Category: yhteiskunta

Talvivaara 35: Suomen Teollisuussijoitus Oy supersankarina?

“Jos etsitään huonoa ja äärimmäisen liioiteltua analogiaa, niin tällä ehdotuksella pikkupaikkakunnan terveyskeskuksesta halutaan tehdä huippuyksikkö, joka vastaa kaikista maakunnan sydänkirurgisista operaatioista. Ilman lisärahoitusta. Tai sitten annetaan lisärahoitusta, joka kuitenkin virallisesti käytetään vanhusten hoidon parantamiseen, ei missään nimessä sydänkirurgiaan.”

Hallitus on esittämässä pikavauhtia kriisirahoitukseen liittyvää lakimuutosta, jota minua kyynisempi saattaisi nimittää Lex Talvivaaraksi (tai ehkä Lex Telakkateollisuudeksi — molemmista on spekuloitu, mutta faktaa ei ole). Sinällään tällainen kriisirahasto voi jopa olla hyvä idea.  Laittomat valtiontukiaisetkaan eivät ole ongelma, koska niitä harrastavat kaikki. Enemmän ihmetyttää se, että nämä rahat olisivat pois pk-yrityksiltä, joille ne on alunperin tarkoitettu. [Edit: on esitetty huomio, että todennäköisin kohde näille rahoille olisivat kuitenkin telakkateollisuuden alihankkijat.  Mikäli näin, se vähentäisi kirjoituksen kärkeä tuolta osin huomattavasti. Lakiehdotus on kuitenkin kirjoitettu hyvin avoimeksi]

Muutosta (ks TEM:n sivu; koko lakiehdotus, ks Teollisuussijoitus) on alettu valmistella 28.11., se on annettu eduskunnalle 11.12, ja epäilemättä tullaan puskemaan läpi ennätysvauhdissa 15.1. mennessä. On toki mahdollista, että sillä ei ole mitään tekemistä Talvivaaran velkasaneerauksen kanssa (joka osaltaan käynnistyi 29.11., ja jonka lopullinen päätös käytännössä tehdään tammikuussa). Pika-aikataulu kuitenkin ihmetyttää.

“Hallitus esittää, että Suomen Teollisuussijoitus Oy:n tehtävää tarkennettaisiin niin, että nykyisen pääomasijoitustoiminnan harjoittamisen lisäksi yhtiö toteuttaisi ja hallinnoisi teollisuuspoliittisin perustein tehtäviä sijoituksia ja osakehankintoja. ….  Yhtiön tarkoitus laajennettaisiin kattamaan suomalaisen teollisuuden rakenteellisen uudistumisen edistämisen.”

“Kohdeyhtiöiksi soveltuvat mm. yhtiöt, jotka arvioidaan kansallisesti merkittäviksi esimerkiksi strategisen osaamisen turvaamisen ja kehittämisen kannalta.” Tätä päämäärää olen jopa valmis pitämään järkevänä, ja sellaiseen olisi hyvä ollakin jokin väline. Kysymys lähinnä kuuluukin, onko ST täysjärkinen väline.

Aika ei riitä kaivamaan taustoja sen tarkemmin, mutta nopeita pikalaskelmia sentään pystyy tekemään siitä, mitä tämä itse asiassa Suomen Teollisuussijoitus Oy:n kannalta tarkoittaisi.

ST:n avainlukujen mukaan yhtiöllä on hallinnoitavaa noin 800 MEUR, ja suoraan tai epäsuorasti tuettuja yrityksiä noin 510. Tulos 2012 on 7 MEUR. Yhtiö on toiminut vuodesta 1995, ja valtio sijoittanut siihen kaikkiaan 470 MEUR. Toiminta on siis tuottanut vuosien varrella voittoa, niin kuin pitääkin.

Hiukan tarkempia lukuja löytyy ST:n sijoitustoiminnan sivuilta.  Sijoitusten kokonaissumma on 720 miljoonaa euroa. Se on sijoitettuna n. 80 pääomasijoitusrahastoon ja n. 80 suoraan kohdeyritykseen. Jos puolet ja puolet, niin se tekisi noin 360 MEUR/80 yritystä eli 4 MEUR per yritys.

