Examiner of Silly Patents

Examiner of Silly Patents, Part 2: Motorized ice cream cone

Every now and then I will take a silly patent and pretend it isn’t silly. I will analyze and defend it in all faux-seriousness (see disclaimer at the end).  Usually I cannot defend it, but learn something in the process anyways.  Suomeksi: klikkaa tästä.

US 5,971,829 from 1999: Motorized ice cream cone. ” A novelty amusement eating device for supporting, containing, rotating and sculpting a portion of ice cream or similar malleable food while it is being consumed compromising: a hand-held housing, a cup rotatably supported by the hand-help housing and adapted to receive and contain a portion of ice cream or food product of similar consistency, and a drive mechanism in the hand-help housing for imparting  rotation upon the cup and rotationally feeding its contents against a person’s outstretched tongue.”

For some reason, this patent seems to be in almost everyone’s all-time lists of crazy patents.

The invention is similar to two earlier patents: US 5,209,692 for a spinning piece of hard candy and US 5,536,054 for a wobbling lollipop. The inventor, however, argues that neither of these is relevant, since “neither of these devices adequately serves as a means for consuming softer, more malleable foods such as soft ice cream, yogurt, or pudding.” It therefore seems that there have been good grounds for granting this patent.

A bit of analysis shows that this is actually a heavily patented field; the older patent 5,209,692 has been cited in 44 newer patents between 1994 and 2009,  including US 5,7500,981 for an ear-cleaning device. The newer US 5,536,054 has been cited in 22 other patents, including US 5,676,988 for a U.F.O. pop.  The competition in this field is cut-throat, in other words.

Patenting in the ice cream cone business is nothing new; an article What’s Cooking America by Linda Stradley mentions at least four patents before 1925 alone.

IDFA reports that about 1.52 billion gallons of ice cream are sold in the US per year (5.7 billion liters in human-readable units). The report does not cite exact figures for numbers of cones sold, but it is in the hundreds of millions.

Patenting is all about money. The patent makes sense if   a) many people want to use one of these contraptions    b) they are willing to pay for them.

The cost of getting a patent  could be estimated to be about 10,000 USD (based on estimates here). It is not really possible to estimate the cost of making a cone like this, but some ballpark estimates can be based on similar devices.  I would make a ballpark estimate of 4 USD per cup. This would be unacceptable for a disposable cup, but would people be willing to pay say 5 USD? A profit margin of 5% would mean 25 cents per cup.

The most likely place to sell these would be amusement parks. About 300 million Americans visit amusement parks each year. It is not completely absurd to expect 1/3 of them to buy an ice cream cone. However, a huge majority will of course buy just a normal ice cream. If even one percent buy a novelty cone, there would be a potential of 1 million customers for novelty cones.

In practice, this market would be fragmented among many amusement parks and manufacturers. A 10% share in almost any market would be huge, but assume that these cones achieve that share. That is 100,000 cones per year. With the 25 cent profit, this means a profit of perhaps 25,000 USD per year.

If the patent can be enforced, this means that the cost of patenting would be offset well within the first year of sales. It is a completely different question whether the cones as such are a good business; however, patenting them would certainly make sense.

The figures above may be exaggerated, but they are probably in the right ballpark. The more crucial point is that it will have been possible for the inventor to make such calculations; and it may well have been a valid business choice to go ahead and patent.

In other words, there is nothing stupid about this patent. Silly yes, but not stupid. Ice cream is a huge business, amusement parks are a huge business; combine those two, and there is plenty of room for small novelty items. I have no idea whether the inventor has made any money on this patent. But even if he lost, there is nothing shameful in it. He could equally well have succeeded.

In cases like this, my attitude tends to be: it’s easy to laugh, but what have you done lately? At least the inventor tried. Hats off for him!

Full set of Examinations of Silly Patents: click here.

Disclaimer: these analyses have very little to do with anything, and in particular have nothing to do with legal issues. Most of the patents cited are expired (or should be). I do not touch the “claims” section, which is the legally relevant part. These blogs constitute prior art, so that any new any ideas expressed here can no longer be patented.

