Työttömyys ja elämänkaari: ehdolla TEK:n valtuustoon

Ihmisiä on kahdenlaisia. Yksi osaa suoraan refleksinä vastata kysymykseen “Mikä on ammattisi?”  Toisella ei ole aavistustakaan: hän tekee sitä mistä milloinkin sattuu palkkaa saamaan, mutta ammattinimike voi vaihtua vaikka vuosittain.  Itse kuulun jälkimmäiseen, ja uskon että olen siinä suhteessa kehityksen keihäänkärjessä. Valitettavasti. Työelämän kaoottisuus on tullut pysyäkseen.  Vastaan ei voi taistella, mutta sopeutumiseen voi panostaa.

Siksi olen ehdolla Tekniikan Akateemisten valtuustovaalissa, läntisessä piirissä ehdokasnumerolla 627. TEK:n vihreiden listan teemat ovat erinomaiset, ja itse painotan niiden lisäksi lähinnä tiettyä inhorealismia.  Koska lyhyt virsi on kaunis virsi, tässä tuhannen merkin esittelyni vaalikoneessa:

Olen 47-vuotias projektipäällikkö, useissa luottamustoimissa Vihreissä, ja varavaltuutettu Turussa. Pidän tiedettä ja teknologiaa tärkeimpänä keinona pelastaa meidät tulevalta ekokriisiltä jonkinlainen ihmisyys säilyttäen. TEK:n tehtävä taas on varmistaa, että teknologia-alalla on hyvä tehdä töitä.  

Tämä ei tarkoita nykyisten etujen maksimointia, vaan työelämän murroksessa tukemista. Vaikka kuulunkin kai hyväosaisiin, olen itse kokenut työelämän muutokset kaikessa raakuudessaan. Pitkä Nokia-urani päättyi 2012, ja sen jälkeen työelämä on ollut pysyvästi pätkittäistä. Myös työttömyys on tullut tutuksi.

En ole ainoa. Työttömyyspätkät alkavat olla yhtä väistämätön osa aikuisen ihmisen elämänkaarta kuin ikänäkö tai peräpukamat. Suhtautumisenkin pitäisi olla kliinistä: ei häpeilyä tai pelottelua, vaan ongelmanratkaisua ja haittojen minimointia.  Siirtäisin TEK:n painopistettä rohkeasti uudelleentyöllistymiseen ja -koulutukseen, sitten kun kirves itse kullekin omalle kohdalle osuu.  

Tieteen ja teknologian tärkeydestä olen kirjoittanut esimerkiksi seuraavia pohdintoja: “Miksi tiedevihreät ovat niin hankalia”; “Tiede: brutaalin maailman turva”; ja hiukan vähemmän vakavissaan “Maailma tarvitsee lisää fyysikoita”. Olemme menossa päistikkaa kohti ekokatastrofia, ja tiede ja teknologia — yhdistettynä sosiaaliseen muutokseen — ovat työkalut jotka voivat sitä hiukan lieventää. Teknologia-alasta täytyy pitää huolta, ja sen työntekijöistä täytyy pitää huolta.

Ammattiliitto ei kuitenkaan voi keskittyä ajamaan vain niiden asiaa joilla juuri nyt sattuu olemaan “pysyvä” työpaikka, vaan työn murros täytyy ottaa tosissaan. Lama on lähihorisontissa, ja parhaissakin olosuhteissa ajoittainen työttömyys on nyt pysyvä osa suomalaisuutta. Liittojen on autettava myös siinä tilanteessa. 

