Jätteet, Ympäristö

Jäte palaa 5: Mistä on valitettu?

Viranomaisiakin on kehuttava silloin, kun kehumisen aihetta on. Löysin  jätteenpoltosta selvityksen, joka alkuhaukotuksen jälkeen osoittautui avoimen tiedon kultakaivokseksi. Tieto on hyödyllistä sekä jätteenpolton vastustajille että puolustajille. 

Sometimes the government does good work. I found a boring report on waste incineration, which turned out to be a goldmine of analyzed open information. The information is equally useful to proponents and opponents of waste incineration.

Joskus viranomaisdokumentti voi olla mieltä laajentava. SYKE:n selvityksessä 8/2009 (Saarinen & Leikoski, Selvitys jätteenpolton luvista) käsitellään valituksia, joita jätteenpolttolaitokset ovat synnyttäneet. Tämä tieto on hyödyllistä, oli sitten jätteenpolton vastustaja tai sen puolustaja. Se on mielestäni myös tyyppiesimerkki siitä, millaista avointa tietoa viranomaisten tulisi tuottaa.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

Dokumentissa on kaksi tiivistelmätaulukkoa, jotka ovat blogin lopussa. Dokumentissa on lisäksi käsitelty laajemmin alueita, joissa valitukset joko ovat menneet läpi tai sitten systemaattisesti eivät ole mennet läpi. Nämä eivät ole täysin yksi yhteen taulukoiden kanssa. Siksi olen itse tiivistänyt tärkeimmät valitusperustelut yhdeksään luokkaan.  Jaan ne hieman mielivaltaisesti kahteen kategoriaan: “tehokkaat”  (5 kpl) ja “tehottomat” (4 kpl), sillä perusteella, miten usein ne ovat johtaneet merkittäviin muutoksiin.

En ota  kantaa siihen, ovatko valitukset omasta mielestäni olleet asiallisia tai oikeutettuja. Kiinnostavaa on ainoastaan se, miten niihin on oikeudessa reagoitu.

A. “Tehokkaat” valitukset

1. Jäteperäisten polttoaineiden määrä ja laatu. Oman tulkintani mukaan tämä on aihe, jossa valituksia tulee ja menee läpi siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä on polttoteknologian Akilleen kantapää. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin (“Jäte 3: Ei mitä tahansa roskaa, vaan laadukasta roskaa”). Tehtaiden pitäisi pystyä ennakoimaan jätevirrat jopa 30 vuotta eteenpäin. Lisäksi niiden pitäisi pystyä osoittamaan, että niiden saama jäte on polttokelpoista. Tämä edellyttää tehokasta alkupistelajittelua. Molemmat ovat hankalia todistettavia.

2. Savukaasupäästöt. Valitettu lähes aina, hyvin usein saatu muutoksia. Tämä viittaa jo siihen, että selvityksissä on ollut puutteita. Tyypillisesti valitukset ovat menneet läpi, jos polttolaitos ei hakemuksessaan ole tarpeeksi tarkkaan ilmoittanut, millä tavalla puhdistus suoritetaan. Tämä viittaa siihen, että ainakaan puhdistusteknologiassa ei ole annettu yritysten vedota kovin tiiviiseen liikesalaisuuteen, vaan on vaadittu näyttöä todellisesta toiminnasta.

3. Polton ja savukaasun puhdistuksen jätteen laji, laatu, määrä, hyödyntäminen. Valitettu melkein aina, joskus tullut muutoksia. Varsinkin puhdistusjäte on merkittävä ongelma, koska se on käytännössä ongelmajätettä. Arinatuhkien laatua on vaikea ennakoida, mutta huonossa tapauksessa niistäkin muodostuu merkittävä ongelmajätekuorma.

4. Vesistöön johdettava lämpökuorma.  Jos yli 60% laitoksen tuottamasta energiasta menee kaukolämmöksi, se tuottaa ongelmia kesäkaudella, kun kaukolämpöä ei tarvita. Lämpö on johdettava johonkin, käytännössä alueen vesistöihin jäähdytysvetenä. Vaikka itse vesi olisikin täysin puhdasta, sen lämpö voi muuttaa vesialueen ekosysteemiä. Tällä perusteella on joitakin valituksia mennyt läpi.

5. Melu. Usein valitettu, usein tullut muutoksia. Ennen muuta tulee kyseeseen jos ollaan tekemässä polttolaitosta uudelle alueelle, jossa ei ole ennen ollut jäteliikennettä tai teollisuustoimintaa, ja jos jätevirta alueelle lisääntyy merkittävästi. Melumäärän lisääntyminen sinällään ei välttämättä ole hylkäysperuste; hylkäyksiä on tullut, jos laitos ei ole edes pyrkinyt realistisesti selvittämään melutason nousua.