Out-of-the-box, Patenttimörökölli

Patenttimörökölli, Osa 2: Moottoroitu jäätelötötterö

Maailmasta löytyy mielin määrin patentteja, joiden tekijöiden mielenterveyttä tekisi mieli epäillä. Parhaita on listattu esimerkiksi täällä.  Niille on helppo nauraa. Siksi teenkin päinvastoin, ja otan ne haudanvakavasti (ks huomautus kirjoituksen lopussa). Koitan selvittää, onko päättömissäkin patenteissa sittenkin päätä. Usein ei ole, mutta matkan varrella ainakin oppii jotakin. English version: click here.

Patentti US 5,971,829 vuodelta 1999: Moottoroitu jäätelötötterö. Vain alkukieli tekee idealle tarpeeksi kunniaa. ” A novelty amusement eating device for supporting, containing, rotating and sculpting a portion of ice cream or similar malleable food while it is being consumed compromising: a hand-held housing, a cup rotatably supported by the hand-help housing and adapted to receive and contain a portion of ice cream or food product of similar consistency, and a drive mechanism in the hand-help housing for imparting  rotation upon the cup and rotationally feeding its contents against a person’s outstretched tongue.”

Jostakin syystä tätä patenttia näkee jatkuvasti erilaisilla hullujen patenttien listoilla. Osoitan, että epäreilusti.

Keksintö muistuttaa kahta aikaisempaa:  US 5,209,692 (pyörivä karamellitikku) ja US 5,536,054 (väpättävä tikkari). Keksijän mukaan nämä eivät ole relevantteja, koska “kumpikaan laite ei ole tyydyttävä silloin, jos halutaan syödään pehmeämpää ruokaa kuten pehmytjäätelöä, jogurttia, tai vamukasta”. Patentti on siis myönnetty aivan pätevin perustein.

Pieni analyysi osoittaa että aihealue on itse asiassa varsinainen patenttien miinakenttä. Patenttia US 5,209,692 on siteerattu 44 kertaa vuosina 1994-2009, esimerkiksi patentissa US 5,7500,981 (korvanpuhdistusväline). Patenttia US 5,536,054 on siteerattu 22 kertaa, esimerkiksi  US 5,676,988 (UFO-tikkari).  Kilpailu on siis raakaa.

Jäätelötuuttipatentteja on ollut olemassa jo kauan; Linda Stradley‘n artikkeli mainitsee ainakin neljä patenttia jo ennen vuotta 1925.

IDFA raportoi että pelkästään USA:ssa myydään lähes 6 miljardia litraa jäätelöä vuodessa. Ei ole tietoa kuinka suuri osa tästä myydään tuuttimuodossa, mutta tuutteja myydään joka tapauksessa  satoja miljoonia.

Patentointi on rahaa. Tässä patentissa on järkeä jos    a) tarpeeksi monet haluavat käyttää tällaisia härpäkkeitä ja   b) he suostuvat maksamaan niistä.

Patentin saaminen USA:ssa maksaa suuruusluokassa 10,000 USD (karkea arvio täällä). Laitteen valmistuskuluja on vaikea arvioida, mutta 4 USD on tuskin pahasti pieleen. Jos tuutin saa myytyä viidella eurolla, ja voittomarginaali on 5%, niin periaatteessa voittoa voisi kertyä 25 senttiä kupilta.

Käytännössä tällaiset vimpaimet myytäisiin huvipuistoissa. Noin  300 miljoonaa amerikkalaista käy vuosittain huvipuistoissa. Hyvinkin kolmasosa heistä ostaa jäätelöä. Suurin osa tottakai ostaa tavallisia ei-mekaanisia tuutteja. Mutta jos edes 1% ostaa härpäketuutin, markkinan koko on miljoona.

