Päivän heitto

Re 2: Miksi liikennejärjestelmässä luotetaan sääntöihin?

6 Comments

Puran tähän vastaheittoon Niko Porjon liikennevaloihin esittämää puomi-ideaa ja pureskelen siihen liittyviä syitä miksi kenties ei sittenkään. 

Liikenteen hyvyyttä arvioitaessa kaksi pääkategoriaa tulevat ensimmäisenä mieleen, turvallisuus ja sujuvuus. Kommenttini korostavat pääosin juuri näitä.

Kuvittelen jatkossa liikennevalopuomit käytössä. Toimiakseen hyvin, kaiken liikenteen tulee aina kulkea määriteltyjä ajokaistoja pitkin, muuthan on suljettu käytöstä puomeilla. Puomijärjestelmä koneistoineen on toteutettava jollain tavalla, olipa se sivulta laskeutuva perinteinen puomi, kadusta nouseva tai ylhäältä alas laskettava. Tukipisteen (tai useamman) on kuitenkin oltava jossain ja puomin tultava paikalleen jossain diskreetissä ajassa joka säässä.

Vastaväiteet: kyseessä on yksi ylimääräinen liikkuva härveli, joka maksaa, tarvitsee tilaa, huoltoa ja lienee häiriöherkempi paljon enemmän käytettynä kuin esim. rautatietasoristeyksissä. Itse olen ollut pari-kolme kertaa puomin takana jumissa ja ensimmäisellä kerralla lopulta nostin härpäkkeen ylös käsin Helsingin keskustan parkkihallissa. Muilla kerroilla Oulun lentokentän parkkipaikan puomit ovat olleet jumissa. Voimankäyttö on siellä estetty, mutta liikennekaaoskin oli sen mukainen sinivalkoisen siipien palauttaessa liikematkustajat kotiin. Pikajuoksu ilmoittamaan ongelmasta virkailijalle purki suman kymmenessä minuutissa. Tavallinen liikenneristeys ei kestäisi vastaavaa odotusta.

Vuoden-parin aikana Oulun lentokentällä oli enemmänkin ongelmia puomien kanssa ja muutamaan otteeseen ne jätettiin ylös ja annettiin ilmainen parkkeeraus. Pakkanen ja jää ovat merkittäviä häiriötekijöitä. Kaiken kaikkiaan liikennevaloihin tulee yksi potentiaalisesti rikkoutuva komponentti lisää, joka alas jumiin jäädessään tukkii liikenteen. Jos laite puolestaan ei tuki liikennettä, ei se luultavimmin vastaa Porjon perusehdotukseen. Tai sitten laitetaan mekaaninen puomi koulutettuine hoitajineen (ja lomantuuraajineen) nostamaan ja laskemaan sitä käsin.

Puomin sijoittaminen ja laskeutumisnopeus ovat isompiakin kysymysmerkkejä, ettei vain kolahda (minkään) ajoneuvon kattoon. Risteyksissä tulee usein tukoksia mm. risteävän kadun jalankulkijoiden takia ja autot jonottavat vähän aikaa risteysalueella voidakseen jatkaa turvallisesti yli. Joskus risteys tyhjentyy keltaisilla valoilla, huonoimmillaan vasta kummankin suunnan punaisten palaessa. Tällaisessa tapauksessa osittain risteyksessä oleva saattaa saada puomin niskaansa. Tai risteävän liikenteen lähdettyä jo liikkeelle jää mottiin puomin väärälle puolelle. Liikennevaloissa normaalein punaisia päin ajaminen tapahtuu yleensä juuri valojen vaihtuessa, ei niinkään valojen vaihduttua jo kauan aikaisemmin. Patologiset punaisia päin ajavat rajaan heti pois, niiden lukumäärä ei liene prosentuaalisesti iso ja vain heitä varten tehdyt puomit eivät puolusta kustannuksia. Moiset rikkomukset eivät ole enää vahinkoja.