B. “Tehottomat” valitukset

6. Luvan myöntämisen edellytykset, toiminnan aloituslupa. Nämä viittaavat käytännössä virheellisiin menettelyihin hakuprosessissa. Mikäli tulkitsen dokumenttia oikein, nämä ovat saattaneet hidastaa prosessia, mutta eivät käytännössä ole johtaneet hylkäämisiin tai suuriin muutoksiin.

7. Tiukemmat päästörajat. Osassa valituksia on ilmeisesti pyritty vaatimaan laitoksilta tiukempia päästörajoja, kuin mitä jätteenpolttoasetus vaatii. Tähän ei käytänössä ole oikeudessa suostuttu. Vaikka nykyteknologia onkin kehittynyt (esimerkiksi elohopeapäästöt ovat käytännössä alle 1% direktiivin mukaisesta rajasta), laitoksilta ei silti lain mukaan voi vaatia muuta kuin vanhan  direktiivin mukaisia päästötasoja.

8. Energian käytön tehokkuus. Argumentti lienee se että sähkön hyötysuhde on huono (35%) ja suurin osa tehosta menee kaukolämmöksi jota ei kesällä tarvita. Tämä on kuitenkin tunnettu tosiseikka, joten voi olla vaikea argumentoida tähän ainakaan mitään uutta.

9. Jätelain hierarkian toteutuminen.

Käsittelen viimeistä kohtaa erikseen, koska se on ehkä monimutkaisin ja kiistaa herättävin asia koko jätteenpoltossa. Jätehierarkia on viisiportainen: tärkein askel olisi jätteen synnyn vähentäminen, sen jälkeen tässä järjestyksessä uudelleenkäyttö, kierrätys, energiakäyttö, ja kaatopaikkasijoitus.

Vastustajien mukaan polttaminen ohjaa jätteen prosessointia liikaa polttamiseen korkeampien askelten kustannuksella. Polttolaitoksen on saatava tietty määrä jätteitä kymmenien vuosien ajan, jolloin sillä ei ole insentiiviä ajaa jätteen vähennystä tai kierrättämistä. Mikäli polttolaitos on esimerkiksi kunnan omistama, tämä ohjaa helposti koko kunnan toimintaa.

Puolustajien mukaan vastuu hierarkian toteutumisesta on jätteen tuottajilla, ei polttolaitoksella. Toisella tapaa sanottuna, jäte on jo päätetty käyttää energiantuotantoon siinä vaiheessa, kun se polttolaitoksen portille tuodaan. Mikäli laitos on kunnan omistama, kunnalla nimenomaan on mahdollisuus päättää miten se jätehuoltonsa priorisoi.

En tässä ota kantaa siihen, kumpi näkemys on järkevämpi. Valitukset on kuitenkin systemaattisesti hylätty juuri tuon puolustajien käyttämän argumentin perusteella.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jäte. 

 


Jätteet, Ympäristö

Jäte palaa 4: Ei mitä tahansa roskaa, vaan laadukasta roskaa

2 Comments

Kaikki roska ei ole hyvää roskaa. Ja monet ihmiset eivät välitä. Tämä on hankala yhdistelmä, jos jätettä halutaan polttaa. 

Not all rubbish is good rubbish. And many people do not bother. This is not a good combination for waste incineration.

Jätteenpoltossa on ainakin  yksi hankala oletus. Lähtöpaikkalajittelun olisi onnistuttava.  Yhdyskuntajätteen laatu on joka tapauksessa huonompaa kuin muiden poltettavien materiaalien (Koskinen 2006). On kuitenkin epäselvää, onko olemassa jokin laatutaso jonka jälkeen jäte muuttuisi täysin käyttökelvottomaksi.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

Harvahkot tutkimukset eivät anna kovin hyvää kuvaa lajittelun luotettavuudesta. Esim  VTT:n ja TEKESin projekti vuodelta 2001 osoitti, että sekajätteen laadussa on merkittävää parantamisen varaa; erityisiä ongelmia aiheuttavat kloori, alumiini ja elohopea. Teirasvuo 2010 ja Hynynen 2008 analysoivat myös sekajätettä; reilusti yli neljännes oli bio- tai kierrätettävää jätettä joka siis oli väärässä paikassa. Yritystenkin energiajakeesta neljänneksen ei olisi kuulunut olla poltettavaa. Ongelmajätteitä ja elektroniikkaromua oli tyypillisesti 1-2% kokonaispainosta, lähinnä yksittäisinä paristoina.