Uusi tehtävä olisi tarkoitettu teollisuuden rakennemuutoksiin.  “Perusteena voisi olla tarve täydentää ja katalysoida yksityistä rahoitusta yritystoiminnan kehittämiseksi tai vakauttamiseksi.” Sinällään järkevää, mutta mitä tarkoittanee?

Termiä “teollisuuspoliittinen peruste” ei avata varsinaisesti auki, vaan siitä määrättäisiin myöhemmin asetuksilla, tai sitten vain hallitus päättää mikä on teollisuuspoliittista. (Liittyykö se työllisyyteen? Mahdollisen alasajon kerrannaisvaikutuksiin?)

Samaan aikaan rahoituksen on oltava markkinaehtoista ja tuotettava voittoa.  “Kaikkiin sijoituksiin sekä osakehankintoihin liittyisi tuottotavoite. Valtio voi kuitenkin teollisuuspoliittisin perustein hyväksyä sen, että sijoituksen tuotto-odotukset toteutuvat myös pidemmällä aikavälillä.” Siis hyväksytään kuitenkin tuotto-odotuksia joita todellisessa markkinaehtoisessa rahoituksessa ei hyväksyttäisi?

Millaisista summista sitten voisi olla kyse? Rakennemuutosten rahoittaminen ei ole halpaa. Jos oletetaan, että tällä rahoituksella tarkoitettaisiin esimerkiksi Talvivaaraa tai telakoita, niin molemmissa akuutti rahantarve on ollut 40-50 miljoonaa.

Tämä olisi vähintään kymmenen kertaa suurempi kuin ST:n normaali sijoitus. Toisella tapaa laskettuna se on kymmenesosa valtion koko 20 vuoden aikana sijoittamasta 470 MEUR rahasta.

Nyt siis oltaisiin kuukaudessa muuttamassa rauhallinen ja pitkäjänteinen (suorastaan tylsä) pk-yrityksiä tukeva tasaista voittoa tekevä valtionyritys kriisiaikojen panssarinyrkiksi, joka joustavasti ja suurella riskillä voi sijoittaa kymmeneksen koko elinkaarensa sijoituksista yrityksiin, jotka saattavat joskus tuottaa rahat takaisin, tai sitten eivät.

Lakiehdotuksessa toki rauhoitellaan, että kun rahaa sijoitetaan teollisuupoliittisesti, niin “samalla huolehditaan kuitenkin siitä, että uusi teollisuuspoliittinen tehtävä ei vähennä Teollisuussijoituksen kautta pk-yrityksille tarjottavia pääomasijoitustoiminnan varoja. …. Tähän tehtävään käytettävissä oleva rahoitus ei pienenisi, sillä teollisuuspoliittisin perustein toteuttavia hankkeita olisi vain hyvin poikkeuksellisesti ja tarvittaessa valtio voisi myös harkita yhtiön pääomittamista.”

Kaunis ajatus, mutta onko se johdonmukainen? Jos kertarykäisy on kymmenen kertaa normaali sijoitus, ja riskeeraa merkittävän osan koko yrityksen kaikesta omaisuudesta, ja voi tapahtua koska tahansa, niin miten se ei olisi muilta pois?  Jos valtio taas todella lisäisi tarvittaessa omaa sijoitustaan TS:ään kattamaan nämä hyperriskit, niin on vaikea nähdä miten se ei sitten olisi epäsuoraa valtionavustusta.

Lakiehdotuksessa toki todetaan,  että “Teollisuussijoituksen tehtävän laajentaminen teollisuuspoliittisin perustein toteutettaviin järjestelyihin ei muodostaisi valtiontukiohjelmaa eikä toimintamandaatin laajentaminen aiheuttaisi notifiointitarvetta.”  Miksei?

Lopuksi vielä “Teollisuussijoitukselle annettava uusi tehtävä ei myöskään vaikuttaisi yhtiöön nykyiseen toimintaan eli suomalaisen pienen ja keskisuuren yritystoiminnan edistämiseen.” Jos yllä olevat laskelmani ovat edes oikeassa hehtaariluokassa, niin aivan suoraan voi kysyä: miten niin ei?

