Category: Ympäristö

Valitusten strategiaa 1: Tarvitaanko sellaista?

 

“Närkästystä taas herättää, jos hyvillä asuntoalueilla vastustetaan kehitysvammaisten palvelukoteja ja valitetaan kaikki instanssit läpi. Tällaista on helppo pitää raukkamaisena… siihen hetkeen saakka, kun oman tontin viereen aletaan kaavoittaa alkoholistiparantolaa, jota tietysti pitää vastustaa. (Mikään ei ole niin pyhää kuin tekophyyys).”

Valittaminen on aktivismin muoto siinä missä muutkin. Tarkoitan tässä nimenomaan oikeusasteissa ja viranomaisprosesseissa tehtyä valittamista. Useimmilla ei kuitenkaan ole kunnon käsitystä siitä, mitä se itse asiassa tarkoittaa. Koitankin tässä sarjassa hiukan hahmottaa “valittamisen strategiaa”.

Käytän esimerkkinä ympäristönsuojeluliikettä, koska se on minulle tuttu alue. (Olen Suomen Luonnonsuojeluliiton rivijäsen ja osallistunut näihin prosesseihin, mutta mielipiteet ovat puhtaasti omiani). Täsmälleen samat lainalaisuudet pätevät kuitenkin mihin tahansa kansalaisliikkeeeseen.

Itse en pidä “suorasta toiminnasta” missään muodossa — ei sovi luonteeseeni edes marssia laillisessa rauhanomaisessa mielenosoituksessa. Ja valittaminen on henkilökohtaisesti vastenmielistä, varsinkin jos sen tarkoitus on vain valittaa ilman päämäärää. Mutta valituskierteet ovat merkki siitä, että jotain on rikki. Eräs vanha konkari (Pertti Sundqvist) on tiivistänyt asian hyvin:

Kun vähennettiin [lupaviranomaisten] resursseja, uusien lupien myöntäminen hidastuu ja luvista tulee huonompia. Sitten niistä valitetaan. Uuden laitoksen perustaminen kestää pari vuotta pidempään kuin siinä tilanteessa, jossa viranomaisella olisi tarpeeksi resursseja. Kahden vuoden viive työllistämisessä maksaa paljon. Se myös vähentää intoa tehdä uusia tehtaita. Jos lupa tehtäisiin nopeasti ja hyvin, yritykset mieluummin sietäisivät paljon tiukemmat rajat kuin viiveet, valitukset ja vireillepanot.

Valituskanavat ovat vähän kuin kuin yhteiskunnan viemäriputket: ei niihin halua kukaan kättään työntää, mutta tukkiminen olisi todella huono idea. (Käytän tässä sanaa “valitus” kattamaan myös kevyempiä keinoja kuin varsinaiset oikeusasteisiin valittamiset. Avaan termiä myöhemmissä osissa).

Ns suorasta toiminnasta kiinnostunut löytää Internetistä (ja myös kirjastoista) helposti materiaalia toiminnan taktiikoista ja strategioista. Valittamisesta en sen sijaan ole (vielä) nähnyt oppikirjoja tai tutkimuksia.  Onko siinä ylipäätään mitään taktiikkaa saati strategiaa, vai onko se vain ihmisten kiusaamista?

Onko valittamisessa strategiaa?

Jos ajatellaan ns yleistä mielipidettä, niin luonnonsuojelijoiden valituskierteitä pidetään kiusantekona. Myös yhden yksittäisen ihmisen aiheuttamat vuosien valituskierrokset voivat herättää raivoa kaikissa muissa. Närkästystä taas herättää, jos hyvillä asuntoalueilla vastustetaan kehitysvammaisten palvelukoteja ja valitetaan kaikki instanssit läpi. Tällaista on helppo pitää raukkamaisena… siihen hetkeen saakka, kun oman tontin viereen aletaan kaavoittaa alkoholistiparantolaa, jota tietysti pitää vastustaa. (Mikään ei ole niin pyhää kuin tekophyyys).

Valittamisesta ei siis oikeastaan kukaan pidä, mutta demokraattinen yhteiskuntamme antaa siihen mahdollisuuden, ja mahdollisuutta saa käyttää.  Silti valittamisessa täytyisi olla päämäärä ja strategia.