TEKES-projektissa todetaan, ehkä hieman optimistisesti, että “syntypaikkalajittelun tehostamiseksi tarvitaan keräysastioiden lisäksi neuvontaa ja lajitteluun kannustavia jätemaksuja”. Juuri näin; mutta käytännössä olisi inhorealistisempaa todeta, että osa ihmisistä tulee aina olemaan välinpitämättömiä tai jopa  sabotoimaan järjestelmää.

Ennen muuta siis järjestelmän tulisi olla robusti; yksittäisten ihmisten virheet eivät saisi kaataa kokonaisuutta. Esimerkki ei-robustista järjsetelmästä:  oletetaan taloyhtiö, jossa on yhteinen noin 500 litran kompostori. Joku rikkoo kompostoitavan jätteen sekaan vahingossa elohopealämpömittarin (elohopeaa 1-3 g).  Elohopeapitoisuus on siis yli 2 mg/kg.  Elohopean virallinen alempi ohjearvo on juuri tämä 2 mg/kg; jos se ylittyy, maa on pilantuunutta, mahdollisesti jopa ongelmajätettä.  Yhden ainoan ihmisen pieni virhe pilaa siis koko kompostin.

Suuremmassa skaalassa elohopeaongelmia onkin ollut esim Stormossenin mädätyslaitoksella (Yle 27.9.2011) Kyseessä voi olla joko monen toimijan monta pientä virhettä, tai sitten jonkin yksittäinen toimijan suuri virhe. Kompostointi ja/tai mädätys ei siis ole kovin robusti ainakaan raskasmetallin käyttövirheitä vastaan. TEKES-projekti viittaa myös siihen, ettö jätteenpolton robustisuudessakin olisi parantamisen varaa.

Paljon realistisempia ongelmia tulee esimerkiksi pattereista.  Vaikka paristoja ei tarvitsekaan enää raahata ehkä kymmenen kilometrin päähän ongelmajätepisteeseen vaan ne voi palauttaa kauppaan, voidaanko silti rehellisesti olettaa että niitä ei päädy sekajätteeseen? Ei voida. Kysymys on lähinnä siitä, saadaanko ne erolteltua ennen polttoa, ja jos ei, onko niiden määrä lopulta merkityksettömän pieni.

Elohopea ja patterit ovat periaatteessa tietoista sabotaasia, mutta ongelmia voi syntyä yksinkertaisesti tietämättömyydenkin kautta.   PVC-muovia ei saa polttaa, koska sen sisältämä kloori häiritsee polttoprosessia.  Peruskäyttäjä ei kuitenkaan tiedä, miksi PVC on ongelma. Vaikka tietäisikin, hänen pitäisi tunnistaa PVC  löytämällä jätepakkauksesta allaoleva pieni kolmio. Käytännössä joudutaan lähtemään siitä, että PVC:tä yksinkertaisesti on jätteen seassa.

Voidaan vain toivoa, että polttolaitokset todella ovat tämän faktan ottaneet huomioon ja mitoittaneet toimintansa sen mukaan.  Oletettavasti ovat; mutta tarkemman tiedon saaminen on tällä hetkellä vaikeaa.

 

Jätteenpolttoasiaan liittyviä muita kirjoituksia: täältä. 

Jätteet, Ympäristö

Jäte palaa 3: Kierrätys: Pilipalikopiiperrystä?

3 Comments

Onko kotijätteiden kierrättäminen pilipalitouhua, kun 98% jätteistä tulee muualta kuin kotitalouksista? Kyllä, ja ei.

English: Is home waste recycling just a load of hot air, when 98% of all waste is produced elsewhere? Yes, and no.

Aina välillä on otettava itseään niskasta kiinni, ja illuusiottomasti mietittävä onko touhussa mitään järkeä. Jätteenpolttoprojektissani on nyt siihen sopiva vaihe. Polttaminen edellyttäisi, että ihmiset viitsivät lajitella jätteitään kotona. Se on vaivalloista. Kannattaako se oikeasti? Mitä numerot sanovat?

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

Jätteistä löytyy paljonkin tilastoja, mutta tilasto on vain kasa numeroita. Pitää myös ymmärtää. Tilastokeskuksen luvut ovat virallisimmat, joten käytän niitä.

Kuva 1 (lähde: ymparisto.fi)  osoittaa, että Suomi tuottaa vuodessa jätettä 75 miljoonaa tonnia, josta rakentaminen ja kaivokset kumpikin noin 25 tonnia, teollisuus 18 tonnia, maatalous ja energiantuotanto kumpikin 2 tonnia, ja yhdyskuntajäte 3 tonnia. Siis 4% yhdyskuntajätettä (josta vain osa kotitalousjätettä).

