Talvivaara saa jatkossa päästää vesiin 10 000 tonnia sulfaattia vuodessa, kun alkuperäinen juhlallinen lupaus oli noin 200 tonnia. Paitsi että… riittääkö tuo? Yhtiön luvanmukainen nikkelikiintiö on nyt 30 000 tonnia/vuosi. Yhtiö on jo pitkään halunnut nostaa tason jopa 100 000 tonniin ja alkaa louhia myös Kolmisopen alueella. Tämä saattaa jopa olla elinehto, jotta toiminnasta saataisiin kannattavaa.
Laajenemisprosessi oli jo vahvasti käynnistymässä ennen vuoden 2012 allasvuotoa. Tällä hetkellä tilanne on hieman sekava (yllättäen). Parhaan kokonaiskuvan laajennushaluista saa laajennuksen YVA-sivuilta.
Vertailun vuoksi ensin nykytila. Koska kaivoksen erilaiset hätäaltaat elävät ja muuttuvat, aivan tarkkaa tilaa on vaikea tietää, mutta alla olevassa kuvassa on olennaisimmat rakenteet.
Nykytilanne juoksutussuuntineen (Kuva: purkuputkilupa)
Vuoden 2007 ympäristölupa olisi periaatteessa mahdollistanut avolouhoksen tekemisen myös Kolmisopen viereen. Käytännössä Kolmisoppi-järvi padottaisiin ja osin tyhjennettäisiin, ja padon taakse tulisi toinen avolouhos. Yhtiö käynnisti vuonna 2012 ELY-keskuksen vaatimuksesta YVA-prosessin laajennuksen tueksi, mutta ei ole vienyt sitä loppuun.
Kolmisopen suunniteltu avolouhos (mahdollinen vuoden 2007 ympäristöluvan perusteella, kumottu v 2014). (Lähde: Laajennuksen YVA)
Vuoden 2014 huhtikuun ympäristöluvassa yhtiölle ei kuitenkaan myönnetty lupaa ylipäätään laajentaa louhintaa Kolmisoppeen, vaikka louhintamäärät olisi pidetty nykyisellään.
AVI:n tiedotesivulla päätös muotoillaan näin: “Ympäristölupaa ei ole sen sijaan myönnetty Kolmisopen avolouhokselle ja siihen liittyville toiminnoille. Kokonaisuutena arvioiden uuden avolouhoksen avaamiseen liittyy niin suuri ympäristön pilaantumisen vaara, ettei lupaa siihen voida kaivoksen nykytilanteessa myöntää. Annettu päätös ei estä hakemasta myöhemmin ympäristölupaa Kolmisopen avolouhokselle. “
Yhtiö on valittanut päätöksestä toukokuussa 2014 (pdf). Perusteluna käytetään ehkä jo aavistuksen verran väsyneesti mm vesienhallinnan turvallisuuta: “Tuoreen malmin louhinta on vesitaseen hallinnan kannalta ensiarvoisen tärkeää, koska selvitykset ovat osoittaneet, että tuore malmi sitoo itseensä merkittävän määrän vettä. Tämä puoltaa osaltaan Kolmisopen toimintojen sallimista.”
Tällä hetkellä ei ole tarkkaa tietoa missä vaiheessa valitus on menossa. Liitteessä on listattu perusteluja, joiden takia AVI luvan eväsi. Koska näitä ei ole millään tasolla ratkaistu, on mahdollista (jopa todennäköistä) että Kolmisopen avolouhos ei saa tässä tilanteessa lupaa. Käytännössä louhosta tuskin lähdettäisiin nykyisessä rahatilanteessa kovin nopeasti rakentamaan.
Vaikka lupa valitusten kautta saataisiinkin, nikkelikiintiön kasvattaminen vaatisi joka tapauksessa uuden ympäristöluvan ja todennäköisesti YVA-prosessin viemisen loppuun. Käytännössä Kolmisopen louhosta tuskin kannattaa avata ellei laajennusta ole hyväksytty — mutta se on kuitenkin tärkeä mahdollisuus yhtiölle.
Joka tapauksessa on jokseenkin selvää, että jos toiminta jatkuu, laajennusta tullaan ennen pitkää hakemaan. Tällöin tilanteesta tulee aidosti mielenkiintoinen.