Hälytysajoneuvot ajavat joskus risteysten läpi valo-ohjatusti, joissain tapauksissa puomit pitäisi erikseen pystyä ohjaamaan pois käytöstä, jolloin on taas yksi osa lisää kokonaisuuteen. Samoin erityisesti rekkaliikenne joutuu ajoittain koukkaamaan liikennevaloissa oman kaistansa ulko- tai sisäpuolelta saadakseen pitkän ja kenties normaalia leveämmän kuljetuksen mahtumaan risteyksen läpi. Jos itse näen risteyksessä kääntyvän rekan, jättäydyn tarpeen mukaan kauemmas valoista, jotta rekka saa lisää tilaa kääntymiselleen. Näissä tapauksissa puomit ovat joko heti haittana tai sitten niitä tulee siirtää taaksepäin kutistamaan tilaa pois autoilta huonoimman tapauksen mukaiseksi. Tällaiset kuljetukset eivät todellakaan ole erikoiskuljetuksia vaan ihan normaaleja rekkoja kaupunkien kaduilla. Muitakin syitä väärän kaistan käyttämiseen voi syntyä elävässä elämässä.

Joskus on tapauksia, että risteyksessä ollessa on/olisi syytä siirtyä tai antaa tilaa punaisten valojenkin palaessa. Aiemmin mainitut hälytysajoneuvot ovat yksi esimerkki, mutta taustapeilistä näkyvä kohta peräpeiliin törmäävä auto voisi olla vältettävissä muuten tyhjän risteyksen läpi ajamalla. Sinälläänhän se on kiellettyä, mutta tässäkin hätä ja laki voivat päästä hetkelliseen sopimukseen. Muitakin tilanteita voi tulla vastaan, joissa joustavakin puomi vähintään lisää reaktioaikaa ajaa pois alta. Esimerkkeinä voivat toimia YouTubesta löytyvät liukkaalla liukuvat ja tanssahtelevat autot, jotka kimpoilevat kadun reunuksista kuin keilapallot. Puomi risteyksessä ei helpottaisi kaaosta. Tai sitten pitäisi olla niin järeät rakenteet, että todella pysäyttäisi moiset luistelijat.

Autoilijat eivät aina huomaa risteystä lähestyessään valojen vaihtumista tai muusta syystä ajavat eri kohtaan kuin tiemerkinnät ohjaavat. Näitä kaikkia tapauksia ei voi ennustaa miksi kuljettaja, kenties turisti, tekee jotain poikkeavaa. Ehkä jonkun polkupyörä on jäänyt risteyksessä auton alle ja ajoneuvojen kuljettajat selvittelevät tapahtunutta, samalla kun puomi hakkaa valojen mukaan konepeltiä lyttyyn. Jos ei hakkaa, sitten pitää olla taas puomissa lisää älyä estämään se. Ja samalla laitteelle tulee lisää hintaa ja yksi vaurioitumisaltis sensori mukaan kokonaisuuteen.

Näiden esimerkkien valossa en löydä syitä kasvattaa kustannuksia ja toteuttaa puomeja yhdenkään vastariskin kustannuksella. Se, voisiko liikennevaloille ja risteyksille tehdä jotain turvallisuuden parantamiseksi on kokonaan toinen kysymys – aivan varmasti. Liikenneympyrät (tai uussuomeksi kiertoliittymät) voisivat olla monessa paikassa ratkaisu valojen ja puomien tilalle. Niiden lisäksi uusia ajatuksia ja teknologioita voidaan keksiä vapaasti.

Sama “jotain pitäisi tehdä” koskee myös liikennesääntöjen rikkomista tahallaan tai vahingossa sekä yleensäkin liikennekulttuurin muokkaamista yhteispelin suuntaan. Itse idea sujuvuuden ja itsekontrollin lisäämisestä liikenteessä ja elämässä yleensäkin on erittäin kannatettava. Yhteispeliin tarvitaan yhteiset säännöt ja valssiin sama tahti.

