Category: Ympäristö

Talvivaara 19: Entäpä jos Talvivaaran prosessi toimiikin?

 

“Painotan tuossa tuota termiä ”rakkaudella pöyhitty”. Tarpeeksi kovalla vaivalla Kainuussa saataisiin kasvamaan vaikka yksittäinen banaanipuu, jos sitä vaalittaisiin hellyydellä. Sen sijaan toimivaa banaaniplantaasia Kainuuseen ei pystytä tekemään. Luonto estää.”

Tämä kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.10.2013.

Eilisessä kirjoituksessa esitin kyynisiä näkemyksiä Talvivaaran prosessista. Mutta entäpä jos olenkin väärässä?  Mitä jos Talvivaaralla onkin mittaustuloksia, jolla se voi näyttää että bioliuotus ja suljettu kierto onkin saatu toimimaan? Muuttaako se tilannetta radikaalisti?

Ei. Yksittäinen mittaus ei kerro vielä mitään. Talvivaaran itsensä teettämä konsulttiselvitys (SRK consulting 2013) toteaa, että vaatii 2-3 vuotta, ennen kuin voi sanoa toimiiko bioliuotus.

Kuvassa 1 on päivitetty versio eilen esittämästäni kaaviokuvasta, joka kuvaa karkeasti tämän hetken prosessia (alkuperäistä kritisoitiin sekavaksi ja osin puutteelliseksi, tätä on selvennetty).

Prosessi-tarkennus

Talvivaaran varsinaisesti toivoma prosessi on äärimmäisen herkkä kaikille häiriöille. Tiivistetysti, alkuperäinen idea oli, että neutralointia ei tarvita, jolloin ei muodostu liukenevia suolojakaan.  Tämä taas perustuu siihen toiveeseen, että rikkihappo ja muut malmissa olevat materiaalit saataisiin kasoissa muuttumaan sopiviksi aineiksi, joilla on sopivia ominaisuuksia.

Näistä ehkä tärkein mineraali olisi jarosiitti, jossa on mm kaliumia, rautaa, ja rikkiä. Tällä päästäisiin eroon myös rautaongelmasta, joka on ollut merkittävä päänsärky. Malmissa oleva rauta hidastaa nikkelin liukenemista. Jarosiitin käytöstä löytyy ainakin yksi Geologian tutkimuslaitoksen vuonna 2001 tekemä raportti. Raportti on melko ylimalkainen, mutta se selviää, että kiteytyäkseen jarosiittii vaatii hyvinkin tiukat olosuhteet (pH alle 2.5, sulfaaattia yli 3000 mg/l).

Lämpötilatarpeista ei ole tietoa, eikä siitä miten herkästi jarosiitti liukenee takaisin jos esimerkiksi sulfaattipitoisuus laskeekin liian matalaksi. Ei myöskään ole tietoa, onko prosessi herkkä jollekin sellaiselle aineelle tai ilmiölle, jota ei nyt tajuta (rautaongelmahan tuli yllätyksenä). On myös epäselvää, aiheuttaako kiteytyminen paakkuuntumisongelmia kasassa.

Mutta otetaan positiivinen asenne: jos tuo kiteytysprosessi todella toimisi, se ratkaisisi monta ongelmaa. Silloin vesiä voidaan todellakin kierrättää kasoissa, ja ainakin tiettyyn rajaan saakka tilanne vain paranee mitä enemmän sulfaatteja liuokseen kerääntyy. Koska jarosiitti on melko stabiilia ainetta ja muutenkin harmitonta, sen voidaan yksinkertaisesti antaa kerääntyä malmin sekaan sekundäärikasassa. Kun kasan nikkeli on kulutettu loppuun, jäännös voidaan loppusijoittaa sellaisenaan. (Tosin toisen vuoden 2010 raportin mukaan sulfaattipitoisuudet olisivat silti niin korkeita, että tämä jäännös on ongelmajätettä)

Olen valmis uskomaan, että tuontyyppinen prosessi on saatu toimimaan laboratiorio-olosuhteissa, luultavasti jopa Talvivaaran pienemmän skaalan kenttäkokeisssa (joista kuitenkin on lähes mahdotonta löytää mitään julkaistua materiaalia). Suunnilleen noin se on saattanut jopa toimia Talvivaarassa vuoteen 2009 saakka, ennen kuin tuotanto pääsi varsinaisesti vauhtiin. Rautaongelma muutti kuitenkin tilanteen nopeasti. Mutta rautaongelmakin saattaisi olla ratkaistavissa, ovelalla kemialla.