Jos etsitään huonoa ja äärimmäisen liioiteltua analogiaa, niin tällä ehdotuksella pikkupaikkakunnan terveyskeskuksesta halutaan tehdä huippuyksikkö, joka vastaa kaikista maakunnan sydänkirurgisista operaatioista. Ilman lisärahoitusta. Tai sitten annetaan lisärahoitusta, joka kuitenkin virallisesti käytetään vanhusten hoidon parantamiseen, ei missään nimessä sydänkirurgiaan.

Laittomissa valtiontukiaisissa ei sinällään ole mitään epänormaalia koska niitä harrastavat kaikki, ja megateollisuuden tappioiden sosialisointi on myös normaalia poliittista toimintaa, mutta tässä ehdotuksessa hieman loukkaavalta tuntuisi että maksajiksi laitettaisiin pk-yritykset.

Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa nimenomaan Talvivaarasta löytyy mm täältä: http://www.zygomatica.com/talvivaara/).   Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia.

Oikea palkka

 

Lauri Tähtisen ja Antti Törmäsen EVA-raportti “Oikea palkka – kymmenen totuutta tuloeroista” on hyvää keskustelua. Kirjoittajat tulevat rohkeasti esille näkemyksineen ja kertovat ajatuksensa. Tähän voi tarttua. Täydellistä se ei ole, eikä sieltä taida löytyä kymmentä totuutta, mutta ei keskustelussa kommenttien tarvitsekkaan olla täydellisiä. Jos tarvitsisi niin keskustelu jäisi vähäiseksi.

Isoimpana ongelmana näen paljon käytetyn “osaajan” käsitteen epämääräisen määrittelyn. Jäi kuva kehä päätelmästä, menestyvät ovat osaajia ja koska yhteiskunnan rakenne on meritokraattinen niin osaajat tietysti menestyvät.

Vaikka tekstissä vilahtaakin tuurin merkitys, niin sitä ei ole huomioitu sen vaatimalla painoarvolla. Kun tuotteiden monistettavuus kasvaa, niin kuin on käynyt esimerkiksi joidenkin ohjelmistojen osalta, kasvaa väistämättä onnen vaikutus menestykseen.

Kirjoittajien ajattelusta jää staattinen kuva, osaajia tarkastellaan vain tämän hetken ympäristössä. Tämä on vähän omituista, koska teksti kuitenkin katsoo tulevaisuuteen. Ainakin viimeiselle vuosikymmenelle tyypilliseen tapaan asioita katsotaan extrapoloimalla nykyinen tilanne muuttamalla vain yhtä tai muutamaa muuttujaa. Tämä johtaa kuvaan vääjäämättömästä kehityksestä: koska osaamisen arvo kasvaa syntyy yläluokka, jota muut palvelevat koska muuta työtä ei ole ja koska koulutus on syypää on siitä luovuttava. Tilanne muuttuisi tällöin pysyväksi yhdet henkilöt ja heidän jälkeläisensä jäisivät osaajiksi, mutta sitä ei mainita. Eläköön feodaali-herramme! Ei sitä ihan noin sanota, mutta sellainen tunnelma jää.

Tämän sijasta voitaisiin kuvitella yhteiskunnan tila johon halutaan päästä ja miettiä mitä pitäisi muuttaa jotta siihen päästäisiin. Itse kun olen tätä miettinyt olen, viimeksi, jäänyt sellaiseen päätelmään jonka mukaan tuottavuuden ja elintason yhteyden pitää jossain vaiheessa, jos nyt ei katketa niin ainakin heiketä.

Olen vihdoinkin tottunut sujuvasti alleviivaamaan ja kommentoimaan pdf dokumentteja, joten kirjoittelin lukiessa havaintoja ylös. Alla parhaat palat vähän lavennettuna ja lainauksin höystettynä. Lainaukset on reivitty ympäristöstään, joten ennen pitkälle meneviä johtopäätöksiä voi olla hyvä lukea vähän ympäriltä.

“Siksi on sääli, että viime vuosien tuloerokeskustelu Suomessa on ollut poliittista teatteria, ulkoa opittujen repliikkien toistoa.”