Mutta tällä kertaa en pyrkinyt vastaamaan asenteisiin, vain puomeihin liikennevaloissa.

Päivän heitto

Re: Miksi liikennejärjestelmässä luotetaan sääntöihin?

4 Comments

 Voisiko syntyä jotain kaunista, jos yhdistettäisiin teknologia ja aasialainen elämänasenne? Nöyryyttäminen on turhaa, jos teknologia on inhimillistä.

Niko Porjon eilisen kirjoituksen innostamana havahduin miettimään autoiluasiaa tarkemmin. Kirjoitus on provosoiva, mutta lukemisen arvoinen.  Porjo kysyy: miksi vahinkojen pitäisi autoilussa olla rangaistavia? Vahingot ovat vahinkoja, niitä tapahtuu aina kun ihminen jotain tekee. Miksi niitä silti autoilussa kohdellaan kuin rikoksia? Porjo tiivistää asian omalla tyylillään: “Pidän koko ajatusta liikenteen toimimisesta rangaistuksen uhan voimalla kuvottavana.”

En taida lopultakaan faktoista olla Porjon kanssa samaa mieltä, mutta kirjoitus sai ajattelemaan. Siinä on jotain ideaa.  Samalla tajusin, että juuri autoilusta on vaikea keskustella järkevästi.  Autoilu on asia, johon Suomalainen Mies suhtautuu tunteella. Se on miehuuden ytimessä. Vapauden. Suomalaisen elämänmuodon. Omakotitaolasumisen. Kesämökkien. Eikä toisaalta pidä unohtaa, että autoilussa on aina pelko mukana.

Siksi yritän löytää sovellusalueen, jossa olisi helpompi pysyä rationaalisena.

Ymmärrän pohjimmaisen argumentin näin: Porjo ei väitä, että rangaistukset pitäisi poistaa.
Sen sijaan liikennejärjestelmiä tulisi kehittää niin, että tahattomat virheet olisivat (lähes) mahdottomia. Porjo esittää yhden teknisen idean — puomit valoristeyksissä — joka on selkeästi keskeneräinen, mutta antaa konkreettista tuntumaa ajattelutapaan. Keskikaiteet ohituskaistojen kohdalla ovat selkeämpi esimerkki; vaarallisia ohituksia ei pääse tapahtumaan, koska ne on fyysisesti estetty.

On makukysymys pitääkö tätä realistisena vai ei; itse en pidä, koska se vaatisi liian massiivisia muutoksia koko kaupunki-infrastruktuuriin. En kuitenkaan avaa  autoilukysymystä sen enempää, vaan sovellan ajatusta toiselle alueelle: plagiointiin (J. Järveläiselle kiitos ideasta).  Plagiointi on todellinen ongelma yliopistoissa, ja kouluissa, ja tätä vauhtia kai pian päiväkodeissakin.

Perinteisesti ajatellaan rankaisua: käytetään erilaisia tunnistusohjelmia (täällä, täällä, täällä, ja ympäri Internettiä) löytämään plagiaatit, ja isketään sanktioita kun joku jää kiinni. Euroopassa jää säännöllisin väliajoin joku poliitikko kiinni väitöskirjansa plagioinnista; heidät erotetaan ja heitä nöyryyttää koko maa (sivumennen sanoen, aina kun kuulen tuollaista, käyn halaamassa omaa väitöskirjaani ja toivon ettei kukaan koskaan huomaa kaivella sitä tarkemmin. Mutta jos joku haluaa kokeilla, väitöskirja löytyy täältä).

Mutta miksi? Aidosti tahaton plagiointi on uskomattoman helppoa nykyisillä tekstinkäsittelyohjelmilla. Leikkaan tekstiä toisesta artikkelista, tarkoituksena muokata se myöhemmin; joku soittaa; muokkaaminen unohtuu. Sitä vain kerta kaikkiaan tapahtuu. Tai lukiolainen kirjoittaa esseetä, eikä yläkoulun nukuttuaan ole vieläkään sisäistänyt millä tavalla Wikipediaa voi lainata.