Huvipuistoja ja valmistajia on paljon, joten yksittäisen tuotteen on vaikea saada suurta osuutta. Oletetaan kuitenkin, että valmistaja pääsisi 10% osuuteen. Sadasta tuhannesta tuutista kertyisi tällöin voittoa 25 tuhatta dollaria vuodessa.

Kymmenen tuhannen dollarin patenttisijoitus kuolettuisi siis jo ensimmäisen vuoden aikana, ja valmistajalla olisi monopoliasema näissä tuuteissa. Patentointi ei välttämättä ole huono idea.

Yllä olevat luvut ovat hihasta ravistettuja, mutta tuskin ne kertoimella kymmenen vääriä ovat. Tuuttivalmistajalla sitä vastoin on ollut todellisia lukuja käytössä, joten hän on pystynyt arvioimaan kannattavuuden. Hän on voinut hyvinkin päätyä samaan lopputulokseen kuin yllä: patentointi ei tuo autuutta, mutta se kannattaa bisnesmielessä.

Tämä patentti ei siis ole hullu eikä edes typerä. Hupsu kyllä, mutta ei typerä. Jäätelö on suurta bisnestä; huvipuistot ovat suurta bisnestä; yhdistä nämä kaksi, ja pienelläkin tuotteella voi yht’äkkiä olla huomattava arvo. En tiedä onko keksijä tienannut tällä mitään, mutta todelliseen saumaan hän on silti iskenyt.

Näissä tapauksissa linjani on aika kova. Yleisön on helppo nauraa, mutta mitäpä olette itse viimeksi yrittäneet?

Kaikki Patenttimörökölliraportit: klikkaa tästä.

Huomautus: en käytä nimitystä “patenttimörökölli” sattumalta. Patenttipeikot ovat patenttimaailmassa hankala ja vakavasti otettava tekijä. Minä en ole. Näillä analyyseillä ei ole juurikaan tarkoitusta, eikä ainakaan mitään laillista merkitystä. En ota mitään kantaa varsinaisiin juridisiin väitteisiin. Näissä blogeissa mahdollisesti esiintyviä uusia ideoita ei lain mukaan enää voi patentoida, jos kohta ei kannatakaan.


Fast1

Fast1 19.3.2012: Modelling peoples’ kitchen lives

Incineration of municipal sold waste works fine, as long as the waste has been correctly recycled at the source. Impurities can harm both the environment and the incinerator. Chlorine, for example, can corrode the incinerator walls as well as producing nasty poisons.

[English translation]. Finnish version: click here.

It is important that recycling at the source is done well. However, since it is a human activity, it is never done well. The question is how badly it is done. Many people do not care. And even for those who do care, the reality is so complicated that mistakes will happen.

PVC plastics are a good concrete example. One needs to remember that it is OK to incinerate plastic bottles, but not plastic dividers, binders, or inflatable toys. One needs to figure this out from small nearly identical icons which, to be honest, mean absolutely nothing unless one has cracked the code and has a good memory.

(The top row can be incinerated. The bottom row cannot).

This being the case, we know there will be some PVC in the incinerator waste. How much? Where does it come from? Does quality control get rid of it? How much improvement is possible, if the recycling is done better at the source — basically, in peoples’ kitchens?

There are other similar substances. Problems are caused by waste which                            a) is harmful when incinerated and                                                                                        b) can easily get put in the wrong trash bin.                                                                       Aluminum (for example the covers of yogurt cups) is another potential substance which should be recycled rather than burned, and it can cause problems in the furnace.

Is the amounts so small that this is completely irrelevant? Perhaps. Hard to say without studying more. Has it been researched? Yes. Several studies on the trash contents have been done in Finland alone.

However, I have not (yet) found research that would answer this exact question. Scientifically, it is incomprehensibly boring: does a typical person wash the caps of his yogurt containers and put them in the metal-recycling bin, and does he not? The physicist in me could not care less.

Yet it might well be worth researching, both for the environment and for the operation of the incinerators.