Mitä laajennus tarkoittaisi?
Käytännössä purkuputkiluvasta voi päätelllä, että AVI ei usko että bioliuotus pääsee ainakaan suljettuun kiertoon sanan alkuperäisessä merkityksessä (ks Talvivaara 54). Kaivosta perustettaessa yhtiö lupaili, että vuosittainen sulfaattipäästö olisi korkeintaan 200 tonnia. Nyt päästöraja on 10 000 tonnia.
Ongelmia on vähintään kaksi: vesi ja sulfaatti. Ympäristöluvan mukaan (s 19) jo nyt keskimääräinenkin sadanta tuottaa kaivosalueelle 5,5 miljoonaa kuutiota vettä vuodessa, ja tämä määrä on voitava juoksuttaa pois.
Jokainen uusi rakennelma lisää vesiongelmaa, koska huolehdittavaa pinta-alaa tulee lisää. (Lisäksi on huomattava, että keskimääräistä sateisempi vuosi hankaloittaa ongelmaa. Vuosivaihtelu voi helposti olla useita kymmeniä prosentteja, ks Zygomatica 2. Sateisuuden standardipoikkeama on n 100 mm/v kun keskiarvo on noin 700 mm/v).
Jos tuotanto haluttaisiin kasvattaa esimerkiksi vain 50 000 tonniin vuodessa, täytyisi oikeastaan koko nykyinen kaivospiiri täyttää mm läjityskasoilla. Ongelmasadannan määrä kasvaisi samaa tahtia, ja sitä myötä vesiongelma. Tuotannon tuplaaminen lähes tuplaa pinta-alan, koska sekundaarikasan pinta-ala kasvaa tuotannon mukana.
Laajennustarve, jos tuotantomääräksi halutaan 50 000 t/v. (Lähde: Laajennuksen YVA)
Jos haluttaisiin päästä 100 000 t/v tasoon, kaivospiiriä pitäisi laajentaa merkittävästi.
Laajennustarve, jos tuotannoksi halutaan 100 000 t/v. Tämä edellyttäisi kaivospiirin laajentamista. (Lähde: Laajennuksen YVA)
Käytännössä tuotannon kolminkertaistaminen kolminkertaistaa vesiongelman. Tämä on bioliuotusteknologialle lähes fundamentaalinen ongelma, koska koko tekniikka perustuu siihen että malmi levitetään taivasalle suuriin aumoihin. Periaatteessa aumat voisi peittää, käytännössä näillä pinta-aloilla se ei vaikuta realistiselta — ja peitettynäkin kasat tuottavat hulevesiä jotka saattavat olla saastuneita.
Periaatteessa vesiongelma saatettaisiin saada hallintaan jos vain kasojen haihdutus saataisiin toimimaan paremmin. Toisaalta vesimäärän kasvu tarkoittaa joka tapauksessa, että mahdollisissa ongelmatilanteissa myös riskit kasvaisivat rajusti. Jos Talvivaara on tässä tilassa kun vettä syntyy 5 miljoonaa kuutiota vuodessa, millaisia ongelmia tuleekaan eteen jos vettä syntyy 15 miljoonaa kuutiota?
Vaikka vesiongelmat saataisiinkin hallintaan, sulfaattiongelma vaikuttaa hankalammalta. Vaikka bioliuotus toimisi hyvin, rikkihappoa tarvitaan pitämään prosessi käynnissä, ja sitä kautta sulfaattia muodostuu väistämättä. Jos jarosiittisaostus onnistuu, osa siitä pystytään kiteyttämään suoraan kasoihin. Toisaalta Talvivaaran mustaliuske on itsessään ongelmallinen mineraali, koska rapautuessaan se jo itsessäänkin tuottaa rikkihappoa ja sitä kautta sulfaatteja (ks tiede.fi, HS 1, HS 2).
Jos siis tuotanto kolminkertaistetaan, sulfaatin tuotanto kasvaisi merkittävästi, joskaan ei välttämättä kolminkertaiseksi. Käytännössä on jokseenkin selvää, että yhtiö ei tule saamaan lupaa kolminkertaistaa sulfaattipäästöjään. Ylipäätään uusi omistaja tuskin lähtisi hakemaan laajennusta ennen kuin prosessi- ja sulfaattiongelmat ovat huomattavasti paremmassa kunnossa. Ei siis ole odotettavissa, että uusi omistaja tulisi vaatimaan 30 000 tonnin päästörajoja.