Lukuja voi havainnollistaa myös näin: jätettä syntyy kaikkiaan 14,000 kiloa per henkilö, josta valtaosa on rakentamisen ja kaivostoiminnan jätemaita.  Kotitalouksien osuus on noin 300 kiloa per henkilö. (Pyöristän lukuja tarpeen mukaan). Alle 2 prosenttia.

Numeromagiaan uskova tilastonikkari saattaisi todeta, että koko kotikierrätys on lillukanvarsia. Todellinen ongelma on teollisuus, ja sen jäteasioihin panokset pitäisi laittaa, sensijaan että hienosäädetään prosentin osia. Itse pidän numeroista, mutten numeromagiasta. On ymmärrettävä tarkemmin, mitä nämä luvut tarkoittavat.


Kuva 1. Lähde: Jätteiden synty toimialoittain, ympäristö.fi

Kaivos- ja rakennusteollisuuden luku vaikuttaa valtavalta, ja siihen ei yksittäinen ihminen pysty vaikuttamaan. Tosin jo kiviaineksen paino hämää hieman. Yhteen ainoaan kivirekkaan mahtuu vähintään 14 tonnia kiveä, eli melkein viidenkymmenen ihmisen koko vuoden tuotokset. Kaivosten jätekasat ovat kyllä suuria, mutta eivät vuoren kokoisia.

Lisäksi, että vaikka kiviaines päätyykin kaatopaikalle (jopa ongelmajätteeksi), se ei käytännössä tuota metaania tai muita kasvihuonekaasuja. Kaivosjäte ei todellakaan ole “vaaratonta”, koska pohjavesiin ja ympäristöön voi ajautua raskasmetalleja ja muita myrkyllisiä aineita. Mutta se on olennaisesti erilaista kuin muu jäte.

Kaikesta tuotetusta jätteestä kaatopaikalle menee 43 tonnia, materiahyödyntämiseen 21 tonnia, ja energiahyödyntämiseen 9 tonnia. Jonkinasteiseen hyötykäyttöön (materia- ja energiakäyttöön) menee siis noin 30 tonnia (40%). Vaikka kaikki kolme tonnia yhdyskuntajätettä saataisiin hyötykäyttöön, sen osuus tästä olisi vain noin 10%. Tietenkään kaikki ei mene hyötykäyttöön, joten osuus voi olla paljon pienempikin.

Kuva 2. Lähde: Jätteiden synty toimialoittain, ympäristö.fi

Samantyyppinen lasku voidaan tehdä hieman toisella tapaa jätetyypin mukaan jaoteltuna. Jätteen koostumus on noin 75% mineraaleja, 15% puuta, 2% kemikaaleja, 4% muuta, ja 4% yhdyskuntajätettä.  Ilmapäästöjen kannalta olennainen jätemassa on siis se 25%, joka ei ole mineraalijätettä, eli noin 3500 kg henkilöä kohden. Noin kymmenen prosentin pintaan yhdyskuntajätteen merkitys pääsee tälläkin laskutavalla.

Valtakunnallisen jätesuunnitelman päämäränä on, että yhdyskuntajätteestä korkeintaan 20% päätyisi kaatopaikalle (kierrätykseen menisi 50% ja polttoon 30%).  Jos tavoitteessa epäonnistuttaisiin täysin, koko 300 kg menisi kaatopaikalle,  onnistuessa vain 60 kg. Jokainen ihminen voi siis kierrätyskäytöksellään vaikuttaa noin 240 kg:n kohtaloon (5%). Noin 95% kaikista jätteistä on silti hänen kontrollinsa ulkopuolella.

Onko tämä 5% / 240 kg näennäispuuhastelua ja todellisten ongelmien peittelyä? Teknokraatti sisälläni sanoo, että on. Humanisti sisälläni sanoo, että ei ole.

Puhdas tilastotiede ei huomioi, että inhimillisessä toiminnassa pienillä asioilla voi olla vipuvaikutusta.  Muutospaineet syntyvät asennemuutoksista. Asenteet muuttuvat  käyttäytymistä muokkaamalla. Lillukanvarsien kierrättäminen on järkevää, jos se saa pohtimaan, olisiko järkevää kierrättää muutakin kuin lillukanvarsia. Ja ennen pitkää myös vaatimaan kierrätystä siellä, missä sillä on suurempi merkitys.

Kuulostaisi hölmöltä, jos sanoisin, että lajittelulla on joka tapauksessa merkitystä rituaalina. Mutta taidan sanoa kuitenkin. Rituaalit ovat tärkeitä, koska ne ohjaavat asenteita ja käytöstä.  Toisalta kierrätysvouhotus saa väistämättä ihmisissä aikaan vastareaktion.  Siksi karsastan kiihkoilua yhtä paljon kuin välinpitämättömyyttä.