If mistakes turn out to be common, it would imply that the usability of recycling needs to be improved. Instead of seven identical triangles, would it make more sense to have large colorful icons which say exactly what should be done with the material? Usability is an artform of its own, so I do not know.

More blogs on the subject (Finnish only): here.

“Fast1” ideas have 15 minutes or less of thought behind them. They should be treated accordingly. Errors are possible, even probable.

Jätteet, Päivän heitto, Ympäristö

Päivän heitto 19.3.2012: Miten mallintaa jätekäyttäytymistä?

1 Comment

 

Jätteenpoltto onnistuu hyvin, jos poltettavan jätteen sekaan ei pääse liikaa vääränlaista tavaraa. Huono aines voi sekä lisätä saastepäästöjä että haitata laitoksen toimintaa. Esimerkiksi kloori syövyttää polttokattiloita sen lisäksi, että se voi muodostaa ikäviä myrkky-yhdisteitä.

Syntypaikkalajittelun on siis syytä onnistua. Kuitenkin syntypaikkalajittelu väistämättä epäonnistuu, kuten kaikki inhimillinen toiminta.  Ainoa kysymys on, kuinka paljon. Välinpitämättömyyttä ei pidä aliarvioida. Ja vaikka oletettaisiin paras mahdollinen tahto, ohjeet ovat todellisuudessa niin monimutkaisia että virheitä sattuu.

PVC-muovi on hyvä konkreettinen esimerkki: pitäisi osata muistaa että polttokelpoista ovat esimerkiksi pesuainepullot, mutta taas eivät mapit, muovitaskut, tai puhallettavat lelut ja patjat. Tämä pitäisi viime kädessä päättellä pienistä identtisistä tunnuksista, jotka luvalla sanottuna eivät kerro yhtään mitään.

Kun tilanne on tämä, voidaan lähteä siitä, että poltettavaan jätteeseen menee PVC-muovia. Kuinka paljon sitä menee? Mistä lähteistä sitä tulee eniten? Kuinka paljon siitä saadaan kerättyä pois laaduntarkkailussa? Kuinka paljon sitä saataisiin vähennettyä, jos lähtöpaikkakierrätys saataisiin paremmaksi?

Muitakin vastaavia aineita löytynee miettimisellä. Ongelma ovat nimenomaan aineet, joista
a) on poltolle haittaa, ja
b) jotka helposti menevät väärään paikkaan kun kotitaloudet lajittelevat jätteitään.
Alumiini (mm jugurttipurkkien kannet) on toinen mahdollinen esimerkki — alumiini tuottaa kuonaa kattilaan, ja toisaalta jää kierrättämättä mikäli se menee poistotuhkaan.

Onko tämä täysin lillukanvarsia? Ehkä. Tutkimatta on vaikea sanoa. Onko sitä tutkittu? On;  esimerkiksi Nina Teirasvuon kandidaatin tutkinnon lopputyöstä löytyy viitteitä useisiinkin tutkimuksiin.

Aivan tällä kysymyksenasettelulla en kuitenkaan ole materiaalia (vielä) löytänyt.  Asia on tieteellisesti mahdollisimman mielenkiinnoton: viitsiikö todellinen ihminen pestä jugurttipurkkiensa kannet ja laittaa ne metallijätteisiin, vai menevätkö ne poltettaviin? Fyysikkona sanon plääh.

Silti se voisi olla tutkimisen arvoista, sekä ympäristön että polttolaitoksen toiminnan kannalta.

Ja jos osoittautuisi että virheitä tapahtuu paljon, se tarkoittaisi että kierrätysohjeiden käytettävyydessä on parantamisen varaa. Seitsemän identtisen muovikolmion sijaan tarvitaan värillisiä logoja jotka suoraan kertovat miten on toimittava. Käytettävyys on kuitenkin oma taiteenlajinsa, johon en osaa ottaa kantaa.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

“Päivän heitot” ovat ideoita, joiden miettimiseen on kulutettu korkeintaan vartti. Ne tulee ottaa sellaisina.