Mikä siis tökkii? Luonto. Laboratoriotesteissä kaikki mahdolliset olosuhteet pidetään vakioina. Pienen skaalan kenttäkokeissakin olot pidetään mahdollisimman vakioina, jotta nähdään olennaiset piirteet prosessista. Kukaan ei väitä, että näitä kokeita olisi mitenkään vääristelty. Luultavasti tulokset ovat olleet juuri niin hyviä kuin on väitetty.

Sen sijaan niillä tuloksilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen teollisen kaivostoiminnan kanssa, missä hehtaarien suuruiset kasat ovat avoimen taivaan alla.

Marraskuun 2012 allasvuodon jälkeen pengoin läpi Talvivaaran riskinhallintadokumentteja. Käsittämätöntä kyllä, missään ei nähtävästi ollut otettu huomioon sellaista mahdollisuutta, että Kainuussa voisi sataa (Zygomatica: Talvivaara 1).  Vuosien 2013-2014 riskienhallinta perustuu hartaaseen toiveeseen, että ”seuraavien vuosien  sademäärä vastaa keskimääräistä tasoa.” (Zygomatica: Talvivaara 2).  Vuoden 2013 alussa yritin hahmotella, mihin tämä pieni unohdus on johtanut (Zygomatica: Talvivaara 4); sen jälkeen on kyllä osoittautunut, että ongelmat ovat olleet vielä paljon syvemmällä.

Tuohon asenteeseen ongelma joka tapauksessa tiivistyy. Talvivaara on rakentanut Kainuuseen ”biologisen prosessin”, joka ei ollenkaan ota huomioon sitä että sää ja ilmasto vaikuttavat rajusti juuri biologiaan. (Tässä tapauksessa ne vaikuttavat luultavasti myös kemiaan, koska prosessi on niin herkkä ja kokeellinen).

Vaikka yhtiö näyttäisi mitä tahansa mittaustuloksia, niillä ei ole tässä vaiheessa mitään merkitystä. Yhtiö on omassa blogissaan näyttänyt alustavia tuloksia lupaavasta lämpötilan kehityksestä (Kuva 2). Yhdessä kasassa on ollut lupaavaa nousua, muissa heikompaa.  Tulokset eivät todennäköisesti ole mitenkään vääristeltyjä. Ne osoittavat tilanteen yhdessä tietyssä rakkaudella pöyhityssä tarkkaan kontrolloidussa kasassa yhden tietyn kuivan kesän jälkeen.

Paikanpaalla-Talvivaara

 

Painotan tuossa tuota termiä ”rakkaudella pöyhitty”. Tarpeeksi kovalla vaivalla Kainuussa saataisiin kasvamaan vaikka yksittäinen banaanipuu, jos sitä vaalittaisiin hellyydellä. Sen sijaan toimivaa banaaniplantaasia Kainuuseen ei pystytä tekemään. Luonto estää.

Jo omankin selvityksensä perusteella Talvivaara voi oikeasti arvioida toimivuuttaan vasta ehkä vuonna 2015 tai 2016. Tällöinkin tiedetään vain se, miten prosessi toimii sellaisella säällä, mikä näinä vuosina sattuu olemaan. Jos joskus myöhemmin sataa kaatamalle (tai on kuivaa, tai kylmää, tai kuumaa) emme voi tietää mitä tapahtuu. Jos prosessi toimii vain erittäin kontrolloiduissa olosuhteissa ja on herkkä kaikille säähäiriöille, Kainuu on jokseenkin toivoton paikka sille.

 

Talvivaara 18: Sanojen innovaatiota

Talvivaaran innovatiivisuudelle on nostettava hattua. Hieman sääli että innovaatiot kohdistuvat sananvääntelyyn ennemminkin kuin itse kaivostoimintaan, mutta hyvä että edes jotain. Tällä kertaa innovaation näyttää kokeneen termi “suljettu kierto”.

Suljettu kierto on nimenomaan se taikasana, jonka perusteella Talvivaara on saanut kaivoksensa perustaa. Termiä vain ei ole juridisesti määritelty missään. Nyt yhtiö nähtävästi käyttää tätä porsaanreikää hyväkseen.

Yhtiö on aiemmin käyttänyt numeroita hyväkseen hieman samalla tyylillä (ks Talvivaara 17 ja “Talvivaaran pöhinää”. Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: täällä. Nyt analysoidaan siis sanoja.

Naiivi maalaisjärki sanoo, että “suljettu kierto” tuo mieleen tilanteen, jossa sotkuja kierrätetään niin, että luontoon ei tarvitse laskea yhtään mitään.

Hiukan realistisempi maalaisjärki sanoo, että kaivos voi joutua ottamaan tai juoksuttamaan luonnosta hiukan puhdasta vettä, tarpeen mukaan. Puhtaan veden juoksutus ei käytännössä haittaa mitään. Pienen joen virtauksia se saattaa hiukan muuttaa, mutta kaivos aiheuttaa aina jotain muutoksia.