Joskus päämäärä voi olla yhden asian intohimoinen vastustaminen vaikka kuolemaan saakka. Niin kauan kuin kyseessä on vain oma kuolema, se on asenne siinä missä muutkin.

Mutta jos päämärässä voi olla vähänkin vivahteita, tarvitaan strategia. Tärkeintä on, että osaa priorisoida miten ja mistä valittaa.  On määriteltävä ne (harvat) alueet, joissa ollaan valmiita menemään loppuun saakka. Muissa asioissa on sitten oltava valmis kompromisseihin. (Tuon esiin omat priorisointini luontoasioissa myöhemmässä kirjoituksessa).

Jollei priorisointia ole, ajaudutaan helposti tilanteeseen jossa valitetaan satunnaisesti ja ilman erityistä päämäärää. Se ei ole kenekään etu. Lausuntojen kirjoittajilla loppuu motivaatio, jos he joutuvat tekemään niitä tyhjiössä. Yhteisöltä loppuu kärsivällisyys varsin nopeasti. Valituksia ei enää oteta vakavasti. Kukaan ei hyödy.

Sen sijaan, jos on yhteisesti sovittu edes karkea tärkeysjärjestys, toiminta muuttuu aivan toisenlaiseksi. Jos tietyllä alueella on resursseja tehdä yksi tai kaksi valitusta vuodessa, kannattaa valita ne yksi tai kaksi joilla on merkitystä. Joinakin vuosina voi jopa jättää valitukset kokonaan tekemättä, jos muilla keinoin on saatu aikaan tilanne jonka voi sietää ainakin hampaita kiristellen.

Ainakin suomalaiselle ympäristöliikkeelle on ominaista, että mitään yhteistä “tärkeysjärjestyslistaa” ei ole. Tämä on sekä hankala että terve tilanne. Hankalaa on se, että toiminta vaikuttaa varsinkin ulospäin epäjohdonmukaiselta; tervettä on se, että toiminta on demokraattista ja ottaa huomioon erilaisia mielipiteitä.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

 

Jätteille pakettipeltojärjestelmä?

Miksi jätteet kiinnostavat? Tätä moni kysyy.  Minulle se on jo abstraktina systeeminä kiehtova.  Miten jäte syntyy? Miten se kiertää? Mitä sille tehdään? Kuka tekee ja millä rahalla? Mitä sille tehdään jatkossa? Miksi se kiinnostaa Italian mafiaa? Se on systeemitasolla monimutkainen, se on suljettu maailma, se vaikuttaa yhteiskuntaan, eikä kukaan halua kuulla siitä. Mikä siinä siis ei olisi mielenkiintoista?

“Tässä on jotain samantyyppistä kuin maatalouden pakettipelloissa: ruokaa tuotettiin liikaa, joten alettiin maksaa siitä, että sitä tuotetaan vähemmän. Pitäisikö jätebisneksellekin maksaa bonuksia, jotka kasvavat sitä mukaa kun jätemäärä pienenee? Silloin sen kannattaisi ajaa jätteen vähentämistä. ”

Suomen jätebisneksellä on jokin logiikka, jota en täysin ymmärrä. Jätealan lehdet hehkuttavat kasvumahdollisuuksia. Vielä en ole nähnyt ainuttakaan artikkelia, jossa hehkutettaisiin kasvua sitten, jos ja kun kotimaisen jätteen määrä alkaa vähentyä.

Suomen uusi jätelakihan antaa johdonmukaiset prioriteetit, tässä järjestyksessä:

  • Ensisijaisesti pitää vähentää jätteen syntymistä alun perinkään.
  • Toisena vaihtoehtona on uudelleenkäyttö.
  • Kolmantena on materiaalihyötykäyttö (kierrätys).
  • Neljänneksi paras vaihtoehto on hyödyntää jäte energiana.
  • Vasta aivan viimeisenä keinona on jätteen kaatopaikkasijoitus.

Näiden lisäksi kaatopaikoille ei vuoden 2016 jälkeen saa enää ollenkaan viedä maatuvaa materiaalia. Vuonna 2016 on tarkoitus kierrättää 50% jätteestä, polttaa 30%, ja viedä korkeintaan 20% kaatopaikalle.