Avoin seuranta, Päivän heitto, Security

Päivän heitto 15.3.2012: Hyötykäyttöä kansalaisfyysikoille

Voisiko fyysikoista olla hyötyä kansalaisliikkeissä?

Jätteenpolttoasioita tonkiessani (ks täältä) törmään jatkuvasti siihen, että laskelmien lähtöoletuksia on vaikea löytää. Niissä on usein heikkouksia.

  • Leviämismalleja tehdään vain yhdellä piipunkorkeudella
  • Käytetään optimistinta oletusta omalle puolelle, ja pessimististä vastapuolelle
  • Kaasuonnettomuuksissa selvitetään kunkin kaasun vaikutus erikseen, mutta ei yhteisvaikutuksia mikäli useita kaasuja vapautuu yhdellä kertaa.
  • Jne jne.

Puutteet ovat usein melko ilmeisiä, ilman massiivista erityisosaamistakin. Kohtuullinen luonnontieteellinen tai tekninen koulutus riittää. Käytän fyysikkoja esimerkkinä koska itse olen sellainen, mutta muut voivat olla jopa pätevämpiä.

Tiedon kaivaminen esiin on kuitenkin ainakin 90% työstä. Väitän, että mikäli materiaali vain olisi kasassa, Suomessa riittää osaajia analysoimaan sitä läpi jopa harrastuspohjalta. Tekeminen ei vaadi erityistä ideologista taustaa (vaikka itse olenkin Suomen Luonnonsuojeluliiton rivijäsen). Pätevä tutkijatyyppi osaa suhtautua harrastukseensakin kylmän analyyttisesti, oli oma mielipide mikä tahansa.

Perustan väitteeni kertaluokka-arvioihin, joita löytyy mm saa Tilastokeskuksen työntekijätilastoista sekä Akavan 2009 tilastoista. Akavan mukaan kategoriassa Fyysikko/Matemaatikko/Tietojenkäsittelytietelijä on 13,000 ihmistä, ja erilaisia kemistejä 14,000.  Tilastokeskuksen luvuista löytyy mm 7500 maankäytön ja yhdyskuntarakentamisen asiantuntijaa.

Esimerkiksi näiden alojen pohjakoulutus auttaa pääsemään nopeasti kärryille. Huonon tutkimuksen tunnistaa jo kaukaa. Perheellinen (tai perheetönkään) ei pysty kuluttamaan kuin muutaman tunnin silloin tällöin, mutta se voi jo riittää.

Vaikka sopivista ihmisistä saataisiin “analyysitalkoisiin” alle prosentti, tämäkin tarkoittaa kymmeniä ihmisiä. Puolikyynisesti sanottuna nykyinen työttömyystilannekin on otollinen; kortistosta alkaa löytyä koulutettua työvoimaa jolla on aikaa käytettävissä.

Jonkun muun olisi kuitenkin tehtävä varsinainen raakatiedon kaivaminen. Se on hermoja raastavaa ja vaatii omaa erityisosaamista, erityisesti hallinnosta ja virkamieskielestä. Tieto pitäisi paketoida sellaiseen muotoon, että vain “mielenkiintoinen” osuus on tekemättä (fyysikolle “mielenkiintoinen” tarkoittaa jotain aivan muuta kuin normaalille ihmiselle).

Rohkaisenkin erilaisia kansalaisjärjestöjä panostamaan teknisen tiedon kaivamiseen ja dokumentointiin, vaikka tällä hetkellä tuntuisikin että tiedolla ei tee mitään. Jos kysymykset vain saa muokattua tarpeeksi kiinnostavan näköisiksi, analyytikkoja kyllä löytyy. Näin väitän.

Muita aihetta sivuavia kirjoituksia: täällä.

“Päivän heitot” ovat ideoita, joiden miettimiseen on kulutettu korkeintaan vartti. Ne tulee ottaa sellaisina. 

 

Zygomatica.com: Ratkaisuihin ongelmia

Translate »