Mikään maalaisjärki ei kuitenkaan sano, että “suljetussa kierrossa” päästettäisiin lähivesiin vuodessa 24 miljoonaa kiloa sulfaatteja.

Näin kuitenkin sanoo Talvivaara.  Ylen haastattelussa 23.10. toimitusjohtaja innovoi näin: “ Pitää muistaa, että olemme vasta ihan viime aikoina päässeet niin sanottuun suljettuun kiertoon. Meidän ei tarvitse enää ulkopuolelta ottaa vettä tähän prosessiin, jolloin olemme automaattisesti paremmassa tilanteessa.”

Nyt siis ollaan saavutettu suljettu kierto, ja sitä kautta puhtain mahdollinen tila? Ensi vuonna saa silti päästää luontoon 24 miljoonaa kiloa sulfaatteja, sitä seuraavana 12 miljoonaa, ja näistäkin rajoituksista Talvivaara on tehnyt valituksen hallinto-oikeuteen. Tämäkö on suljettua kiertoa?

Toimitusjohtaja ei kuitenkaan teknisesti ottaen valehtele. Teknisessä ja juridisessa mielessä suljettu kierto tarkoittaa aivan eri asiaa kuin mitä Talvivaara on ehkä mainosmateriaaleissaan antanut ymmärtää.

Prosessi on hieman monimutkainen, mutta Vihreä Lanka 31.5.13 tiivistää olennaisen: “Kaivospiirin puhtaat sulamis- ja valumavedet pitää pitää erillään saastuneista alueista ja vesistä. Jos tässä onnistutaan, nämä vedet voi laskea ympäristöön. Näitä vesiä ei lasketa kaivoksen kiintiöihin. Prosessivedet ja kaivosalueella eri tavoin saastuvat vedet pitää taas käsitellä, jonka jälkeen ne voidaan laskea vesistöön. Metallitehtaan prosessista avi haluaa nykyistä suljetumman: Siitä ylijäävät vedet pitää käyttää uudestaan ensisijiaisesti liuoskierrossa.”

Kuvio voidaan piirtää alla olevan kaltaiseksi. Prosessi ei ole koskaan “suljettu” siitä yksinkertaisesta syystä, että siihen syötetään ulkopuolelta koko ajan rikkihappoa (vuoden 2012 vuosikertomuksen mukaan yli 300 miljoonaa kiloa) sekä lipeää ja kalkkia (yhteensä yli 120  miljoonaa kiloa). Neutralointi tuottaa kipsiä, mikä tuottaa suuren mutta hallittavissa olevan jäteongelman. Ongelma on, että se tuottaa myös miljoonia kiloja sulfaattia. Niitä Talvivaara ei edes yritä puhdistaa vedestä, koska taloudellisesti järkevää tapaa ei yksinkertaisesti ole.

Toimitusjohtajan mainitsema “suljettu kierto” on tekninen detalji, joka ei voisi ulkopuolisia vähempää kiinnostaa. Se tarkoittaa, että lioutusprosessiin ei tarvitse enää ottaa vettä ulkopuolisista järvistä, vaan RO-puhdistuksen avulla samaa vettä voidaan kierrättää moneen kertaan. Sulfaattiongelmaan tämä ei käytännössä vaikuta mitenkään.

Aineen katoamattomuuden laki tulee vastaan: mikä virtaa sisään yhdessä muodossa, sen täytyy virrata ulos toisessa muodossa. Tälle seikalle ei Talvivaarankaan innovaatiokoneisto mitään mahda.

 

 

Lisäys 25.10.

Yllä olevaa kuvaa on kritisoitu joistakin epätarkkuuksista. Alla on päivitetty ja selkeytetty versio. Olennaisin lisäys on vihreä katkoviiva: se osoittaa, missä kohtaa suljettu kierto tällä hetkellä todennäköisimmin on. Aiemmin yhtiö joutui ottamaan vettä ulkopuolelta metallitehdasta varten. Nyt se (luultavasti) pystyy RO-laitteilla puhdistamaan prosessivettä niin, että uutta vettä ei tarvitse ottaa sisään lähijärvistä (viime vuonna yli miljoona kuutiometriä). Tämä helpottaa vesitaseen ylläpitoa, ja vähentää todellakin riskejä. Saastumisongelmaa se ei kuitenkaan ratkaise, ellei prosessiin ole tehty muitakin rajuja muutoksia joista ei ole kerrottu.

 

Prosessi-tarkennus

 

Talvivaara 17: Numeroiden pöhinää

Talvivaara on 22.10. Paikanpäällä-blogissaan kertonut, että sen tuotanto on “hyvässä pöhinässä”. Hyvä niin. Blogissa kiinnitti kuitenkin huomiota pieni numeerinen pöhinä, jolla yhtiö yrittää todistaa prosessinsa olevan kunnossa.

Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: täällä.

Blogista: “Kuinka ylös kiertoliuoksen metallipitoisuus voi nousta?  Kesällä ja alkusyksyllä 2011 kiertoliuoksen nikkelipitoisuus oli tasolla 3,0-3,5 g/l. Historiassa on siis näytetty, että kasaliuotus toimii. Nyt teemme toimenpiteitä, että kiertoliuoksen metallipitoisuudet saadaan kunnon nousukäyrälle.” Blogissa on lisäksi alla oleva graafi. Tarkempaa referenssiä ei noille luvuille annettu.

Kuitenkin vuoden 2012 vuosikertomus paljastaa tällaista (s 62):   “Biokasaliuotus kehittyi odotetusti vuoden aikana. Sekundääriliuos on käynnistynyt hyvin, ja primäärikasasta sekundäärikasaan siirrettävän malmin määrä on jatkuvasti kasvanut. Liuoksen nikkelipitoisuus vaihteli vajaasta 2 grammasta litrassa yli 3,5 grammaan litrassa riippuen kasan iästä ja vaihteluista talteenottolaitokselle otetun liouoksen määrässä. Vuoden lopussa metallien talteenottolaitokselle pumpatun liuoksen nikkelipitoisuus oli noin 2 grammaa litraa kohden.”

Selitys laittaa silti raapimaan päätä, koska blogin ja vuosikertomuksen tietoja yhdistelemällä tuotanto olisi alla olevan kuvan kaltaista (kahden ensimmäisen kvartaalin arvoksi on oletettu 3.25 g/l). Tapahtuiko loppuvuonna 2011 jokin romahdus, joka tiputti tuotannon yli kolmanneksella? Miksi sellaista romahdusta ei ole missään raportoitu?

Todennäköisemmin kyseessä on helppo silmänkääntötemppu, jonka huomaa helpolla simulaatiolla.  Oletetaan, että pitoisuudet mitataan kerran viikossa. Pitoisuus on keskimäärin 2 g/l, mutta viikoittainen vaihtelu on suurta (standardipoikkeama vaikkapa 0.5 g/l). Tämä voisi hyvin vastata vuosikertomuksen kuvaamaa tilannetta, joskin tarkka standardipoikkeama on vain arvaus.

Alla on yhden simulaation tulos. Vuoden keskiarvo on 1.9 g/l. Kvartaalien keskimääräiset tuotantoluvut ovat 1.8, 1.9, 1.9 ja 1.8 g/l. Maksimit sensijaan ovat 3.1, 2.4, 3.1, ja 2.8 g/l.

Voin ilmeenkään värähtämättä sanoa, että “vuoden aikana malmipitoisuus oli tasolla 2.8-3.1 g/l”. Tarkkaan ottaen voin jopa sanoa, että malmipitoisuus oli tasolla 3-3.5 g/l, koska sillä välillä se on todellakin ollut (tosin alarajalla). Todellinen pitoisuus on ollut alle 2 g/l, mutta siitä huolimatta en missään teknisessä mielessä valehtele.

Käytännössä tällä löydökselläni ei ole minkäänlaista käytännön merkitystä. Osoittaapahan vain, miten helppoa numeroilla on vääntää musta valkoiseksi, jos vain tahtotila on sopiva.

Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: täällä.

 

Edit 2013-10-22 klo 19:45 ja 21:10

Sain käsiini vuoden 2013 esityksen josta (s 9) löytyy yhtiön tuottama alla oleva kuva. Käytännössä yhtiön väitteessä on jotain pohjaa: pitoisuus nousi kesällä 2011 joksikin aikaa. Talvivaaran väite ei siis ole niin harhaanjohtava kuin ensin oletin. Toisaalta yhtiön olisi ollut rehellisempää näyttää myös vuoden 2011 lukemat, jolloin lukijan olisi mahdollista tehdä omat arvionsa.

Screen shot 2013-10-22 at 19.42.32

 Vuoden 2013 esitys   (s 10) sisältää saman kuvaajan mutta hieman paremmalla resoluutiolla. Juuri tästä käyrästä näkee mielenkiintoisen ilmiön: pitoisuus nousee aina, jos tehtaassa on ollut toimintakatkos (esim 09/2011, 02/2012, 04/2012).
TLV-pitkä

Todennäköisimmin pitoisuus pääsee katkosten aikana nousemaan, kun metallia liukenee happoon mutta sitä ei kerätä talteen. Kesän 2011 piikki on kyllä merkittävästi suurempi kuin myöhemmät. Siitä huolimatta viikkokeskiarvoon tuijottaminen ei tässä tapauksessa ole järkevää. Käyrät pitäisi käytännössä siloittaa usean kuukauden ajalta. Silloinkin kesällä 2011 on selkeä maksimi, mutta sen korkeus tuskin nousee paljon yli 3 g/l.