Logiikka on ristiriitainen. Jos jätteen määrä pienenee, pienenee jätebisnes. Alan ongelma on se, että aikajänteet ovat suunnattoman pitkiä; 30 vuotta jätteenpolttolaitokselle, periatteessa satoja vuosia kaatopaikalle. Myös investointien koot ovat valtavia.

Kuka hankkisi kalliin jätekäsittelyjärjestelmän tietäen, että valtio koko ajan tietoisesti yrittää kaivaa maata alta?  Tämä on erityisesti jätteenpolttolaitosten ongelma. Yksi ratkaisu on tuoda jätettä ulkomailta. Tällä hetkellä laki hankaloittaa sitä, mutta tilanne voi muuttua.  Oulun polttolaitokselle on jo erityisluvalla tuotettu Norjasta (hyvälaatuista) jätettä.

Nyt ollaankin herkällä alueella. Kukaan ei halua jätteenpolttoa lähelleen, vaikka riskejä luultavasti liioitellaankin. Niin kauan ne ovat meidän omia jätteitämme, voi todeta, että jossakin ne täytyy polttaa, koska on tuotettukin. Mutta pitäisikö ottaa toisten roskia riesaksemme?

Abstraktilla tasolla, globaalisti ajateltuna, ajattelematta paikallisia ihmisiä ihmisinä, ympäristömielessä ei ole ole huono asia jos meille tuodaan Norjasta jätettä. Tällaisen tuontijätteen on oltava tiukasti lajiteltua (ns REF-tasoista), paljon tiukemmin kuin oman roskamme. Se tarkoittaa että Norjassa on kierrätys lähtenyt käyntiin. Meillä taas tuotetaan energiaa polttoaineella, joka ei käytännössä ole sen huonompaa kuin puu tai turve.

Jokin tuossa ei silti viehätä. Moniko jätebisneksestä hehkuttava aikoo itse muuttaa jätteenkäsittelylaitoksen viereen? Omat ongelmat täytyy hoitaa omalla takapihalla, mutta tarvitseeko naapurin ongelmia?

Ongelma on nimenomaan aikaskaala. Olen jokseenkin varma, että ongelma pahenee ennen kuin se alkaa parantua. Seuraavat kymmenen vuotta tulee enemmän ja enemmän roskaa esimerkiksi suljettavista kaatopaikoista, ja sitä pitää epätoivon vimmalla kärrätä ja käsitellä ympäri Suomea. Kasvua tulee varmasti. Mutta entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Tai kolmenkymmenen?

Tässä on jotain samantyyppistä kuin maatalouden pakettipelloissa: ruokaa tuotettiin liikaa, joten alettiin maksaa siitä, että sitä tuotetaan vähemmän. Pitäisikö jätebisneksellekin maksaa bonuksia, jotka kasvavat sitä mukaa kun jätemäärä pienenee? Silloin sen kannattaisi ajaa jätteen vähentämistä.

Tuossa ajatuksessa ei ole liiketaloudellisesti järkeä. Mutta en näe kunnon logiikkaa myöskään jätebisneksen virallisessa ajattelutavassa. Joko ala on kasvava, jolloin rikotaan lakia, tai se on lainkuuliaisesta kutistuva, jolloin tuotetaan tappiota. Tai sitten luotetaan johonkin, mitä ei ääneen kerrota.

Asioita helpottaisi, jos tietäisi mihin laskelmiin yritykset strategiansa perustavat. Jos — kuten itse oletan — piilo-oletus on että 2030-luvulla Suomessa poltetaan laajalti naapurimaiden jätteitä, sen voisi rehdisti myöntää. Silloin olisi  mahdollista ottaa asiaan kantaa faktapohjalta. (Itse saattaisin jopa kannattaa sitä, ehkä. Raskasmetallipäästöt ovat oikeastaan ainoa, mikä laajemmin epäilyttää).

Ilman numeroita liikutaan koko ajan spekulaation tasolla, ja joudutaan vastustamaan puhtaasti sen takia että ei tiedetä vastapuolen motiiveja.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

 

Jäte palaa 6: Mitä kannattaa väittää, mitä ei?

“Tämä ei ole opas valittamiseen, vaan opas muistuttamiseen. Ero on merkittävä.” 