Sen sijaan on täysin odotettavissa, että laajenemislupaa haetaan, ja toiveet perustetaan melkoiselle optimismille. Jos kaivos saadaan toimimaan stabiilisti edes parin kuivan kesän yli, sitä käytetään todisteena siitä, että prosessi on hallinnassa. Jos löytyy käyttökelpoisia tekniikoita, niitä luvataan käyttää. Mallinnukset tehdään keskimääräisten sateisuuksien mukaan, koska niin on saanut tehdä tähänkin asti.
Riskejä voidaan ottaa, koska valtio tulee aina apuun — ja tässä tapauksessa valtio on vieläpä osaomistaja. Itse asiassa on periaatteessa jopa niin, että riskin lisääminen kannattaa: mitä suuremmista potentiaalisista tuhoista on kyse, sitä vaikeampi valtion on kieltäytyä joustamasta.
Voiko näin tapahtua?
Optimisti voisi ajatella, että tästä ei tule ongelmaa, koska mahdolliset luvat myönnetään vasta kun tiedetään että kaivos toimii kunnolla. Valitettavasti asia ei todellisessa maailmassa toimi näin.
Lupaviranomainen joutuu erittäin suuressa määrin luottamaan siihen, että toiminnanharjoittaja tietää mitä tekee ja antaa oikeita tietoja. Rivien välistä esimerkiksi purkuputkilupa tuo esiin sen, että AVI ei usko prosessin toimivan (Talvivaara 54). Siitä huolimatta sen on pakko myöntää lupa.
“Ympäristönsuojelulain 48 §:n 2 momentin mukaisesti ympäristölupa on myönnettävä, mikäli toiminnasta ei annetut lupamääräykset huomioon ottaen aiheudu ympäristönsuojelulain 49 §:n 1 momentissa tarkoitettuja vaikutuksia eikä muitakaan laissa tai muussa säädöksessä kiellettyjä vaikutuksia.” (s 141)
Käytännössä, vaikka viranomainen pitäisi todennäköisenä että vaikutuksia tulee, luvanhakijan sanaan on pakko luottaa. Viranomainen voi periaatteessa tehdä riskinhallintaa vakuuksien kautta; jos epäonnistuminen tuottaisi merkittäviä vahinkoja, tätä voi ennakoida vaatimalla vakuuksia.
Käytännössä vakuuksissakin joudutaan lähtemään siitä, että toiminta on kuvattu oikein. Juuri vakuuksien puute on yksi syy siihen miksi Talvivaaran vahingoille ei ole maksajaa. Toiminta kuvattiin vuonna 2007 toiseksi kuin mitä se oli. Vakuudet määrättiin tämän optimistisen arvion mukaan.
Jos toiminta jatkuu, on käytännössä varmaa että uusi omistaja tulee vaatimaan laajennuslupaa ennemmin tai myöhemmin. Jos tehdyt selvitykset ovat uskottavan näköisiä, viranomaisen on käytännössä pakko luottaa niihin.
Mitä kannattaa tarkkailla?
Talvivaaran laajennuskiellosta tekemä valitus saattaa olla eräs koko tämän prosessin keskeisimpiä asiakirjoja. Valitushan perustuu siihen ajatukseen, että AVI olisi ylittänyt toimivaltansa. Yhtiön mukaan AVI ei voi tuolla tavalla etukäteen ennakoida, että yhtiö ei tulisi pysymään laillisissa rajoissa. (Tietyllä tapaa voisi ajatella, että yhtiö kokee AVI:n syyllistyneen kunnianloukkaukseen — jos yhtiö on luvannut pysyä rajoissa, AVI ei saa epäillä sen tarkoitusperiä).
Jos yhtiö voittaa valituksensa näin selkeässä tapauksessa, se tarkoittaa että on luotu erittäin vaarallinen ennakkotapaus: lupaviranomaiset todellakin ovat täysin suojattomia harhaanjohtamista vastaan.
Se myös tarkoittaa, että kun Talvivaaran laajennusvaatimus tulee, se todennäköisesti myönnetään, vaikka olisi kaikille selvää että päästörajoissa ei pysytä.