Numerot eivät tässä tapauksessa anna selvää vastausta.  Lukuja  5% ja 240 kg voi tulkita tilanteen mukaan. Kierrätysfanaatikon täytyy tajuta, että ei 5% muutoksella maailmaa pelasteta, eikä edes paljon paranneta. Toisaalta, välinpitämättömän olisi syytä hiljaa itsekseen miettiä, millainen kasa on 240 kg jätettä (lapsiperheellä lähes tonni).

Kannattaako vai ei? Ehkä kysymykseen ei ole vain yhtä vastausta.

Jätteenpolttoasiaan liittyviä muita kirjoituksia: täältä. 

Opacity, Search engines, Transparency

Accident information comparisons

 

Safety and accident related information is available at the websites of airlines, but you will find more of it if you use Google. There were also a couple of interesting peculiarities in the data, where it seems possible that the airline was hiding information. See also Part 1, this post is part of our “Is aviation safety a shameful thing?” project.

In this part two I will compare the number of safety/accident related links that were found by the airline’s own search to the number found by Google when it was limited to the website in question. Both link counts are also analyzed against against information about the airlines and their home countries. The intention is to find out how open airlines are with this information. Absolute numbers show how much information is available, relative numbers show how well it can be found with the search provided by the airline and might give a hint about how desirable it is to the airline to show that information. Comparison with other data might reveal factors that are common to airlines with high or low number of links.

I searched through 46 airlines. Figure 1 shows the raw link counts. The x-axis shows how many links were found and the y-axis shows the number of airlines that had that count. The large blue and orange bars at x=0 show that for many airlines the homepage was a poor choice for finding safety or accident info.

On the other hand Google is able to find information (yellow and green bars) on both subjects and in some cases quite a lot of it. It should be noted that I only counted to 10, if there were more links I ignored them. This document of the raw data shows in more detail which links were accepted to this data set.

Links to anything that the passengers would find out during the trip, such as pre-flight safety announcements, were rejected. Another category that was not accepted were links to insurance terms and conditions.The reason being that I am interested in what “extra” information is available at the website.

Figure 1. Number of links found for both searches and words.

I’d like to be a little cautious when making conclusions based on this data, mainly due to the low number of airlines, but also due to the data gathering process. Namely it was done by me alone without much help. In my experience this leads to a less rigorous result than a group effort. But one thing seems to be pretty certain: Google is better in finding this information than the search functions on the airline web sites.

This is true even if those 12 airlines that didn’t have a search are removed from the zero column. For the whole set, when the number of links found for one airline by one search is summed; Google finds more links in 39 cases while in only two cases the homepage search returns more results (Qantas 5 vs. 4 and Czech Airlines 7 vs. 5)

At least one of the airlines uses Google to power their search (US Airways). This offers an interesting comparison: US Airways homepage search found 3 safety and 1 accident related link, while the general google search found 1 safety and 7 accident related links.

While I was not logged in to my Google account, it is possible that Google had picked up on the fact that the same computer had been intensely searching for accident info for several days and used this knowledge to show what was most interesting to me.

A more sinister explanation is that the results by the search provided at the homepage have been filtered not to include what I was looking for. Searching the US airways site with the site’s search for “1549” gives (18 March 2012 ) one result about a general chronology of the airline and tells that some results have been omitted. If one includes those, four more links to the same chronology are included. It is still possible that this is a result of some more general decision not to include parts of the web site in the site search, but I’d say there is a good possibility that this is intentional.

In the case of Kenya Airways, Google search gave two links to the accident of KQ 507 but when I followed those links they gave a 404 (i.e page not found). This could be due to several reasons and need not be intentional. The accident was mentioned in an annual report.

Table 1. Mean and median number of links found Google for different sub populations

 

Table 1 shows the mean and median number of links found by google for different sub populations. “Whole set” includes all the airlines, while “Google and Homepage” includes only those cases where both searches were available and “Google only” includes only the cases where there was no homepage search.

In all cases there are more links related to safety than to accidents, but the difference is not massive. Results for the word “Safety” show no definite differences between the populations. For “Accident” airlines with their own search show more info. This difference could be explained if the airlines with no homepage search had had fewer accidents, but in only 3 cases out of 12 I couldn’t find a fatal accident in the history of the airline. Four out of the 12 airlines without homepage search function are low cost airlines which might have less expansive websites and therefore less information. This result is similar to what Jakke saw in his analysis of airline homepages.