Hyvä tapa aloittaa keskustelu on lytätä kaikki muut keskustelijat. Tekstissä on myös aika paljon heittoja, jotka jätetään perustelematta tai perustellaan vähintään epäilyttävästi. Esimerkiksi:

“Se, että useimmilla eduskunnassa tehdyillä päätöksillä ei ole paljoakaan vaikutusta tuloerojen kehitykseen, pätee myös veroratkaisuihin.”

“Tuloerot ovat vaikea ongelma, koska osittain tuloerot ovat hyvinvointivaltion ikioma luomus.”

Tämän luokan heitot vaativat aika tukevaa perustelua, yli yhdeksässäkymmenessä sivussa tilaa olisi ollut, mutta valitettavan pehmeäksi jää. Saa sitä toki heitellä, heittää ajatuksia ilmaan ja katsoa mistä puskasta niitä ammutaan alas.

“Tuloerot selittyvät kaikille annetulla mahdollisuudella kouluttautua ja etsiä parempaa asemaa yhteiskunnassa.”

Tämä on se paksuhkolta kuulostava väite joka päätyi mediaankin. Jos tästä ja edellisestä lainauksesta valitsee vain toisen niin sävystä tulee aika erilainen. Vaikka omien, vähintäänkin sävytettyjen, lasien läpi tuo viimeinen on lähempänä koko kirjoituksen ajatusta niin ei se aivan kaikkea kerro.

“Onnekkuudesta johtuvia eroja on vaikea, ellei mahdotonta tasoittaa. Sama koskee osaamista: emme voi jakaa uudelleen jo hankittua osaamista.”

Mitksi vakuutusyhtiöt sitten ovat olemassa tai miksi veroilla maksetaan terveydenhoitoa? Silläkin uhalla, että kuulostaa olkinukelta niin onnen ja epäonnen tasoittamiseen on olemassa hyvät keinot ja niitä käytetään laajasti. Siinä missä onnen jakaminen on yleensä pois joltakin, osaamisen jakaminen on paljon kivempaa: osaaja kun ei menetä omaansa opettaessaan toisia. Jos lainauksella kuitenkin tarkoitetaan ettei ole mahdollista täydellisesti poistaa onnesta tai osaamisesta johtuvia eroja niin se on tietysti totta, mutta siinä tapauksessa se on myös merkityksetön lausahdus. Tuloero keskustelussa on nimittäin kyse suurista eroista, ei pienestä vaihtelusta.

“Asuntokunnittain tarkasteltuna etenkin ylimmän tulokymmenyksen keskiarvoiset käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet muuta väestöä nopeammin (kuvio 2).”

Asuntokunnittain tarkastelu on järkevää ja kertonee yhteiskunnan kerrostumisesta. Erilaisten palkkaerojen esittelyä on useampi sivu, mikä onkin ehkä koko kirjoituksen parasta antia.

Palkkaeroja tarkasteltaessa kerrotaan,

“Myös maahanmuutto voi kasvattaa tuloeroja. Jokainen matalapalkkainen  maahanmuuttajatyöntekijä painaa tuloerokäyrän alapäätä. Tuloeroja kasvattaa myös jokainen maahamme muuttanut kovatuloinen ulkomainen osaaja. Silti moni vastustaa henkeen ja vereen tuloerojen kasvua ja samanaikaisesti kannattaa yhtä palavasti maahanmuuttoa.”

En aivan seuraa kirjoittajien logiikkaa, mutta ehkä se johtuu heikosta kyvystäni tuntea voimakasta yhteenkuuluvuutta kansakuntaan tai valtioon (tai kuntaan tai lätkäjoukkueeseen). Nimittäin, on kohtuullisen todennäköistä, että kuvailtu maahanmuutto laski tuloeroja jossain muualla ja/tai että viimeisen lauseen porukka välittää myös muista kuin Suomessa asuvissa. Tai sitten vähemmän otsikkoja repivästi, tässä ei olekaan mitään ristiriitaa, on mahdollista ajatella samanaikaisesti maahanmuuton olevan ihan jees ja kannattaa yhteiskuntaa jonka rakenteet rajoittavat tuloerojen kasvua. Kolmantena vaihtoehtona saattaa väite monista molempia kannattavista olla harhaanjohtava.