Ei voi väittää että Talvivaara valehtelisi tai vääristelisi tietoa. Käytännössä se kuitenkin toimii äärirajoilla. Kyllä, vuosi 2011 oli paljon parempi kuin 2013. Mutta kuinka paljon parempi, ja oliko mitattu pitoisuus oikeasti kestävällä tasolla? Sitä emme voi tietää.

Muita Talvivaara-kirjoituksia: täällä. Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia.

Skripti

week<-seq(1,52)
production<-rnorm(52,mean=2,sd=0.6)
q1<-1:13; q2<-14:26; q3<-27:39; q4<-40:52
q1.mean<-mean(production[q1]); q1.max<-max(production[q1])
q2.mean<-mean(production[q2]); q2.max<-max(production[q2])
q3.mean<-mean(production[q3]); q3.max<-max(production[q3])
q4.mean<-mean(production[q4]); q4.max<-max(production[q4])
maxvals<-c(rep(q1.max,13),rep(q2.max,13),rep(q3.max,13),rep(q4.max,13))
meanvals<-c(rep(q1.mean,13),rep(q2.mean,13),rep(q3.mean,13),rep(q4.mean,13))
plot(production,main=”Production”,xlab=”Week”,ylim=c(0,3.5),pch=3)
par(new=TRUE); plot(meanvals,type=”b”,ylim=c(0,3.5),col=”blue”)
par(new=TRUE); plot(maxvals,type=”b”,ylim=c(0,3.5),col=”red”)

 

Talvivaara 16: Falsifioitavia arvioita ennen esitutkintaa

 

Kunnon viherpiipertäjä tai aktivisti ei koskaan myönnä virheitään — tämä ainakin on yleinen näkemys. Jos jokin ennuste tai arvio osoittautuu vääräksi, se sopivasti unohdetaan. Päätinkin olla huono piipertäjä, ja asettaa joitakin arvioitani falsifioitavaksi. Olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanut noin tusinan verran Talvivaaraa koskevia arvioita (koko materiaali löytyy täältä). Onko niissä ollut järkeä?

Tänään mahdollisesti julkaistava kipsisakka-altaan vuodon esitutkinta-aineisto saattaa sisältää tietoa, joka auttaa arvioimaan tätä. Olen siis kirjoittanut tämän tekstin näkemättä sitä, jotta ei tulisi kiusausta muuttaa johtopäätöksiäni sen mukaisesti. (Itse asiassa olen kirjoittanut tekstin jo aiemmin, ja ajastan sen ilmestymään jo yöllä).

[Päivitys 18.10.2013 klo 14:40: Oulun poliisin mukaan esitutkinta on valmis, mutta ei tule julkiseksi vielä ainakaan kuukauteen tai pariin. En siis vielä pääse tekemään koetta. Kirjoitukset kuitenkin säilyvät tässä blogissa, ja pääsen testaamaan niitä kun aika koittaa.]

Teen tässä oletuksen, että esitutkinnan perusteella päädytään nostamaan syyte törkeästä ympäristön turmelemisesta, ainakin kapeilta alueilta. Olenko onnistunut arvaamaan ainoatakaan perustelua oikein? (Ja sitä kautta: onko arvioissani ollut järkeä?)

Arvioni ovat lähes keskeytyneet loppukevään jälkeen, koska koin valaistuksen: Talvivaara on niin absurdi järjestelmäksi että sellainen on viimeksi nähty Neuvostoliitossa (Talvivaara 9). Neuvostojärjestelmääkään ei pystynyt järjellä ymmärtämään. Kesällä ja syksyllä on siis tullut paljonkin uutta tietoa, joka ei ole tähän blogiini saakka päätynyt.

 

Ympäristöluvan rooli

Nähdäkseni ongelma tiivistyy näinkin tylysti (Talvivaara 10):  “Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”

Periaatteessa esitutkinnan pitäisi ennen muuta ottaa kantaa siihen, millaisia vaurioita on syntynyt, ja onko Talvivaara syyllinen niihin joko huolimattomalla toiminnalla tai ympäristölupaa rikkomalla. Taloudelliset kysymykset saattavat lopulta olla ne joihin on keskitytty, koska tutkintaa on hoitanut juuri talousrikosyksikkö. (Suomessahan ei ympäristörikoksiin erikoistuneita poliiseja ja syyttäjiä ole juuri ollenkaan). Viranomaisten mahdollisia puutteita tai rikkomuksia ei tässä yhteydessä tutkita.