Jätteenpoltto on Turussa taas ajankohtaista, koska Turun Seudun Jätehuolto Oy:n ympäristävaikutusten arviointiselostus (YVA) on vuoden lopulla tulossa ulos, ja siihen kerätään muistutuksia eri tahoilta.  Zygomaticaan eivät puhtaat paikallisasiat kuulu, mutta tässä on laajempia asioita taustalla.

Yritän tässä löytää argumentteja, joilla tuhlattaisiin mahdollisimman vähän kaikkien aikaa.  Olen itse SLL:n  jäsen, mutten vastusta jätteenpolttoa (olen eri mieltä SLL:n tiukasta linjasta, vaikka lojaali jäsen olenkin. Demokraattisessa organisaatiossa se on täysin mahdollista). Sitä suuremmalla syyllä haluan, että jos ja kun asiasta tehdään muistutuksia, niissä on järkeä.

Kannattaa huomata, että “muistutus” on täysin eri asia kuin “valitus”, vaikka niitä käytetäänkin sekaisin. Muistutukset ovat osa normaalia prosessia, ja niiden avulla voidaan muokata lopputulosta hallitusti. Valitukset taas ovat merkki siitä, että prosessi on rikki. Niihin ryhdytään vain harvoin, ja hyvin pakottavista syistä. Tämä ei ole opas valittamiseen, vaan opas muistuttamiseen. Ero on merkittävä.

Taustana on kasa dokumentteja:

  • Suomen Luonnonsuojeluliiton (SLL) kirjoituksia jätteenpoltosta.  SLL vastustaa jokseenkin systemaattisesti jätteenpolttoa, ja kirjoituksista saa hyvän kuvan siitä millä argumenteilla sitä vastustetaan.
  • Ympäristökeskus on analysoinut jätteenpoltosta tehtyjä valituksia ja niiden lopputuloksia (SYKE 8/2009). Aiemmassa kirjoituksessa kävin tätä läpi. Dokumentti antaa kuvaa siitä, millä argumenteilla on lopulta ollut merkitystä.
  • Tuorein aiheeseen liittyvä dokumentti on Turun jätteenpolttolaitoksen suunnittelun yhteysviranomaisen lausunto.

Vaikka en pidä konsulttien rakastamista nelikentistä, tässä tapauksessa nelikenttä on järkevä. Yhdellä akselilla on ”numeroituva vs ei-numeroituva”. “Numeroituva” tarkoittaa tässä “argumenttia, jota insinöörikin viitsii kuunnella”. Numeroita ja numeroiksi tai teknologiaksi taipuvia asioita. Ei-numeroituvia asioita insinööri ei jaksa kuunnella,  mutta ne voivat silti olla täysin loogisia.  Toisella akselilla on “relevantti vs irrelevantti”. Muistutus voi olla kuinka hyvä tahansa, mutta jos sillä ei ole vaikutusta, sillä ei ole vaikutusta.

 

 

Numeroituvia ja  irrelevantteja.

Taloudellisia argumentteja voi esittää, mutta ne eivät ole ympäristöargumentteja. Kuten joskus sanotaan, “päättäjät saavat vapaasti tehdä tyhmiä päätöksiä, kunhan ne ovat laillisia”. Voi hyvin olla, että tietty laitos ei voi toimia voitollisesti. Tämä ei silti ole ympäristöargumentti. Jos päätökseen haluaisi vaikuttaa, se on tehtävä muun kuin ympäristöprosessin kautta.

Ei-numeroituvia ja irrelevantteja

Laitan jätehierarkian tähän kategoriaan vaikka se pohjautuukin periaatteessa numeroihin. Suomessa on kyllä jopa lakitasolla pyrkimys rajoittaa poltto; päämäärä on 50% kierrätykseen, 30% polttoon, 20% kaatopaikalle.

Jätehierarkia on kohtuullisen looginen argumentti. Polttolaitosten määrän jatkuva lisääminen tarkoittaa, että tarvitaan enemmän ja enemmän jätettä. Jätteenpoltto toimii taloudellisesti vain, jos poltetaan nimenomaan jätettä. (Jätteen polttamisesta laitos saa rahaa; muun aineen polttamisesta se joutuisi maksamaan). Jos laitos on kunnan omistama, se tarkoittaa että kunnan alueella insentiivit menevät helposti väärään suuntaan: kierrättämällä heikennetään oman laitoksen edellytyksiä.