Toisessa osassa väännetään rautalangasta miksi kampaajan ja pelikehittäjän tulot voivat olla niin erilaiset.

“Kärjistäen kyse on siitä, että hiusten leikkaaminen on suorittavaa ja pelin kehittäminen luovaa työtä. Kampaaja voi leikata vain yhdet hiukset kerrallaan. Pelejä voi myydä rajattomasti.”

“Pohjimmiltaan tuloeroissa on kyse eri töiden tuottavuudesta ja niihin vaadittavan osaamisen tarjonnasta.”

En menisi vetämään luovuuden eroja ihan tuolla tavalla, mutta se ei liene tässä oleellista. Nimittäin kaikki pelinkehittäjät eivät pääse erinomaisille tuloille, vaikka jotkut pääsisivätkin. Pelejä ei nimittäin voi myydä rajattomasti. Ihmisiä on rajallisesti ja kaikki heistä ostavat vain rajallisen määrän pelejä.

Koska kampaajan työtä on vaikea monistaa kaikki eivät voi käydä samalla kampaajalla, joten monet kampaajat voivat ansaita hiustenleikkaamisella. Toisin on peli puolella, joku peli päätyy asemaan jossa sitä myydää paljon ja koska pelejä myydään rajallisesti niin monet muut pelit eivät myy paljon. Se mikä peli päätyy voittajaksi on kiinni tuurista. Vai olisiko niin, että hyviä pelejä tehtäisiin juuri se määrä joka menestyy? Tuo ei ehkä riitä perusteluksi, mutta jos oletetaan voittaja markkina (tyyliin winner takes all) niin onko tuottavuuden käsite enää kovin käyttökelpoinen? Mitä on sellainen tuottavuus joka on kiinni tuurista?

“Pelimaailmaa valloittaneiden Supercellin ja Rovion työntekijämäärä on hyvin vähäinen, koska pelien jakelukustannukset ovat käytännössä olemattomat.”

Öh? Se on vähäinen koska a) eivät ole ehtineet palkata enempää ja b) koska eivät tarvitse enempää tai c) koska työntekijät ovat jonkun muun palveluksessa d) jokin muu syy.

“Teknologian kehitys ajaa itsessään korkean tuottavuuden tuotannon sektoreiden tuottavuuskehitystä. Paremmat tuotteet ja kehittyvät tuotantoprosessit nostavat sektoreiden tuottamaa lisäarvoa työtuntia kohden.”

Näin on.

Kolmas osa alkaa raflaavasti “kesiverron aika on ohi”. Tämä viittaa siihen, että jäljelle jää vain hanttihommia joita on vaikea automatisoida tai korkean tuottavuuden töitä. Tämä taitaa olla väistämätön seuraus teknologian kehittymisestä.

Seuraava otsikko “Kilpailu osaajista kiihtyy”. Tässä kohtaa nousee niskakarvat pystyyn, jää kuva ylivertaisten osaajien joukosta joista yrityksen kilpailevat . Vai onko käynyt kuten pelikehittelyssä: joku joukko on pienillä alle kohinatason marginaaleilla valikoitunut menestyjiksi ja heistä sitten kilpaillaan. Tarkoitan alle kohinan eroilla tilannetta, jossa alun perin on joukko sopivia ja osaavia joista sitten satunnaisesti osa valikoituu voittajiksi ja toiset eivät.

“Osaajat vaihtavat työpaikkoja entistä tiheämmin.“

Voi olla totta, mutta jos on niin määrittelen osaajan ihan toisella tavalla kuin kirjoittajat. Jos tuo on totta niin voisi väittää myös osaamisen tason laskeneen, sillä osaamisen kehittyminen ja sen käyttöön saaminen vaatii aikaa. Kirjoittajat kuitenkin väittävät nimenomaan osaajien tarpeen kasvaneen. Ehkä meillä on eri vertailutasot, tai minulla on vain fiilikseen perustuvat.