I compared the link counts against a data set ( or here ) with info on

  • number of employees
  • number of yearly passengers
  • revenue
  • year the airline was founded
  • GDP (PPP) per capita of the airlines home country
  • global integrity report overall score of home country
  • corruption perception index
  • IATA membership
  • date of latest accident

It was difficult to find all the data for all the airlines so there are some gaps. The data is also unreferenced and from various sources. Some plots with very short description are available here. There is a modest correlation between the date of latest non fatal accident and total number of links found,  which just might be significant. There is also a modest correlation between the Global Integrity Report overall score and total number of links. But the plots show that in addition to the set being quite small there might be other data related difficulties that make this type of analysis less trustworthy.

Overall the small numbers in table 1 suggest that openness is not the approach chosen for these subjects. Further, there is accident related information at many airline websites but you might not find all of it with the search provided by the airline.

In the third part of this series I will attempt to rate the links and see if any info comes out of that

Creativity, Out-of-the-box

Innovaatioarvonta

3 Comments

Suurmenestyksissä on aina takana valtavasti työtä, mutta myös suunnattomasti tuuria. Miksei joskus annettaisi onnen ratkaista kokonaan?

Ehdotan Veikkaukselle ja Raha-automaattiyhdistykselle innovaatioarvontaa.

 [Summary: Great success is often about great luck. Could we occasionally let luck decide everything? I propose that the government use part of its lottery profits to run an innovation lottery.]

Kauaskantoisilla suunnitelmilla on kivinen tie kuljettavanaan. Onnistumisten yhteydessä hehkutus on suurta, mutta harva muistaa vielä useampia epäonnistumisia. Vähän aiemminhan tuo loistava onnistuminenkin oli vain todennäköinen huti muiden joukossa.

Asioilla joiden eteen tehdään kovasti töitä, on usein taipumus toteutua. Vaikka aina ei voi voittaa, aina voi yrittää. Historian suuria onnistumisia isolla panostuksella ovat NASAn kuuohjelma 1960-luvulla ja miksei myös onnistunut epäonnistuminen Kristoffer Kolumbuksen kompastuessa Amerikkaan yrittäessään löytää reittiä Intiaan. Pienemmästä “markkinointibudjetista” johtuen viikingit eivät löytäneet Amerikkaa, saati sitä jo asuttaneet ihmiset.

Usein käy niin, että kun toivo suoraviivaisesta ratkaisusta on menetetty, kynnys vaihtoehtoisille ajatuksille alenee. Näistä voittajista puhuu koko maailma, muistamatta kuinka lähellä tuhoa nekin kävivät. Joskus peräänantamattomuus tuo voiton, mutta vielä useammin itsepäisyys ajaa tuhoon. Kaikille ei käy yhtä hyvin kuin vihaisille siipiveikoille, jotka kiusaavat sikoja. Harva oli valmis ostamaan Applen osakkeita 1990-luvun puolivälissä, nyt joku voi (aiheetta) kehua heitä visionääreiksi.

Google on kasvanut yhdeksi maailman merkittävimmistä yhtiöistä ja sen tekemisiä suitsutetaan ja välillä jo mollataankin. Isoksi kasvaminen tuo aina omia haasteitaan kateudenkin lisäksi. Harva tietää tai muistaa, että ideaa ja nuorta yritystä yritettiin myydä aikaisessa vaiheessa, mutta se ei tuolloin kelvannut. Hakukoneitahan oli jo olemassa. Laajasti käytössä olevan Skypen tapauksessa teknologia ja käyttäjät löysivät toisensa, mutta itse toiminta oli tappiollista. Viime vuonna Microsoft osti Skypen velkoineen ja synnytti miljonäärejä ja kenties miljardöörejä. En kerro tätä siksi, että inventio (keksintö) on innovaatio vasta lyödessään läpi ja että kaupalliset tekijät usein määrittävät lopullisen onnistumisen. Silti kaikesta halutaan syntyvän innovaatioita, mutta kaikki eivät voi olla parhaiten menestyneitä. Suurissa onnistumisissa on intohimon lisäksi usein sattumaa mukana. Nöyrä onnistuja myöntää onnen ja ajoituksen merkityksen.

Isoja tehtäessä vaaditaan isoja panostuksia. Silloin yrittäjän kyky valaa uskoa ympäristöönsä, omiin joukkoihin ja sijoittajiin on ensiarvoisen tärkeää. Kaikki nämä tahot odottavat kuulevansa itselleen sopivan sanoman. Varmasti mahdottomia hankkeitahan ei kannata tukea, vaikka joskus niiden liepeillä voi syntyä uutta tietoa ja raikkaita avauksia. Jos nyky-Suomessa haluaa saada isoja asioita liikkeelle, tulee saada useita tahoja vakuuttuneiksi. Valtion niukkoja keksintöjä edistäviä rahoja jaettaessa on käyttöön otettu innovaatiokomiteoita, jotka tietävät mitkä seuraavat suuret läpimurrot ovat ja mistä ne tulevat. Samalla komiteat tulevat epäsuoraan kertoneeksi, mitkä ideat varmasti lyövät läpi.