Ajatuksessa on tietty perä (joskin Ruotsissa ja Saksassa sekä poltetaan että kierrätetään paljon. Ne eivät siis välttämättä oikeasti sulje toisiaan pois). Arvopohjaiseksi sen tekee se, että yksittäisen laitoksen kohdalla sitä ei voi soveltaa.

Jätteenpolton rajaksi on hyväksytty 30%, haluttiin tai ei. Ei voida osoittaa, että mikään yksittäinen laitos olisi juuri se laitos, joka määrän vie yli sallitun tason. Lisäksi uusien laitoshankkeiden pysäyttäminen jätehierarkian perusteella tarkoittaisi käytännössä sitä, että sitä rankaistaan siitä, että muut ovat sattuneet jo pääsemään edelle ja täyttäneet 30% kiintiön.

Hölmöä tämä olisi ennen muuta siksi, että uudet laitokset voidaan suunnitella paremmalla tekniikalla kuin vanhat. Vanhat ja paljon saastuttavat saisivat siis rauhassa jatkaa saastuttamista nimenomaan siksi, että ne sattuvat olemaan vanhoja. Kilpailu laitosten välillä antaa sentään mahdollisuuden, että teknologia kehittyy.

Ei-numeroituvia  ja relevantteja

Valitukset ympäristöarvojen menetyksestä, esteettisistä haitoista, melusta, hajuhaitoista, jne menevät selkeästi tähän kategoriaan. Osan näistä voisi laittaa numeroituviinkin, mutta yhteistä niille on se, että sekä etukäteen arviointi että mittaaminen ovat hankalia. Niitä kuitenkin varsinkin oikeudessa kuunnellaan. Niihin keskittymällä on mahdollista saada aikaan parannuksia edes yksittäisissä asioissa.

Laitan tähän kategoriaan myös erilaiset laillisuusseikkoihin puuttuvat valitukset, yksinkertaisesti siksi että ne eivät suoraan puristu numeroiksi. Niiden takana saattaa kuitenkin olla hyvinkin syvällistä ajattelua, eli ne eivät ole pelkkää juristeriaa. Esimerkiksi Oulun Energian YVA-lausunnossa on todettu, että ns “nollavaihtoehto” (vertailutilanne, johon laitoksen rakentamista verrataan) on virheellinen; nollavaihtoehdossa oletettiin, että Oulun seudun jätemäärät kasvavat seuraavien vuosikymmenien aikana kuten tähänkin saakka. SLL:n lausunnossa kuitenkin todetaan, että jo EU:n tasolla tehdään toimenpiteitä, jonka perusteella jätemäärien voi olettaa pienenevän. Kumpi on oikeassa? Vaikea sanoa.

Numeroituvia ja relevantteja.

Valittu teknologia. Laitosten edellytetään noudattavan BAT-periaatetta (Best Available Technology), eli käyttävän parhaita tekniikoita mitä on saatavilla. Tekniikka vaikuttaa merkittävästi kokonaisuuteen. Tiedon löytäminen on käytännössä vaikeaa jo siksikin, että hyvin nopeasti laitokset vetoavat liikesalaisuuksiin. Tieto kuitenkin on olemassa ainakin yritysten sisällä; se ei vaadi spekulaatioita tai skenaarioajattelua; ja siitä saadaan ulos numeroita.

Jätteen laatuongelmat. Tästä kysymyksesta olen jo kirjoittanut hieman laajemmin. On tiettyjä epäpuhtauksia joita polttojätteessä ei saisi olla, esimerkiksi elohopea, raskasmetallit, ja kloori. Käytännössä niitä kuitenkin aina on. Laitosten pitäisi pystyä osoittamaan, että laatuvaihtelut on otettu huomioon mitoituksessa ja suunnittelussa.

Tämä on kaikkea muuta kuin kattava esitys, mutta olen tajunnut että muistutusten ja valitusten käyttämisestä on ylipäätään kirjoitettu hyvin vähän. Olen pikkuhiljaa työstämässä yleisempää esitystä aiheesta. Muistutukset ja valitukset ovat käytännössä yksi kansalaisaktivismin muoto. Niitä olisi järkevä ymmärtää paremmin, molemmin puolin aitaa.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

 

Rikkidirektiivi ja IPR, osa 2

On yllätys, jos rikinpoiston kanssa ei tule yllätyksiä. Voi vain toivoa, että ne ovat vähemmän tuhoisia kuin biopolttoaineiden yllätykset. 