Puutteet ympäristöluvan seurannassa

Yhtiön toiminta on nähdäkseni ollut mahdollista lähinnä ympäristönsuojelulain 62 pykälän poikkeustilasäädöksiä väärinkäyttämällä (Talvivaara 3), ja niihin liittyvien hallinto-oikeuden päätöksiä väärin tulkitsemalla (Talvivaara 7). Jos olen oikeassa, näistä väärinkäytöksistä voitaisiin nostaa syyte. Tämä tuntuu kuitenkin epätodennäköiseltä. Prosessit ovat valituskierteineen edelleen osittain kesken, eikä syyttäjä voi niihin periaatteessakaan puuttua. En siis usko, että tähän aspektiin on voitu esitutkinnassa ottaa kantaa.

On toki mahdollista että mennään sieltä missä aita on matalin: selvitetään kuka oli se alimman tason työntekijä jonka katsotaan puhkoneen pohjamuovit, ja syytetään häntä. Näinhän pitkälti tapahtui esimerkiksi Nokia vesikriisissä vuonna 2007: väärästä hanasta vääntänyt teknikko sai seitsemän kuukautta ehdollista vankeutta kuolemantuottamuksesta, mutta laajemmasta kokonaisuudesta vastannut esimies vapautettiin syytteistä.

Jostakin syystä en ole vieläkään niin kyyninen, että uskoisin näin tapahtuvan. Jos syytteen kuitenkin saisi vain muutama alatason työntekijä, tulen saavuttamaan sellaisen kyynisyyden tason jonka en uskoisi olevan edes fyysisesti mahdollista.

Ympäristönsuojelulain vaatimukset

Käytännössä ympäristönsuojelulaissa on ainakin kaksi ylintä johtoa koskevaa asiaa, joihin esitutkinta voisi tässä yhteydessä ottaa kantaa: selvilläolovelvollisuus  ja pilaantumisen torhuntavelvollisuus (Opasnet.org).

“Ympäristönsuojelulaki (YSL, 86/2000) on ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen yleislaki. Lakia sovelletaan toimintaan, josta aiheutuu tai voi aiheutua ympäristön pilaantumista. Laissa asetetaan toiminnanharjoittajalle kaksi yleistä velvollisuutta, selvilläolovelvollisuus ja pilaantumisen torjuntavelvollisuus. Selvilläolovelvollisuuden mukaan toiminnanharjoittajan on oltava riittävästi selvillä toimintansa ympäristövaikutuksista, ympäristöriskeistä ja haitallisten vaikutusten vähentämismahdollisuuksista.

Ympäristönsuojelulain 7 §:ssä säädetään maaperän pilaamiskiellosta, jonka mukaan maahan ei saa jättää tai päästää jätettä, muuta ainetta, organismeja tai mikro-organismeja siten, että seurauksena on sellainen maaperän laadun huononeminen, josta voi aiheutua vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle, viihtyisyyden melkoista vähentymistä tai muu niihin verrattava yleisen tai yksityisen edun loukkaus. Maaperän pilaamiskiellon kaltainen ehdoton kielto on myös lain 8 §:n pohjaveden pilaamiskielto.”

Selvilläolovelvollisuuden laiminlyönti

Jos esitutkinta päätyisi siihen, että katastrofin tärkein syy oli ennustamaton luonnonkatastrofi eli syksyn 2012 valtavat sateet, syytettä ei periaatteessa voisi nostaa. Talvivaarahan on systemaattisesti syyttänyt ongelmistaan juuri näitä syksyn 2012 sateita. Itse kävin todellisia sadetilastoja läpi, ja syksy oli toki järkyttävä. Ennennäkemätön se ei kuitenkaan ole ollut, ja on käsittämätöntä että asiaa ei ollut riskinhallinnassa mitenkään huomioitu (Talvivaara 1). Jos esitutkinta katsoo, että syksyn 2012 pienentävät Talvivaaran vastuuta merkittävästi, olen viranomaisten mielestä ollut väärässä.

Talvivaaralla ei käytännössä ole ollut minkäänlaista varautumista sääriskeihin (Talvivaara 2). Jos olen oikeassa, riskinhallinnan puutteet voidaan katsoa niin törkeäksi selvilläolovelvollisuuden laiminlyönniksi, että niiden perusteella voidaan nostaa syyte.

Myös mittaustuloksia on ainakin joissakin tapauksissa käytetty  järjettömin tavoin (Talvivaara 8). Jos olen oikeassa, Talvivaaran epäluotettavat mittausmenetelmät katsotaan niin selvilläolovelvollisuuden laiminlyönneiksi, että ne mainitaan syytteessä.