Tasaisen tappavalla tahdilla etenevän kehityksen ennustaminen ja tukeminen on helpompaa kuin uusien ja epävarmojen ideoiden. Kuitenkin merkittävät isot harppaukset otetaan usein uudenlaisten avausten ja lähestymistapojen kautta. Uuden keksijälle kysymys on lopulta jääräpäisyydestä, riskistä ja tuesta tai sen puutteesta. Komiteat saavat vastaansa loistavia uusia ideoita, joita on hankala erottaa mahdottomista höyrypäisistä keksinnöistä tai muuten pelkästään vakuuttavan esityksen tarjoavista. Joskus asiat vain keksitään liian aikaisin tai väärässä paikassa. Historia ei aina löydä ja korjaa menetettyjä kultahippuja. Ei ole olemassa yhtä oikeaa totuutta ja absoluuttista reiluutta.

Hyvinä esimerkkeinä käyvät Alfred Wegenerin mannerlaattateoria, Robert Goddardin rakettiteoriat ja -kokeilut sekä Petr Ufimtsevin häiveyhtälöiden mielenkiintoinen onnistuminen. Kaikki ovat olleet menestyksiä, mutta eivät omassa ajassaan eivätkä keksijöille itselleen. Ufimtsev sai julkaista tuloksensa 1960-luvun Neuvostoliitossa, koska ne oli arvioitu hyödyttömiksi ja jopa haittaavan hänen urakehitystään. Lockheedin insinööri Denys Overholser sai käsiinsä venäjästä englanniksi käännetyn teoksen ja ymmärsi asian merkityksen, jos yhtälöt pitivät paikkansa. Koska Overholser työskenteli Lockheedin Skunk Works -yksikössä, hänellä oli mahdollisuus viedä asiaa eteenpäin kolleegojensa kanssa. Lopputuloksena oli aivan uudenlainen lentokone, joka on tutkalle käytännössä näkymätön. Meni yli kymmenen vuotta ennen kuin venäläiset saivat tietää, mitä kilpakumppanit olivat tehneet ja mihin se pohjautui. Normaalisti toimivassa isossa yrityksessä vastaava uuden asian tekeminen olisi ollut haastavaa tai kenties mahdotonta. Skunk Works pyrkii tekemään mahdottomuuksien rajalla olevista ideoista totta, joten tällä kertaa palaset loksahtivat kohdalleen.

Jos joku asia voidaan ennustaa, se on tunnettu. Jos rahoitetaan vain merkittäviä tulevaisuuden ideoita, ne on oltava etukäteen tunnettuja. Siitä huolimatta niihin kohdistuu taloudellinen riski. Rahoittajien tavoitellessa nopeaa tuottoa, on helpompaa kieltää epävarmat ja oudot asiat. Riskisijoittajiakin on moneen junaan. Sama pätee myös ison mittakaavan hankkeisiin. Resurssien rajallisuus on aina ongelma, mutta siitä huolimatta ihmiskunta on rakentanut pyramideja, linnoja, pilvenpiirtäjiä ja muita huimia panostuksia vaatineita kohteita. Joskus halu ja tarve ajaa resurssilaskelmien edelle. Onnistuneista tapauksista kirjoitetaan oppikirjoja, joiden ideoita monistamalla pyritään luomaan seuraavia nokioita ja muita menestystarinoita. Tuohon yhtälöön sisältyy samalla pysähtyneisyyttä ja omia sisäisiä riskejään.

Vastaava epävarmuus rasittaa myös teknisesti mahdollisia, mutta taloudellisesti tai organisationaalisesti haastavia keksintöjä. Kirjassaan “The Trouble with Computers” Thomas Landauer nimeää “welfare benefitin”, jota termiä ekonomistit kuulemma käyttävät. Käännän tässä sen hyvinvointieduksi, tuntematta sen taustalla olevaa taloustieteen terminologiaa. Hyvinvointietu tarkoittaa investointeja (ja ideoita), jotka hyödyttävät yhteiskuntaa ja ihmisiä, mutta eivät välttämättä itse yritystä taloudellisesti. Yrityksen kannalta laskettuna panos ei vastaa tuottoa. Yltiöhumanistin silmiin väite voi vaikuttaa nurinkuriselta – esimerksiksi ihmisiä ei kannata pelastaa, jos se tulee liian kalliiksi. Onko teknologia ihmistä varten vai päinvastoin? Ja eikö rahakin lopulta ole vain merkittävä innovaatio ja teknologiaa? Ottamatta kantaa miten ihmiskunnan tulisi toimia ja järjestää asiansa, väitteeseen sisältyy myös toisenlainen haaste ja ongelma.