Sain eilisestä Rikkidirektiivi ja IPR-kirjoituksesta aika paljon skeptistä mutta kuitenkin kohteliasta palautetta, ja juuri sitä kaipaankin. (Positiivista palautetta tarvitsee sen verran että itsetunto ei murskaannu, mutta ei yhtään enempää. Negatiivisesta oppii). Otan muutaman kysymyksen jotka ovat mielestäni erittäinkin hyviä.

Rikkidirektiivin kanssa käy samalla tavalla kuin vaikka etanolissa: siitä seuraa jotain yllätyksiä mitä ei nyt tajuta, ja ekologinen vaikutus jää nollaksi. Tämä on rehellisesti sanottuna todellinen riski. Etanolin ja biodieselin suhteenhan ei osattu katsoa kokonaisuuksia, ja nyt ollaan tilanteessa jossa metsiä raivataan ja ruokapeltoja muutetaan energiapelloiksi. On helppo sanoa, että “olisihan se pitänyt tajuta” — ja mielestäni kyllä olisikin, mutta enää ei voi mitään. Onko rikkidirektiivissä samanlaisia riskejä, kun katsoo kokonaisuutta?

Mitä rikille itse asiassa tehdään, kun se poistetaan? Suurin osa maailman rikistä syntyy nimenomaan öljyn ja hiilen jalostuksessa. Kiinteää rikkiä muodostuu noin 64 miljoonaa tonnia vuodessa, ja kaikkea ei voida hyödyntää. Osa siitä täytyy läjittää johonkin. Lopussa oleva kuva antaa kuvaa mittasuhteista. Se on vain pieni osa 15 miljoonasta tonnista, joka makaa Albertassa Kanadassa  (Business Insider). Toisaalta esimerkiksi rikkihappo on tärkeä kemianteollisuudessa, ja rikkiä tarvitaan esimerkisi maanlannoituksessa. Ei siis ole täysin selvää, paljonko rikkiä tällä hetkellä läjittyy, ja kuinka suuri ongelma se lopulta on.  On täysin mahdollista että osa Albertaa on kahdenkymmenen vuoden kuluttua yhtä rikkihappojärveä.

Joudun tämän suhteen toteamaan, että en tiedä (vielä). Kannattaisi kuitenkin aina lähteä siitä, että kun yhtä osaa parannetaan, jossain muualla tulee ongelmia. On yllätys, jos rikinpoiston kanssa ei tule yllätyksiä. Voi vain toivoa, että ne ovat vähemmän tuhoisia kuin biopolttoaineiden yllätykset.

Kasvit tarvitsevat rikkiä, ja nyt ne eivät sitä saa ilman kautta kuten tähän asti. Euroopassa on tosiaankin Wikipedia-artikkelin mukaan alueita, joissa rikkiä on liian vähän, osittain sen takia että ne eivät enää saa sitä ilmasta. Mutta jopa rikkiteollisuuden oma lähde (sulphurinstitute.org) myöntää, että ilmapäästöjen väheneminen on vain pieni osa ongelmasta; yliviljely ja vääränlainen lannoittaminen ovat vähintää yhtä suuria ongelmia. Lause on siis tietyssä mielessä tosi, mutta ratkaisu ei ole tupruttaa rikkiä hallitsemattomasti. Ratkaisu on ottaa kiinteä rikki, tehdä siitä lannoitetta, ja levittää kontrolloidusti pelloillle.

Rikkidioksidi hillitsee ilmaston lämpenemistä. Ylimmän ilmakehän (stratosfäärin) rikkidioksidi ja sen aiheuttamat aerosolit tekevätkin niin. Mutta rikkidioksidia saadaan stratosfääriin vain tulivuorenpurkauksissa. Ei ole mitään merkkejä siitä, että alimman ilmakehän rikkidioksidi kulkeutuisi tarpeeksi ylös. Pinnan lähellä vastaavaa ilmiötä ei ole havaittu.