“On aika totutella ajatukseen kasvavista tuloeroista.”

Tämä on on ihan ideologiaa, vaikka neljäs osa onkin otsikoitu:

“Verotus jopa kasvattaa tuloeroja”

Verotuksen kasvattavan vaikutuksen esitetään johtuvan sen palkkaamista estävästä vaikutuksesta. Kun verojen ja muiden maksujen työnantajan kuluja kasvattava vaikutus on suurempi niin ei ole varaa palkata yhtä montaa palvelijaa. Tai vähemmän kärjekkäästi: yritykseen työntekijöitä. Siksi olisikin hyvä verottaa jotain haitallisempaa kuin työntekoa, vaikkapa kiinteistöjen arvonnousua.

Kappaleesta “Korkea verokiila suorastaan vaatii tuloeroja” voi kukin käydä laskemassa mikä on referenssinä käytetyn työntekijän kuukausittainen tuottavuus. Taitaa olla osaaja.

“Palveluyhteiskunnassa jokaisen kahvikupin tai ruokalautasellisen väliin isketty vero ylläpitää ja pahimmillaan kasvattaa tuloeroja. Se ei vain merkitse, ettei tehtaalle oteta enempää väkeä. Se rajoittaa palveluiden kohdalla rahan kiertoa parempituloisilta huonompiosaisille ja huonontaa köyhempien asemaa.”

Tässä kohtaa todellisuus on tuijottanut kirjoittajia silmiin, mutta sitä ei silti ole nähty. Vaikka keskustelua käydäänkin veroista niin merkittävää olisi huomata ettei siinä kahvikuppien ja ruokalautasellisten välissä ole kohta ketään maksamassa veroja. Ihan riippumatta verotuksen rakenteesta. Vähänkään pidemmän tähtäimen keskustelussa täytyy katsoa jotain muuta kuin verokiiloja.

“Ääripään pohtiminen selventää hyvin dynamiikkaa. Kaikki julkisen sektorin menot voisi kattaa yksi yksityisen sektorin työntekijä, mutta Suomen kokoisessa taloudessa hänen pitäisi tienata kymmeniä ellei sata miljardia euroa. Aina kun kasvatamme julkisen sektorin työntekijöiden määrää ja tulonsiirroista riippuvaista väestöä, otamme askeleen kohti ääripistettä, ja tuloerot yksityisen ja julkisen sektorin välillä kasvavat pitkällä aikavälillä.”

Aika monessa kohtaa käsitellään julkinen-sektori paha yksityinen hyvä asetelmaa, mutta otan esimerkiksi yllä olevan. Ajatusleikin olisi voinut viedä loppuun ja siirtää sen viimeisenkin yksityisen sektorin työntekijän julkiselle puolelle. Tehdäänpä tuo ajatuskoe:

Plip.

Miten kävi, lakkasiko maailma olemasta? Ei lakannut, vaan nyt kaikki työntekijät ovat julkisella sektorilla. Kokemuksen mukaan tämä johtaa alhaisempaan tuottavuuteen ja saattaa jopa vaarantaa demokratian, mutta taloudessa ei kyllä tapahtuisi mitään ihmeellistä tuon plipin aikana. Tämä on moskaa jossa pohjimmiltaan väitettään ettei julkinen sektori tuota mitään.

“Toimiva mahdollisuuksien tasa-arvo vain varmistaa sen, että osaavimmat pääsevät
tulonjaon yläpäähän.”

Lainauksen otsikko aloittaa viidennen osan. En ole ihan varma tästä, lähinnä koska osaajan määrittely on jäänyt epämääräiseksi. Oleellista on kai se kuinka suuri hyvinvointi ero tuosta seuraa osaajien ja muiden välille. Ja huomautettakoon ettei tuollainen tilanne vallitse suomessa, vanhempien koulutustausta esimerkiksi vaikuttaa siihen millaisen koulutuksen saa ja sitä kautta siihen mihin kohtaan tulonjakoa on mahdollista päätyä.

“Kaikki eivät voi olla johtajia, vaikka kaikki haluaisimme kouluttautua sellaiseksi.”