Lukiolaisen tapauksessa  nelonen kyllä sisäistää asian tehokkaasti ja kerralla.  Mutta miksi sisäistämisen pitäisi tapahtua nimenomaan nöyryytyksen kautta? Miksei plagioinnintunnistus voisi vaikkapa olla osana tekstinkäsittelyohjelmaa, samalla tavalla kuin nyt on automaattisia spellcheckereitä? Tällainen automaattinen tarkastus poistaisi (periaatteessa) tahattoman plagioinnin mahdollisuuden.

Tämä on kaikkea muuta kuin pitkälle pureskeltu idea, ja mm käyttöliittymä ei ole todellakaan helppo. Miten ohjelman pitäisi plagioinnista varoittaa? Miten ilmoituksen voi ohittaa? Miten kirjoittaja voi todistaa, että on käyttänyt ohjelmaa oikein? Miten toimitaan tapauksissa, joissa “plagiointi” voi olla jopa sallittua, esimerkiksi väitöskirjojen tiivistelmissä? Paras ratkaisu on ehkä triviaalimpi: vaaditaan opiskelijoita itse ajamaan kirjoituksensa plagicheckerin läpi ennen jättämistä. Mutta olennaista on se, että ongelma on hyvin rajattu, ja  teknologia on jo olemassa.

Jos ohjelma on tehty oikein, plagiointi on mahdollista vain jos kirjoittaja tekee sen tietoisesti. Tällöin, ja vain tällöin, sanktiot ovatkin paikallaan.  Uskoakseni filosofia on samantyyppinen kuin Porjon. Miksi käyttää nöyryytystä, jos pehmeämmätkin keinot ovat teknisesti mahdollisia? Vähennetään tahattomien virheiden mahdollisuus lähes nollaan, jolloin lainvartijoiden panokset voidaan laittaa oikeaan paikkaan: törkeiden tekojen tutkintaan.

En ole vielä miettinyt läpi, kuinka laajasti tätä ajattelutapaa voisi soveltaa. Se sotii hiukan suomalaista brutaalia perusluonnetta vastaan. Mutta tässä voisi hyvin ottaa oppia aasialaisesta kulttuurista. Jos asiat voi teknologialla hoitaa niin että kaikkien kasvot säilyvät, niin miksi ihmeessä ei hoidettaisi?

Päivän heitto, Uncategorized

Miksi liikennejärjestelmässä luotetaan sääntöihin?

4 Comments

 

 

Liikennesäännöt on pyritty suunnittelemaan siten, että niitä noudattamalla liikkuminen on turvallista. Jonkin verran harkintaa täytyy käyttää esimerkiksi nopeuden suhteen; ilmoitettu rajoitus on suurin sallittu, mutta voi olla ja monesti onkin liian suuri joissakin olosuhteissa.

On kuitenkin selvää, että kaikki liikenteessä toimivat rikkovat sääntöjä joskus. Tahallaan tai vahingossa. Tapana on rankaista niitä jotka jäävät kiinni, riippumatta siitä oliko kyseessä vahinko vai ei. Harkintaa varmaan käytetään tässäkin, toiset teot ovat helpommin hyväksyttävissä vahingoiksi kuin toiset. Kännissä ajeleminen voi olla vahinko mutta sitä ei tarvitse sellaiseksi hyväksyä, punaisia päin ajaminen voi olla tahallista, huolimattomuutta tai ihan vaan aivopieru, siis virhe.

Järjestelmän toiminnan kannalta ei ole suurta merkitystä miksi sääntöjä rikotaan. Joissakin tilanteissa virheellä ei ole merkitystä Pieni tai suurikaan ylinopeus tyhjällä suoralla tiellä ei juuri vaikuta kenenkään turvallisuuteen. Stop-merkin ohittaminen pysähtymättä voi johtaa rajuun onnettomuuteen. Voi se ajoneuvo toki lähteä käsistä sen ylinopeudenkin vuoksi.