Mutta olen tässä asiassa poikkeuksellisesti valmis ajatusleikkinä hyväksymään ajatuksen, että rikkidioksidi saattaisi olla hyödyllistä myös alailmakehässä. Hyvä on. Mutta ei se silti tarkoita, että olisi mitään järkeä päästellä rikkidioksidia liikenteen mukana minne sattuu. Järkevää olisi edelleenkin puhdistaa polttoaineet rikistä, ja tuottaa rikkidioksidi kontrolloidusti ja suunnitellusti erityisissä kaasutehtaissa tai mielellään -laivoissa avomerellä. Ei sattumanvaraisesti kuten nyt. Siis: vaikka tällainen mekanismi olisi olemassa (mihin en usko), se ei poista puhdistustarvetta mitenkään.

Rikkidirektiivi on täysin epäreilu Suomelle. Kyllähän se on, rehellisesti sanottuna. Kaikilla muilla sen piirissä olevilla on ainakin teoreettinen mahdollisuus siirtää osa liikenteestään raiteille tai rekoille (Ruotsille ja Norjalle tosin hankalaa, vielä vaikeampaa Iso-Britannialle). Yhä edelleen olen sitä mieltä, että vastuulliset tahot (ketkä ne sitten ovatkaan) ovat nukkuneet ainakin neljä vuotta, joiden aikana olisi ehditty kaikessa rauhassa kehittää jotain uutta. Mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että nyt ollaan itkuisen asian edessä. Ja riipii, että tässä(kin) asiassa Välimeren maat pääsevät taas kerran kuin koirat veräjästä.

Voin vain toistaa omaa henkilökohtaista mantraani: ympäristönsuojelun ikävä puoli on se, että aina joku kärsii. Ympäristönsuojelua pitää silti tehdä. Olennaista olisi nyt tunnistaa kuka kärsii eniten, ja löytää tukiratkaisut jotka olisi pitänyt löytää jo 2008. Saamieni kommentien perusteella olen koko ajan vahvemmin sitä mieltä, että (meidän) ympäristöväen kannattaisi tässä asiassa ottaa suhteellisen matala profiili. Päätös oli oikea, mutta se satuttaa ihmisiä oikeasti. Ja kuka sitäpaitsi pystyy tässä vaiheessa takaamaan, että mitään odottamattomia yllätyksiä ei tulekaan eteen sen takia? Ei kukaan. Ylimielisyys on aina pahasta, ja tässä asiassa aivan erityisen pahasta.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Kuvalähde: Global Forest Watch Canada Acknowledgment: Thanks to Viv Collins for pointing out the Alberta case.

Rikkidirektiivi ja IPR

Populistisesti sanottuna: me maksamme nyt, mutta meidän teollisuutemme kiskoo rahat lisenssimaksuina takaisin kreikkalaisilta laivanvarustamoilta vuonna 2020.

[Paikallisia aiheita vaihteeksi. Raskaampi IPR-materiaali on jatkossa osoitteessa www.project-trogolodyte.org. // Local news for a change. Heavy IPR material at link above.] 

[English version: here]

Rikkidirektiivi on  hyväksytty EU-parlamentissa. Vuoteen 2015 mennessä Itämerellä kulkevien laivojen polttoaineen rikkipitoisuuden on laskettava nykyisestä yhdestä  prosentista 0,1 prosenttiin.

Kiista on kärjistynyt vahvasti kahteen leiriin: ympäristönsuojelijat (joihin itsekin lukeudun) vastaan teollisuus. Kenenkään ei nyt kannattaisi hehkuttaa ainakaan ylimielisesti; päinvastoin on ymmärrettävä, että vastapuoli ei ole kokonaan väärässä. Ympäristön ja terveyden kannalta direktiivi on positiivinen; Suomen talouden ja työllisyyden kannalta se on negatiivinen.