Selvilläolovelvollisuuden puutteista kertoo oikeastaan kaikkein tiiviimmin kirjoitus Talvivaara 4 ja siellä kuva 9. Ellei näistä sekoiluista ole esitutkinnassa mitään kantaa, viranomaiset ovat katsoneet että alla olevan kaltainen toiminta on riittävän hyvin kontrolloitua toimintaa.

Valvontaviranomaisilla on uskoakseni merkittävä vastuu siitä, että näitä väärinkäytöksiä on päässyt tapahtumaan  (Talvivaara 7, Talvivaara 13).  Koska syyteharkinta on kohdistunut vain yhtiöön itseensä, en usko että viranomaisten roolia tullaan mitenkään edes mainitsemaan. Aksioomana on, että viranomaisten toiminta on ollut absoluuttisen oikeaa, ja Talvivaara on ainoa syyllinen. Tämä on yhtiötä kohtaan epäreilua, mutta niin maailma toimii.

 

Pilaantumisen torjumisen laiminlyönti

En kirjoituksissani ole mennyt kovin syvälle varsinaisiin ympäristövaurioihin, koska niiden todellista määrää ei yksinkertaisesti vielä tiedetä. Käytännössä kipsisakka-altaan vuodon takia luontoon pääsi suuria määriä raskasmetalleja ja sulfaatteja, minkä jo sinällään pitäisi kevyesti ylittää syytekynnys.

Lähijärvien kunnostustarpeesta on esitetty ensimmäisiä riippumattomia arvioita (Talvivaara 11). Arviot ovat massiivisia. Mikäli nämä arviot ovat jo ehtineet syyteharkintaan, pitäisi olla melko selvää, että syyte nousee.

Mielenkiintoisempi kysymys on se, lasketaanko jatkuva sulfaattien syöttäminen luontoon myös tällaiseksi laiminlyönniksi. Sulfaattien suuri määrä johtuu prosessin epäonnistumisesta (rikkihappoa joudutaan neutraloimaan lipeällä, mikä tuottaa sulfaattisuoloja).

Koska sulfaateille ei ollut sitovia ylärajoja ympäristöluvassa, syyttäjän voi teknisesti ottaen olla vaikeaa nostaa syytettä. Jos kuitenkin katsotaan lopputulosta eli pilalle suolaantuneita (ja koko ajan huononevia) lähijärviä, syyttäjällä saattaisi olla mahdollisuus nostaa syyte lopputuloksen perusteella, vaikka ympäristöluvan kirjainta ei olisikaan rikottu.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan jätevesi piti puhdistaa sulfaateista lähes kokonaan, mitä Talvivaara ei ole koko aikana edes yrittänyt. Kesällä 2013 voimaan astuneessa ympäristöluvassa on ensi kertaa sitovia päästörajoja. Yhtiö on ilmoittanut että se ei kykene niitä noudattamaan, ja valittanut niistä oikeuteen (Talvivaara 12).  Koska prosessi on kesken, syytettä siitä ei voine nostaa. Pidän käytännnössä varmana, että nykyisten sulfaattipäästöjen jatkumista ei esitutkinnassa käsitelty ollenkaan.

 

Missä olosuhteissa myöntäisin olleeni väärässä?

En loppujen lopuksi pystynyt esittämään niin konkreettisia hypoteeseja, kuin  olisin toivonut. En siis myöskään aivan kykene lunastamaan lupaustani: esitutkinnan tulokset eivät täysin riitä kaatamaan väitteitäni. (Itse asiassa vasta oikeusprosessi ne voisi loppujen lopuksi kaataa: syyte on todellakin vasta syyte, ja “totuus” selviää vasta oikeudessa, vuosien kuluttua).

Jos esitutkinta ei kuitenkaan ota ollenkaan kantaa varsinkaan selvilläolovaatimukseen, katson että viranomaisten tulkinnat ovat aivan toiset kuin omani. Analyysiini viittaavat siihen, että ongelmat ja väärinkäytökset ovat tapahtuneet aivan ylimmällä tasolla, mutta jo selvilläolovaatimus johtaa nähdäkseni siihen, että ylimmällä johdolla on myös rikosoikeudellista vastuuta.

Mikäli esitutkinnassa katsotaan, että johto ei ole syyllistynyt selvilläolovaatimuksen laiminlyönteihin, koko analyysiltäni katoaa hyvin suurelta osin pohja.

Kirjoittaja kuuluu Suomen luonnonsuojeluliittoon, mutta kaikki mielipiteet, näkemykset, päätelmät ja etenkin virhepäätelmät ovat henkilökohtaisia.

Talvivaara 15: Nollatoleranssia oman puolen virheille

 

Jos on jotakin mitä en siedä, se on oman puolen huono argumentointi. Alla olevaan julkilausumaan on osallistunut koko joukko tiukkoja Talvivaaran vastaisia aktivisteja. Pidän tärkeänä, että juuri kriitikot ovat kaikkein tiukimpia näissä asioissa. Jos valtalehti julkaisee jotain virheellistä, virheet täytyy oikoa.