Rangaistuksilla pyritään kannustamaan sääntöjen noudattamiseen. Voikin helposti kuvitella muutaman tonnin sakonuhan keventävän kaasujalkaa. Väitän kuitenkin, ettei isollakaan sakolla uhkailemalla saada puhtaita virheitä vähennettyä. En ihan tarkkaan tiedä miten ihminen riskiä arvioi, mutta omalta kohdaltani voin sanoa ettei sakon uhalla ole tällä hetkellä, pahimman testosteroniryöpyn iän myötä laannuttua, juurikaan vaikutusta ajamiseeni. Pyrin ajamaan sääntöjen mukaan, koska se vie varmemmin perille.

Silti voisin heti luetella viimeisen vuoden ajalta toistakymmentä tapahtumaa tai virhetyyppiä joista olisi heilahtanut jonkinlainen sakko tai ainakin tiukka katse valvovalta viranomaiselta. Myönnettäköön että moottoritiellä saattaisin joskus mennä jonkin verran kovempaa jos sitä ei olisi kielletty, enkä heti keksi muuta syytä kuin sakon uhka joka sen nyt estää. En kuitenkaan usko sakon uhalla olevan kovinkaan suurta vaikutusta vahinkoihin. Epäsuora vaikutus voitaisiin kuvitella ajattelemalla yleisen rangaistuksen uhan lisäävän yleistä varovaisuutta. Uskoo ken tahtoo.

Pidän koko ajatusta liikenteen toimimisesta rangaistuksen uhan voimalla kuvottavana. Jalan, pyörällä ja autolla liikkuminen on jokapäiväistä elämää. En oikein mitenkään pysty mieltämään siinä tapahtuvien vääjäämättömien virheiden olevan rangaistuksen paikkoja.

Olen käsittänyt nykyisen asiantilan johtuvan vaihtoehtojen puutteesta. Mutta se ei voi olla totta, sillä vaihtoehtoja on tarjolla. Otetaan esimerkiksi punaisia päin ajaminen. Miksei risteyksessä ole puomia estämässä ajamista kun valo on punainen? Ensimmäinen ja varmaan ainoa vastaus on hinta. Mitä maksaa yksi törmäys jossa kaksi ajoneuvoa menee lunastukseen ja useampi ihminen loukkantuu? Heitetään hihasta: vähintään 50 k€, helposti 150 k€. Saako tuolla hinnalla sellaiset  puomit jotka eivät hidasta liikennettä risteyksessä? Saa.

Opacity, Security

Is aviation safety shameful thing: Final summary

Safety is an important part of aviation. Although many customers do not care, we feel that it should be transparent to those customers who are. Studying airline web pages showed large variations between airlines, but to summarize: it appears to us that the majority of airlines want their ordinary passengers to think of flying as a non-technical activity that entails no risk, and hence no need for safety measures.

However, some airlines do go to significant depths about their safety procedures. Many of those airlines are in developing countries with poor safety records, and appear to use safety as a marketing tool to reassure customers. However, some well-known Western airlines also have a similar approach. In essence, we found no external parameters that would explain the differences.

We interpret this to mean that safety can be used as a marketing tool. Some airlines choose to use it; some do not. Nothing external forces an airline to be transparent or opaque about its safety culture; rather, this is a (business) decision that is made by the company.

Three aspects were studied (see also full project page).
Report 1. Do airlines make safety information available to their users on their main web pages? (By Jakke Mäkelä)
Report 2. Do airline web pages have any mention of accidents or incidents that have happened? (By Niko Porjo)
Report 3. Is there any external factor that would systematically explain any differences? (By Niko Porjo)

Report 1: The web sites of 83 major airlines were analyzed. Only 35% seem willing to even mention safety on their official web pages (what we decided to call a “safety-positive” approach towards customers). Airlines in developing countries were more safety-positive; up to 65% of them used safety as a marketing tool. However, this was not a hard-and-fast rule; some developed-nation airlines like British Airways and All Nippon Airways had a very large focus on safety issues.