Oma työkokemukseni on ehkä keskimääräistä sirpaleisempi, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen. Viime vuosikymmenellä olen toiminut ainakin:

  • Vanhempana tutkijana megakorporaatiossa
  • Pätkäprojekteissa yliopistomaailmassa
  • Työttömänä ja ahdistuneena
  • Vuorotteluvapaasijaisena sektoritutkimuslaitoksessa
  • Määräaikaisena harjoittelijana pk-firmassa
  • Työttömänä ja erittäin ahdistuneena
  • Tutkimuspäällikkönä pk-yrityksessä
  • Työsuhteessa joka purettiin koeajalla
  • Työttömänä ja pää täysin rikki
  • Määräaikaisena projektipäällikkönä kunnalla

Paljon tuossa on omaa vikaani, koska olen mieluummin hakeutunut mielenkiintoisiin työpätkiin kuin turvallisiin pysyviin työsuhteisiin. Mutta ei se silti ihmisen elämää ole. Työttömäksi joutuminen on joka kerran yhtä lamaannuttava kokemus, ja työttömyydestä nouseminen on joka kerran yhtä tuskallisen hidasta. 

Jos TEK haluaa olla tässä avuksi, sen kannattaisi lobata esimerkiksi kunnollisia irtisanomispaketteja; automaattista uudelleenkoulutusoikeutta työttömäksi jääneille; joustavia työharjoittelumahdollisuuksia; ja niin edelleen. Taantuma on tulossa, ja olen valmis lyömään vetoa, että huomattava osa tämän kirjoituksen lukijoista tulee olemaan työttömänä parin vuoden sisällä. Sitä ei kannata pelätä, mutta siihen kannattaa varautua — ja laittaa myös ammattiliitot varautumaan.

Kohti uutta

Jokaisessa hopeareunuksessa on pilvensä.  Hopeareunus: olen saanut työtarjouksen josta ei voinut kieltäytyä.  Toimin seuraavat kolme vuotta Turun kaupungin Smart and Wise Turku -hankkeessa, ja johdan älyförin pilottiprojektia.  Pilvi:  koska kyseessä on kaupungin joukkoliikenneprojekti, olen jatkossa esteellinen toimimaan joukkoliikennelautakunnassa. Olenkin jättänyt eronpyynnön lautakunnasta.

Mikä älyföri?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kuljettajaton Föri:  autonomisesti ilman kuskia liikkuva jokilautta. Tuon tarkempaa määritelmää on vaikea antaa antaa, koska vastaavaa ei ole vielä missään.  Ajatusta on Turussa pohdittu jo useita vuosia, ja  konseptin ympärillä on vuosien varrella tehty paljon hyvää selvitystyötä.  Ideoita on paljon. Nyt täytyy sitten päättää mikä on oikeasti mahdollista ja kannattavaa, ja toteuttaa se.

Continue reading Kohti uutta

Oikeassa olemisen yhdentekevyydestä

Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Turun seurakuntavaalien Vihreä Kirkko -listan blogina. Se on jatkoa ehdokasesittelylleni (Tylsyyden armolahja).

Ihmisillä on suuri tarve kokea olevansa oikeassa — ja valitettavan usein yhtä suure tarve kokea, että väärässä olijat ovat pahoja ihmisiä. Ensimmäinen tarve saattaa olla sisäsyntyinen ja psyykkisesti välttämätön. Toisesta tarpeesta sen sijaan pitäisi nimenomaan kirkollisissa piireissä päästä eroon. Vaikka ihminen olisi täysin väärässä, hän ei ole automaattisesti paha ihminen. Tai tarkkaan ottaen, vanhan kunnon perisyntiopin mukaisesti: oikeassa oleva ihminen on ihmisenä aivan yhtä paha.

Osittain tuohon ajattelutapaan vedoten olen sitä mieltä, että kirkkoon täytyy mahtua sekä liberaaleja että konservatiiveja. Kumpikaan siipi ei ole paha, vaikka kovin erimielisiä ovatkin. Jos jompikumpi siipi ajetaan pois, kirkolla ei ole mitään tulevaisuutta. Ja haluan että sillä on tulevaisuus, koska vääjäämättä tulevan ekokatastrofin maailmassa tarvitaan ääni joka uskaltaa ajaa oikeita asioita. (Avaan tätä ajatteluani tarkemmin täällä).