Kuinka positiivinen tai negatiivinen? Kaikkiin tarkkoihin arvioihin on syytä suhtautua skeptisyydellä, koska kyse on äärimmäisen monimutkaisista asioista, mutta suunnilleen:

  • Direktiivi säästää henkiä. Uskoi luonnonsuojelijoiden tarkkoihin lukuihin tai ei (50,000 ylimääräistä kuolemaa vuodessa), niin jotain terveysvaikutuksia rikki- ja hiukkapäästöillä joka tapauksessa on.
  • Suomi kärsii taloudellisesti. Uskoi teollisuuden tarkkoihin lukuihin tai ei, (600 miljoonaa euroa vuodessa tai 12,000 työpaikkaa), jo terve järki sanoo että laivaliikenteestä riippuvainen Suomi kärsii suhteessa enemmän kuin moni muu Euroopan maa.
  • Kyse ei ole pelkästään EU-päätöksestä, vaan Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO on itse hyväksynyt rajat jo 2008. EU:n direktiivi sinällään tuo vain vähän uutta tähän laivateollisuuden itsensä hyväksymään rajoitukseen. Jos direktiivi tuli täytenä yllätyksenä, joku on nukkunut sikeästi.
  • Raja koskee vuonna 2015 vain SECA-aluetta eli Itämerta, Pohjanmerta, ja Englannin kanaalia sekä USA:n ja Kanadan rannikoita. Muualla maailmassa alempaa raja-arvoa aletaan soveltaa aikaisintaan 2020 ja viimeistään 2025. Tätä voi pitää epäreiluna: niiltä alueilta vaaditaan eniten, jotka jo nyt ovat pääsääntöisesti pyrkineet hoitamaan päästöt asiallisesti.


Suomen hallitus on lupaillut teollisuudelle 30 miljoonan euron tukea rikkipesureiden nopeaan asentamiseen, mutta suora tuki ei luultavasti onnistu EU-kilpailusäännösten takia.

Jos direktiiviin olisi varauduttu ajoissa, olisi voitu menetellä tavalla joka hyödyttäisi kaikkia. Nuo 30 miljoonaa olisi tukiaisten sijaan voitu sijoittaa tuotekehitysohjelmaan, jossa olisi kehitetty aivan uudenlaisia superhalpoja plug-and-play rikkipesureita. Tavoitteena olisi suodatin, joka olisi mahdollista asentaa maailman rähjäisimpiinkin laivoihin.

T&K-tukia eivät samat kilpailusäädökset koske, ja 30 miljoonaa ei näin tärkeässä asiassa olisi suuri panostus valtiolta.

Itse asiassa juuri tuo muulle maailmalle annettu 5-10 vuoden viivästys avaisi mahdollisuuksia. Vuonna 2020 (tai 2025) asia tulee muille (esimerkiksi Välimeren) maille eteen aivan yhtä suurena “yllätyksenä” kuin meille nyt. Varsinkaan laman aikana Välimeren mailla ei ole varaa suuriin  julkisiin T&K-panoksiin, vaikka siellä asiaan herättäisiinkin.

Yksi mahdollisuus tulisi patenttijärjestelmän oikeinkäyttämisestä. Asiaa tuntemattomille ja IPR-skeptikoille (joihin itsekin lukeudun) sana “patentti” kuulostaa helposti möröltä. Mutta juuri tässä patentointi ja innovaatioiden suojaus on paikallaan: mahdollistamaan suuret panostukset nyt, mahdollisuudella saada rahat takaisin lisenssimaksuina. Patentit ovat voimassa 20 vuotta. Näissä T&K-hankkeissa olisi tärkeää patentoida kaikki mikä liikkuu.

Populistisesti sanottuna: me maksamme nyt, mutta meidän teollisuutemme kiskoo rahat lisenssimaksuina takaisin kreikkalaisilta laivanvarustamoilta vuonna 2020.

Ruman ja sydämettömän kuuloista? Onhan se. IPR on rumaa.

Epäeettistä? Ei. Tähän IPR-järjestelmä on juuri tarkoitettu, piti siitä tai ei. Tällä ei myöskään sorreta pieniä keksijöitä, koska ei toimivia pesujärjestelmiä kukaan autotallissaan tee. Kyse on suuren luokan koneista, ja tarpeeksi laaja-alaista osaamista on vain suurilla tekijöillä.

Näkemykseni saattaa kuulostaa epämääräisen vastenmieliseltä kaikkien mielestä. Mutta näin kuitenkin tekisin. Voi olla että nyt on jo myöhäistä, ja se on valitettavaa.  Seuraavaa ympäristönsuojelun “yllätystä” vastaan, mikä se sitten onkaan, voisi sen sijaan alkaa jo nyt valmistautua tällä tavalla.

 Muita ympäristöriitoihin liittyviä kirjoituksia: Vastakkainasettelut.

Translate »