Mielipide Iltalehden pääkirjoitukseen 15.10.2013

Iltalehden pääkirjoitus 15.10. on esittänyt kovia väitteitä Talvivaaran prosessista. Omassa Paikan päällä-blogissaan Talvivaara oikoo näitä virheitä.

Olemme syvästi Talvivaara-kriittisiä, ja pidämme kaivoksen sulkemista ainoana jäljellä olevana järkevänä ratkaisuna. Siitä huolimatta katsomme, että kaivostoiminnan arvostelijoillakin tulee olla nollatoleranssi virheelliseen tiedon levittämiseen. Iltalehden pääkirjoituksessa on muutama selkeä virhe, ja muutama hyvin tulkinnanvarainen väite.

1. “Suurin osa haposta valuu kasan ohi Kainuun maaperään ja sieltä Vuoksen ja Oulujoen vesistöihin tuhoisin seurauksin” on Iltalehdeltä merkittävä virhe. Vesissä on ollut yksittäisiä happamia ja emäksisiä pulsseja, mutta väite on rajua liioittelua. Varsinainen saastuttava aine on sulfaatti, koska liuotuksessa käytetään massiiviset määrät rikkihappoa ja sulfaatin poisto jätevedestä on täysin riittämätöntä. Lisäksi luontoon on laskettu aika ajoin raskasmetalleja – osa vuotojen yhteydessä, mikä tuhosi kaloja marraskuun 2012 vuodon jälkeen. Kasat on pohjustettu siten, että liuoskierrosta happoa ei pitäisi päästä maaperään.

2. IL väittää prosessissa muodostuvan “vulkaanista lasia”. Tämä on vähintäänkin liioittelua. Prosessissa syntyvät metalliyhdisteet saattavat kyllä muodostaa kovia paakkuja, mutta mitään vulkaanista lasia se ei ole. Talvivaara väittää, että paakkuja syntyy liuotusajan loppupuolella. Emme ota kantaa, missä vaiheessa paakkuja syntyy, mutta todennäköisesti jo mikroskooppiseen pienetkin paakut bakteereiden pinnalla haittaavat bioliuotusta.

3. Tulkinnanvaraiseen suuntaan menee väite “Kirjoituksessa väitettiin virheellisesti Talvivaaran siirtyneen rikkihappoliuotukseen. Rikkihappoa käytetään liuoksen pH:n säätelyyn, jotta raudan ja rikin hapettajabakteereille saadaan riittävän happamat olosuhteet.” Talvivaaran omien esitysten mukaan bioliuotus tarvitsee ainoastaan “vettä, ilmaa ja mikrobeja”. Yhtiö ilmoittaa liuoksen pH:ksi 1.7-3.0. Jos pH on saatava noin alas, rikkihappo on aivan ydinosa prosessia. “Bakteeriavusteinen rikkihappoliuotus” olisi lähempänä totuutta.

Vaikka katsomme, että räikeät virheet on syytä korjata, Talvivaaran perusväitteeseen suhtaudumme siitä huolimatta kyynisyydellä: “Biokasaliuotus on todistetusti osoittanut toimivuutensa, vaikka on viime aikoina kärsinyt liiasta vedestä. Korjaavat toimet ovat parhaillaan menossa. Täytyy muistaa, että Talvivaaran tuottamat kymmenet tuhannet tonnit nikkeliä ja sinkkiä on tuotettu bioliuotuksella.” Vielä keväällä ulkopuolinen konsultti totesi, että Talvivaaran prosessi ei ole teollisessa mittakaavassa osoittanut toimivuuttaan.

On vaikea nähdä, miten nykytilaa voisi pitää osoituksena toimivuudesta. Nikkeliä on toki tuotettu, mutta valtavilla taloudellisilla tappiolla ja massiivisilla ympäristötuhoilla kuluttaen paljon kemikaaleja. Liiallinen vesi ei johdu syksyn 2012 sinällään suurista sateista, vaan prosessista: Talvivaara itse ottaa useita miljoonia kuutiometrejä vettä Kolmisoppijärvestä. Ainakaan sateet eivät siis ole syy ongelmiin.

Kirjoittajat:

  • Jakke Mäkelä
  • Helvi Heinonen-Tanski
  • Pertti Sundqvist
  • Johan Heino

Kirjoittajat kuuluvat Suomen luonnonsuojeluliittoon.

Yhteenveto muista omista Talvivaara-kirjoituksistani: Talvivaara 14: Onko kukaan yhtään viisaampi kuin vuosi sitten?

Translate »