. Tilastojen perusteella maailmassa on noin 3.5 miljardia työikäistä ihmistä, eli vajaa kaksi miljardia miestä. Tässä kilpailussa meidät laitettaisiin toistuvasti valtavan tehosekoittimen läpi. Häviäjät valutettaisiin viemäriin, voittajia mössättäisiin taas uudelleen. Lopussa papukaijamerkin saisivat ne kolme, joista on vielä jotakin jäljellä.
(Teoriassa voisi toki ajatella, että palkinnoksi jäisivät ne lähes kaksi miljardia työikäistä naista jotka nyt olisivat vapailla markkinoilla. Mutta moniraaja-amputaatiohalvaantunelle se on lähinnä akateeminen ilo).
Oma elämä ei tunnukaan enää yhtä kurjalta, kun tätä miettii. Yhtä mitättömältä toki. Mutta on silti parempi olla yksi joskus osittain terve Ö monien joukossa kuin ainoa täysrampa A ei kenenkään joukossa.
Lisää outoa matematiikkaa: WeirdMath.