Opillisesti täysin puhtaaseen konservatiiviseen kirkkoon kuuluisi ehkä 5% suomalaisista, sen jäsenet olisivat hyvin sitoutuneita, ja se kirkko toimisi varmasti aktiivisesti ja pitkäjänteisesti — mutta sillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta mihinkään oman pienen piirinsä ulkopuolella.

Vastaavasti konservatiiveista puhdistettu liberaalikirkko saattaisi olla suurempi ja suositumpi, mutta se olisi lähinnä hyvän tuulen kerho joka ei saisi oikein mitään aikaan. Kaikella ystävyydellä kanssaliberaalejani kohtaan: pitkäjänteisyys, sitoutuminen ja puurtaminen eivät kertakaikkiaan ole meidän ydinvahvuuksiamme.  (Itse toki mainostan itseäni nimenomaan tylsien asioiden erikoismiehenä, mutta ei minunkaan pitkäjänteisyyteni mihinkään riitä).

Jos halutaan että kirkko on olemassa 50 vuoden kuluttua, mukaan tarvitaan ihmisiä jotka ajattelevat tuhansien vuosien skaalassa — ja konservatiivit ajattelevat. Lähipiirissäni on paljon erittäin konservatiivisia ihmisiä joiden jämeryyttä ja sitkeyttä kunnioitan, siitäkin huolimatta että uskon heidän olevan monista asioista väärässä.  Minun näkökulmastani he ovat luoneet monimutkaisia teologisia koukeroita joissa inhimillisyys murskaantuu; heidän näkökulmastaan minä ja muut liberaalit olemme kokonaan hylänneet Raamatun sanan, jonka pitäisi olla kristinuskon pohja.

Tuota ristiriitaa emme tule koskaan ratkaisemaan tyydyttävästi. Mutta käytännön tasolla, jos vain voitaisiin yhdistää konservatiivien pitkäjänteisyys ja liberaalien humaanisuus, oltaisiin todella vahvoilla.

Nettikeskusteluja seuraamalla päätyy sellaiseen johtopäätökseen, että tällainen yhteistyö on mahdotonta. Poterot ovat niin syvät. Mutta nettikeskusteluja seuraamalla menettää joka tapauksessa uskonsa ihmisyyteen. Saman pöydän ääressä istuminen ja kohtelias mutta jämerä keskustelu on se mitä tarvitaan. Joistakin asioista tuskin koskaan päästään yhteisymmärrykseen, mutta keskustelun kautta voidaan löytää tavat toimia siitä huolimatta.

On tietysti mahdollista, että olen tässä yli-idealistinen, johtuen omista hyvistä peruskokemuksistani. Kasvoin papinpoikana, ja vieläpä lähetyslapsena. Vanhemmillani on varsin järkähtämättömiä konservatiivisia näkemyksiä jotka tuskin ikinä muuttuvat. Mutta heillä on myös perusasenne jota voi vain kadehtia: aivan kaikesta voi ja pitää olla valmis väittelemään sivistyneesti, kenen tahansa kanssa. Tätä me myös olemme tehneet, niin pienestä kuin muistan. Jaloimmillaan olen nyt vanhoilla päivillä astunut heidän ovestaan sisään, saanut kahvikupin käteeni, ja alle kahdessa minuutissa käynnissä on ollut lennokas debatti jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Joskus päädymme vahingossa olemaan samaakin mieltä jostakin, mutta se ei ole varsinainen päämäärä, vaan toisen ajattelutavan ymmärtäminen.

Jos tuollaista asenneilmapiiriä saadaan syntymään myös kirkossa, niin ehkä tästä vielä selvitään.

 

Tylsyyden armolahja

Teksti on julkaistu alunperin Turun Vihreä Kirkko -listan blogina. Olen ehdolla Katariinan seurakunnassa.