Report 2: The web pages of 46 airlines were scanned in detail to see whether any information at all could be found about accidents that had occurred to the airlines. Out of 37 airlines with a fatal accident, 10 mentioned the accident somewhere on the web page. However, the information was technically quite shallow.

Report 3: A simple metric was used, where number of hits on a search for keywords “safety” and “accident” was used as a proxy for the amount of accident information that the airline wishes to make available. This number was correlated with a number of internal parameters that could affect it (such as airline size), as well as external parameters such as the GDP and Global Integrity Report score of the carrier country. No statistically significant correlations were found.

The overall impression is that for any ordinary passenger ordering a ticket and browsing around the web site, the majority of airlines do not wish to bring up the issue of safety in any way. The factors that are emphasized are price and quality. When anything more is described, it is positive things like social responsibility, equal opportunity, sponsorships, and  so on. However, there is a dichotomy: those airlines that do mention safety tend to do so extensively.

Those are fairly objective facts; what personal opinions should we draw from them? We are rather surprised that so few airlines choose to be open about safety. Silence on this issue does not benefit the customers. Customers should be able to make informed choices, and this includes understanding the safety record of the airline.

Perhaps it does not benefit the airlines either.  In a culture of silence, safety only becomes visible when disaster strikes. The easiest way for an outsider to understand the airline’s safety culture is to read accident investigation reports on how it failed. This is hardly positive advertising. Would it be possible for airlines to utilize their safety culture in a more proactive way?

Open proposal, Open weather data

Vaihtuvat nopeusrajoitukset, osa 2

4 Comments

Nopeusrajoitusmerkinnöistä teiden varsilla tulee kokonaan luopua. Suurin sallittu ajonopeus tulisi välittää autoon langattoman verkon, käytännössä kännykkäverkon kautta. Kuljettajan suuntaan käyttöliittymänä voidaan käyttää joko auton omia järjestelmiä tai sopivaa puhelinta.

Vaituvat nopeurajoitukset kirjoituksen ensimmäisessä osassa yritin selvittää miksi nopeusrajoituksia on, ja miksi muuttuvat rajoitukset olisivat hyvä ratkaisu. Haittapuolelle jäivät lähinnä suuret kustannukset.

Ehdotan, että sopiva nopeusrajoitus lasketaan soveltuvalla tavalla Ilmatieteen laitoksen (tai muun säätiedon) ja kutakin tieosuutta hoitavan tahon tietojen perusteella siten, että rajoitus muuttuu aina kun arvioidaan optimaalisen rajoituksen olevan toinen kuin tällä hetkellä voimassa oleva.

Tuotettu nopeustieto tulee jakaa verkossa avoimesti siten, että se on luettavissa sopivalla ohjelmistolla. On myös sallittava tiedon kopioiminen kokonaisuudessaan reaaliaikaisesti kaupalliseen käyttöön. Tämä mahdollistaa vapaan ohjelmistokehityksen jossa tietoa tarvitsevat voivat valita käyttöönsä parhaiten soveltuvan laitteiston.

Wikipedian mukaan Suomen tieverkko on 454 000 km pitkä. Jotta voitaisiin muodostaa käsitys tiedonsiirron määrästä, arvioin että keskimäärin puolen kilometrin välein voitaisiin asettaa uusi rajoitus. Varataan mahdollisuus asettaa rajoitus välille 0-250 km/h yhden välein, sekä mahdollisesti eri rajoitus riippuen ajosuunnasta. Tämä johtaisi noin miljoonan tavun mittaiseen tiedostoon. Koko maan rajoitukset voisi siis imaista puhelimeensa muutamassa sekunnissa. Todellisuudessa kannattaa määritellä hieman mutkikkaampi protokolla joka minimoi turhan radioliikenteen ja varmistaa kohtuudella saman rajoituksen samalla tieosuudella samalla hetkellä kulkeville.