Jos yhtiö ei voita, tilanne on huomattavasti parempi ja viranomaisilla mahdollisuus olla hiukan skeptisempiä. Silloinkin toki alkaa myllytys jonka rinnalla kaikki nykyinen vääntö saattaa jäädä pieneksi.
Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä:http://www.zygomatica.com/talvivaara/).
Liite: Miksi laajentumislupa evättiin?
Huhtikuun 2014 päätöksessä (s 464 eteenpäin) on täysin ylittämätön lista asioista, jotka kaivoksella ovat muuttuneet ensimmäisen ympäristöluvan myöntämisen jälkeen. Uutta omistajaa ajatellen suuri osa näistä ongelmista on edelleen akuutteja.
“Talvivaaran kaivoksen toiminta ja sen vaikutukset ovat monelta osin poikenneet siitä, minkälaisena asia oli vireillä ja ratkaistiin aiemmassa, vuoden 2007 ympäristölupaprosessissa. Seuraavassa esitetään keskeisimpiä poikkeamia ja muutoksia.
Alkuperäisessä ympäristölupahakemuksessa ei tuotu esille uraanin liukenemista malmista liuotusprosessissa ja sen kulkeutumista tuotteisiin ja metallitehtaan jätteisiin, vaikka uraanin kulkeutumista prosessissa oli tutkittu yhtiön toimesta. Prosessisakkojen laatuarvioissa oli esitetty useita sellaisia metalleja, joiden pitoisuudet jäävät uraania selvästi alhaisemmiksi. Kaikki keskeiset liuotusprosessissa liukenevat ja sakkoihin kertyvät metallit, myös uraani, olisi pitänyt esittää ympäristölupahakemuksessa. Uraanin liukeneminen liuotusprosessissa sekä uraanin talteenotto talteenottolaitoksella ovat nyt uusia toimintoja.
[Sivumennen sanoen tässä sanotaan suoraan se, mitä lähes kaikki aktivistit ovat yrittäneet sanoa alusta saakka: uraani piiloteltiin. Oma näkemykseni on tiivistetty kirjoituksessa
Talvivaara 33: Uraanin kyyninen selitys].
Alkuperäisen hakemuksen mukaan malmia liuotetaan ensimmäisen vaiheen liuotuksessa niin kauan, että noin 85 % nikkelistä on saatu talteen. Tällöin toisen vaiheen liuotuksen alussa malmissa olisi ollut jäljellä noin 15% alkuperäisen malmin nikkelipitoisuudesta. Nikkelisaanto on monen ensimmäisen vaiheen liuotuskasan lohkon osalta jäänyt selvästi alle 85 %:n. Näin ollen toisen vaiheen liuotuskasoille on siirtynyt huomattavasti enemmän nikkeliä ja muita metalleja kuin lupahakemuksessa arvioitiin.
Toisen vaiheen liuotuksen tehokkuudesta ja saannosta ei vielä ole saatavissa riittävästi tietoa. On mahdollista, että sen päätyttyä liuotuskasassa on jäljellä enemmän sulfidia sekä nikkeliä, sinkkiä, kuparia ja muita metalleja kuin alun perin on arvioitu. Tämä on otettava huomioon muun muassa toisen vaiheen liuotuskasojen jälkihoidon suunnittelussa.
Metallitehtaalle tulevan liuoksen nikkelipitoisuudeksi on alkuperäisessä ympäristölupahakemuksessa arvioitu 3–4 g/l. Tehtaalle syötettävän PLS-liuoksen pitoisuus ei ole ollut tällä tasolla pysyvästi toiminnan aikana vaan on ollut selvästi alhaisempi.
Alkuperäisessä hakemuksessa on arvioitu liuotusprosessin haihdutuskapasiteetin olevan huomattavan suuri. Lupaa haettiin ja lupa myönnettiin raakaveden saannin turvaamiseksi enintään 4 000 m3/h (noin 35 Mm3/v) vesimäärän ottoon Kolmisopesta ja Nuasjärvestä sekä Kolmisopen säännöstelyyn. Vesistöihin johdettavien jätevesien määräksi hakemuksessa esitettiin enintään 1,3 Mm3 vuodessa. Liuotusprosessi ei ole toiminut eikä haihduttanut niin tehokkaasti kuin on alkuperäisessä lupahakemuksessa esitetty. Tämä on osaltaan vaikuttanut vesienhallintaan ja johtanut vesien kertymiseen kaivosalueelle ja vaikeasti hallittavaan vesitilanteeseen.