Uudet, erilaiset ideat sekä ihmiskuntaa palvelevat ratkaisut eivät saa tukea ja rahoitusta käytettävissä olevien mekanismien kautta. “Idea on loistava, tälläinen pitäisi saada, mutta me emme voi valitettavasti tukea sen kehittämistä”. Julkaisussaan “Informaatio- ja kommunikaatioteknologian (ICT) liiketoimintamahdollisuudet kriisinhallinnassa” Immonen ja Rantanen osoittavat ongelman olemassaolon myös kriisinhallinnassa. Teknisiä mahdollisuuksia ja mielenkiintoa on, mutta rahoitusta ei voi saada tällaisille “tuottamattomille” ideoille. Miten iso yritys voi laskea tuottoa per säästetty ihmishenki tai kärsimys, jos sitä ei makseta tilikauden loppuun mennessä? Ainoa asiakas on maksava asiakas.

Yksittäisen pelastuslaitoksen näkökulmasta asia on yksinkertainen. Jos jokapäiväisessä työssä tarvitaan letkuja ja lapioita, niitä on ostettava ja varat käytetään niihin. Jos yhteiskunta yhteisesti päätää, että palovaroittimet vaaditaan jokaiseen asuntoon (ja paristot vaihdettavaksi), ehkä letkuja ja lapioita tarvitaan vähemmän. Hyödyt ja kustannukset on kuitenkin helpompi laskea palasittain kustannusyksiköittäin, kuin miettiä millä tavalla asunnossa korkealle kohonnut lämpö ilmoitetaan pelastuslaitokselle ennen palon syttymistä ja vältetään koko onnettomuus. Tämä vaatii muutakin ohjausta kuin innovaatiolautakuntaa, joka tietää etukäteen mikä on kaupallisesti merkittävää toimintaa.

Eikö asialle voi tehdä mitään? Voisiko olla vaihtoehtoisia malleja yleishyödyllisten ja uusien ideoiden vauhdittamiseksi? Valtion budjetti on rajallinen ja keräysten järjestäminen jokaista hyvää asiaa varten on hankalaa ja lopulta kestämätöntä. Esitän kuitenkin mallin, joka avaisi kanavan Keksintösäätiön ja vastaavien tahojen tueksi. Enkä ehdota nyt verojen korottamista. Hieman kieroon ajateltuna tämä raha ei ole keneltäkään pois, kun se tiedetään jo etukäteen.

Ehdotan, että esimerkiksi jokaisesta yli miljoonan euron lotto/veikkausvoitosta otetaan kymmenen prosenttia ja laitetaan se innovaatioarvontaan.

Innovaatioarvontaan osallistuvat potentiaalisiksi listatut ja varmistetut ideat ja yritykset, joilla on mullistavia ajatuksia. Satunnaisesti joku näistä keksijöistä saa esimerkiksi 100 000 euroa juuri tuon idean edistämiseen ilman takaisinmaksuvelvoitetta. Parhaassa tapauksessa useampi kymmenen ideaa tai yritystä saa vuosittain mahdollisuuden kokeilla “mahdottoman” ideansa kantavuutta. Keksintösäätiöllä on jo nyt tiedossa keksijöitä, joille kannattaisi antaa rahoitusta, mutta nykymekanismeilla eivät pysty sitä tekemään. Ehdottamani malli toimii samantyyppisellä ideologialla kuin MacArthur-palkinto, jossa säätiö rahoittaa poikkeuksellisia lahjakkuuksia, jotta he voivat vapaasti kehittää ja käyttää omaa osaamistaan. Tällä hetkellä summa on 500 000 USD, joka maksetaan viiden vuoden aikana vuosineljänneksittäin.

Suomessakin olisi hienoa, jos Veikkaukselta ja Raha-automaattiyhdistykseltä saatavia varoja voitaisiin suoraan käyttää tulevaisuuden innovaatioiden tukemiseen. 500 000 euroa ja maksimissaan 5 vuotta vuosittain tarkasteltuna olisi erinomaista, mutta pienempikin summa olisi loistava päänavaus uusien isojen innovaatioiden synnyttämiseksi.

Jos kärjistäen lottovoitto on todennäköisempi kuin “loistavaa, mutta” -ideoiden tukeminen, miksi ei ottaa lottovoittoja käyttöön. Komitean ei tarvitse tehdä viisivuotisinnovaatiosuunnitelmaa. Sen tekevät kaikki, joilla on hyvä idea ja joku voittaa aina.

 

 

Zygomatica.com: Ratkaisuihin ongelmia

Translate »