Rajoituksella voi olla esimerkiksi voimassaoloaika joka riippuu sää- ja liikenne-ennusteesta. Ohjelmisto pyytää uutta rajoitusta automaattisesti vähän ennen kuin vanhan voimassaoloaika lakkaa. Pienellä satunnaisuudella uuden pyytämisessä vältetään paikalliset kuormituspiikit radioverkossa. Tieverkolla voisi myös olla esimerkiksi vuoden- ja kellonajasta riippuvat oletusrajoitukset sen varalta ettei ajantasaista rajoitusta ole järjestelmästä saatavissa. Päätelaite näyttäisi nämä rajoitukset silloin kun muuta tietoa ei ole saatavissa.

Paras hyötysuhde tiedonsiirrossa saavutetaan kun rajoitustietoa pyydetään sijainnin perusteella silloin kun sitä tarvitaan tai järjestelmä kysyy ajoneuvoilta niiden sijaintia kun aiemman tiedon perusteella ne ovat todennäköisesti alueella jolla rajoitus on muuttumassa (“push” ja “pull” datan siirto). Jottei syntyisi pelkoa järjestelmän käyttämisestä ihmisten liikkeiden valvontaan, voidaan käyttäjän ohjelmistoon sisällyttää mahdollisuus häivyttää todellinen sijainti lataamalla satunnaisesti satunnaisten paikkojen rajoituspäivityksiä. Päätelaite ikään kuin simuloisi olevansa matkalla. Tällöin pyydetyistä nopeusrajoituksista ei voi aukottomasti päätellä missä käyttäjä on liikkunut.

Tiedon jakaminen vapaasti kaupalliseen käyttöön voisi synnyttää viranomaisista riippumattomia palveluntarjoajia, jolloin jokainen voisi itse valita mistä rajoitustietonsa hakee. Nopeusrajoitustietoon olisi mahdollista lisätä muuta informaatiota ja sen teknistä muotoa muuttaa esimerkiksi tiedonsiirron helpottamiseksi.  Todennäköisesti joku kehittäisi ilmaisen ohjelmiston joka hakisi kullakin hetkellä tarvittavan rajoituksen ja näyttäisi sen puhelimen näytöllä.

Tieverkossa on joitakin paikkoja, joissa pelkästään ajoneuvon karttasijainnin perusteella ei voi yksikäsitteisesti määritellä oikeaa rajoitusta. Näitä syntyy ainakin kahdenlaisissa tilanteissa: paikoissa joissa kaksi tai useampia tietä kulkee päällekkäin, ja paikoissa joissa kaksi tietä kulkee niin lähellä, ettei sijaintia ole paikannusjärjestelmän epätarkkuuksista johtuen mahdollista määritellä yksikäsitteisesti. Molemmissa tapauksissa voidaan käyttää kuljettua reittiä sijainnin määrittelyssä. Toinen keino on näyttää kuljettajalle useita rajoituksia yhdistettynä tietoon tiestä jota ne koskevat. Esimerkiksi tilanteessa jossa moottoritiellä on kaistakohtaiset rajoitukset voidaan näyttää kuva jossa on tien poikkileikkaus ja rajoitukset kaistakohtaisesti. Kolmas vaihtoehto on asettaa näissä tilanteissa tieosuuksien rajoitukset samoiksi.

Sen jälkeen kun järjestelmä on laajasti käytössä, voidaan tienvarsimerkinnät poistaa. Voi kuitenkin olla tilanteita joissa teknisistä tai inhimillisistä syistä päätelaitetta ei ole käytettävissä. Näitä tilanteita varten tulisi tieverkolle asettaa vararajoitukset. Ehdotan että moottoritiellä rajoitus olisi 100 km/h, maanteillä 70 km/h, taajamassa 50 km/h, paitsi jos tienvarteen on pysäköity autoja tai näkyvyys on muuten vastaavalla tavalla rajoittunut. Tällöin rajoitus olisi aina 30 km/h riippumatta tien tyypistä.