Tylsyys ei ole perinteinen kristillinen armolahja, mutta ehkä sen pitäisi olla. Seurakunnan luottamusmiehen tärkein rooli on hoitaa tylsät tehtävät, jotta todelliset tähdet — eli työntekijät ja vapaaehtoiset —  pystyvät hoitamaan mielenkiintoiset tehtävänsä.

Itse pidän nimenomaan tylsistä asioista. Olen 46-vuotias fyysikko, ja pyörittelen ammatikseni numeroita. Toimin myös Turun kuntapolitiikassa, ja olen Vihreiden edustaja joukkoliikennelautakunnassa. Mukavan teknistä ja kuivakkaa.

En ole mikään seurakunta-aktiivi. Taustani on kyllä hyvinkin kristillinen: olen lähetyslapsi, luterilaisuuuteen kasvanut ja saturoitunut papinpoika, ja lisäksi myös papin puoliso. Mutta kaltaisellani ihmisjoukkoja vieroksuvalla pessimistisellä nörtillä ei ehkä oikein ole ollut kirkossa luontevaa paikkaa muutoin kuin joulukirkon penkin lämmittäjänä.

Kuvailen suuria linjoja omassa blogissani. En usko, että pystyisimme enää estämään katastrofaalista ilmastonmuutosta joka tärvelee lähes kaiken hyvän ja arvokkaan mitä olemme saaneet aikaan.  Kun se kriisi aikanaan iskee, tarvitaan profeetallisia tahoja jotka viimeiseen saakka puolustavat heikoimpia. Tiivistäen: haluan pitää kirkon hengissä nykyisten hyvien aikojen yli, jotta se on käytettävissä kun todella kovat ajat koittavat.

Hengissä pitäminen vaatii kahta asiaa: suuria muutoksia, ja toisaalta pieniä tavallisia asioita.

Esimerkiksi tasa-arvoasioissa kirkonkin on nyt tultava 2000-luvulle, jos se aikoo 2000-luvulla olla minkäänlainen toimija. Itse tunnen — ja arvostan — useita erittäin konservatiivisia kristittyjä, ja ymmärrän heidän tuskansa erityisesti avioliittoasiassa. Opillisesti se on vaikea asia. Mutta silti on löydettävä tapa edetä.

_S5D2138
Kuva: Risto Savolainen

Pienet tavalliset asiat taas ovat paras tapa varmistaa, että ihmisillä ylipäätään säilyy mitään mielenkiintoa kirkkoa kohtaan.  Tällaisia asioita ovat Katariinassa esimerkiksi partio ja diakoniatyö. Tämä ei tarkoita sitä, että tehdään pelkästään sellaisia leppoisia asioita joita kaikki yksimielisesti kannattavat. Seurakunnalla tulisi olla aktiivinen ote esimerkiksi paperittomien auttamiseen, vaikka aihe ei kaikkia miellytäkään. Joskus on toimittava oikein, vaikka se herättäisi närää.

Vaalikonevastaukseni löytyvät täältä.

 

Nottingham: Turku vuonna 2050?

Jokaisen turkulaisen päättäjän kannattaisi vierailla Nottinghamissa: se on kaupunki, jota Turun täytyy muistuttaa 2050-luvulla, jos Turku toivoo olevansa vielä silloin osa Suomen kasvukolmiota. Tämän yhteyden tajusin Turun joukkoliikennelautakunnan perehtymismatkalla Englannissa.

Nottinghamissa on nyt reilut 300,000 asukasta, ja maakunnan alueella reilu 800,000. Asukkaista lähes 60,000 on opiskelijoita. Keskusta on melkoisen ahdas. Kaupungissa on paljon turismia. Se on entinen teollisuus- ja kaivoskaupunki, joka nyttemmin on siirtynyt enemmän teknologia-alalle. Samantyyppisiin lukemiin Turun seudunkin pitäisi tähdätä 2050-luvulla, vaikka maakuntamme pienemmäksi jääneekin. Continue reading Nottingham: Turku vuonna 2050?

Translate »