Toiminnan jätevesipäästöt ovat poikenneet erityisesti mangaani-, natrium- ja sulfaattipäästöjen osalta olennaisesti siitä, mihin lupa alun perin haettiin ja myönnettiin. Jätevesipäästöjen seurauksena kaivoksen lähialueen vesistöt, etenkin Salminen, Kalliojärvi, Kivijärvi ja osin Kolmisoppi ovat suolaantuneet. Niiden tila ja käyttökelpoisuus ovat huomattavasti heikommat kuin ennen toiminnan käynnistymistä. Näin haitallisia muutoksia ei alkuperäisessä hakemuksessa arvioitu aiheutuvan.
Liuoskierrosta on jouduttu poistamaan vaaralliseksi kemikaaleiksi luokiteltua raffinaattiliuosta ja sekundääriliuosta ensiksi kipsisakka-altaaseen ja myöhemmin avolouhokseen, mikä on vastoin alkuperäistä tarkoitusta ja suunnitelmaa suljetusta liuotuskierrosta ja vaikeuttanut entisestään vesitilannetta.
Myös rikkivetypäästöt ja pölypäästöt, erityisesti kiviaineksessa olevan grafiitin päästöt ja niiden vaikutukset ovat olleet etenkin toiminnan alkuvaiheessa suuremmat ja haitallisemmat kuin alkuperäisessä hakemuksessa arvioitiin. Malmin esimurskausta ei ole sijoitettu hakemuksen ja päätöksen mukaisesti avolouhokseen, mikä on osaltaan lisännyt kaivosalueelta ympäristöön kantautuvia kiviainespöly- ja melupäästöjä.
Alkuperäisessä hakemuksessa metallien talteenoton nikkeli-kobolttisulfidin saostuksen jälkeisenä prosessina oli vain loppuneutralointi, josta muodostui kipsisakka-altaalle sijoitettava kipsijäte. Prosessia on sittemmin muutettu siten, että ennen loppuneutralointia on erillinen raudan saostus hapella ja neutralointi kalkkikivellä. Tämän prosessin ylite johdetaan loppuneutralointiin.
Prosessissa muodostuvien sakkojen ympäristöominaisuudet ovat erityisesti esineutralointisakan osalta olleet selvästi huonommat kuin alkuperäisessä hakemuksessa on esitetty. Uusissa vesienkäsittely-yksiköissä on muodostunut ja muodostuu huomattavan paljon metallipitoisia sakkoja. Niiden varastointiin tai läjitykseen kaivosalueella ei ole ympäristölupaa.
Suunniteltuja vesipesureita on muutettu rikkivetypäästöjen käsittelyn tehostamiseksi lipeäpesureiksi, mikä on lisännyt lipeän käyttömäärää. Tämä on puolestaan lisännyt jätevesiin joutuvan ja liuoskiertoon palautuvan natriumin määrää, mikä on vaikeuttanut vesien käsittelyä ja mahdollisesti myös liuotusprosessia. Lipeän käyttö on kasvanut noin 50 % alun perin suunnitellusta.
Ympäristöluvan mukaisen sivukiven läjitysalueen KL1 alueelle on rakennettu avolouhoksen eteläinen vesienkäsittely-yksikkö ja siihen liittyviä käsittelyaltaita ja sakan kuivaukseen ja tilapäiseen varastointiin käytettävä geotuubikenttä. Suunnitellun sivukivialueen alle jäävä jo kertaalleen tyhjennetty Kuusilampi on otettu käyttöön puhdistettujen vesien varastointialtaana.
Mainitut poikkeamat lupahakemuksesta ja toiminnan muutokset tulevat lupaharkintaan vasta tämän asian käsittelyn yhteydessä. Kokonaisuutena tarkasteltuna kyse on kaivostoiminnan olennaisesta muuttamisesta eikä pelkästään alkuperäisen luvan lupamääräysten tarkistamisesta. Tämän vuoksi koko toiminnan luvan myöntämisen edellytykset on tarkasteltava uudestaan.
Like this:
Like Loading...