Ylempänä mainitut oletusrajoitukset voisivat aluksi olla samat kuin tällä hetkellä kyltein osoitetut. Tämä mahdollistaisi joustavan siirtymisen uuteen järjestelmään. Aloittaa voi, kun rajoitustieto on tarjolla ensimmäiselle tieosuudelle ja ensimmäinen puhelimeen sopiva ohjelmisto on riittävän toimiva. Teknologiafriikit voivat silloin ottaa järjestelmän käyttöön. Kannustimena olisi mahdollisuus tilanteen salliessa ajaa uuden järjestelmän osoittamaa suurempaa nopeutta riippumatta tienvarteen asetetuista merkeistä.

Puhelimien vaihtoväli on niin lyhyt, että viiden vuoden siirtymäaika ennen staattisista nopeusrajoitusmerkeistä luopumista riittäisi siihen, etteivät turhan monet joutuisi tekemään muutoksen vuoksi puhelininvestointeja. Siirtymäajan jälkeenkin olisi mahdollista sallia ajoneuvon kuljettaminen ilman nopeusrajoitusten näyttämiseen sopivaa päätelaitetta. Tällöin noudatettaisiin vararajoituksia.

Mitä jos rajoitus onkin säähän tai tilanteeseen sopimaton ja sillä on vaikutusta onnettomuuden syntyyn? Vastuukysymyksiä yleensä esitetään kun uusia vähänkään automaattisia järjestelmiä ehdotetaan. Kysymys ei ole täysin aiheeton, mutta sivuutan sen tässä vetoamalla siihen ettei tilanne oleellisesti muuttuisi. Tällä hetkellä tilanne on karkeasti seuraava: kuljettaja on vastaavinaan virheistään pienen sakon muodossa ja vakuutusyhtiö maksaa todelliset kustannukset. Samalla linjalla voitaneen jatkaa, kuljettaja vastaa edelleen oikean tilannenopeuden valinnasta riippumatta siitä mikä on suurin sallittu nopeus.

Suurimpana ongelmana näen mahdollisen nopeuserojen kasvun kaksikaistaisilla teillä. Tämä voi johtaa lisääntyneeseen ohitustarpeeseen joka puolestaan voi heikentää turvallisuutta. Ratkaisuna voi olla aluksi välttää korkeiden muuttuvien rajoitusten soveltamista näillä teillä, siis aloittaa toiminta moottoriteillä. Toinen vaihtoehto on huomioida liikennemäärät voimakkaasti, jolloin muuttuva rajoitus vastaisi suuren liikennemäärän tilanteessa hitaampien ajoneuvojen nopeutta, käytännössä 80 km/h.

Siirrettäessä rajoitustieto edelleen ajoneuvon vakionopeudensäätimelle, vapautuu kuljettajan automaattisen nopeusvalvonnan sadattelusta, sillä nopeus on aina oikea.

Kustannuksista en osaa sanoa mitään varmaa. Lehtitietojen perusteella näyttää siltä että jos järjestelmän tilaa joltain kotimaiselta ohjelmistotalolta niin kustannusylitys ohittaa miljardin rajapyykin joskus 2023. Toisaalta oletan Ilmatieteenlaitoksen kellarissa istuvan Jarkon hoitavan järjestelmän määrittelyn ja datan tuotossa tarvittavien algoritmien ohjelmoinnin ensi jouluun mennessä jonkin verran halvemmalla.

Käyttöliittymät autoihin ja puhelimiin sekä tiedonsiirron jättäisin markkinoiden armoille.

Zygomatica.com: Ratkaisuihin ongelmia

Translate »