Tämä ei pidä paikkaansa, ei edes lähes. Kaivakaapa vaikkapa Turun Yliopiston Kauppakorkeakoulun Johtamisen ja yrittäjyyden laitokseen pyrkineiden määriä. Aika iso osa kaikista loistaa poissaolollaan.

“On toki totta, että suurempi panostus koulutukseen edistää koko yhteiskunnan ja talouden kehitystä. Mutta yhteiskunnan tasolla olemme jo saavuttaneet suurimman osan tuosta hyödystä, ja riskinä on ylikoulutus.”

Koulutuksella on muitakin kuin työllisyys tavoitteita. Ei varmaan olisi yhteiskunnallisen tai markkina päätöksenteon kannalta haitallista jos kaikkien koulutustaso olisi pykälää korkeampi? Ylikoulutus on huono sana, jos tarvitaan tarjoilijoita ei tarjoilijalle ole haittaa vaikka kirjallisuuden ymmärryksestä. On tietysti hyvä tietää mennessään tarjoilija-kirjallisuus koulutukseen, että sillä päätyy todennäköisesti tarjoilijaksi, jottei tule isoa pettymystä. Silti tuo koulutus voi antaa elämään lisäsisältöä. Parempi on puhua puuttuvasta koulutuksesta, jos tarvitaan putkimiehiä jonkun pitää osata putkimiehen hommat, jos samalla kaverilla on tohtorintutkinto teoreettisesta fysiikasta niin ihan jees.

“Mahdollisuuksien tasa-arvoon, koulutukseen ja voimakkaaseen verotukseen perustuva yhteiskuntamalli oikeastaan vain vahvistaa tuloerojen kasvun taustalla olevaa kehitystä.”

Tässä putosin kyydistä ihan kokonaan, miten se mahdollisuuksien tasa-arvo toteutettaisiin alhaisen verotuksen yhteiskunnassa? Varsinkin kun sitä keskivertoa ei (kirjoittajien mukaan) työelämässä enää tarvita. Tässä näyttää vähän siltä, että kirjoittajien näkemyksen mukaan palaamme feodaaliyhteiskuntaan lyhyen tasa-arvoisen pyrähdyksen jälkeen.

Parin sivun jälkeen palataan taas koti Suomeen:

“Mahdollisuuksien tasa-arvo on yhteiskuntajärjestyksemme keskeinen osa. Siitä on pidettävä kiinni.”

Heti perään:

“Eikö olisi oikeudenmukaisempaa rahoittaa korkeakoulutus osaksi mallilla, jossa valmistuneet maksavat tietyn tulotason ylimenevästä osasta jälkikäteistä korkeakouluveroa? Tällöin yksilön koulutuksestaan saamaa hyötyä verotettaisiin koulutuksen rahoittamiseksi.”

Onko tässä mitään eroa nykykäytäntöön? Varsinkaan jos ne osaajat on ne jotka tulevaisuudessa niitä veroja maksaa. Vai vaikuttaako tämä jotenkin vähemmän siihen palveluiden ostamiseen, siis se että veron nimi on nyt “Korkeakouluvero”?

“Yksille valtion tehtävä on taata mahdollisuus toteuttaa itseään vapaasti. Toisille – valitettavan monille – siitä on muodostunut ainut tulonlähde työelämän edellyttämien taitojen puuttuessa”

Mitä jos ihan aikuistenoikeasti teknologian kehitys on johtanut siihen, että kaikkia ei työelämässä tarvita?

“Mahdollisuuksien tasa-arvon rinnalle tarvitaan jatkossakin ajattelua ja toimintaa, joka vahvistaa yhteisöllisyyttä ja turvaa sen, että ketään ei jätetä pulaan. Erityinen vastuu tästä kuuluu osaajille.”

Mikä libertaari utopia tässä on kyseessä? Toki vastuu lähimmistä kuuluu kaikille, mutta huolta pitää pitää myös niistä jotka eivät ole aivan lähellä. Vastuu ei siksi kuulu osaajille vaan yhteiskunnalle, meille kaikille.

“Todellisuudessa meitä kaikkia pitää arvostaa ja kannustaa juuri siksi, että meillä on erilaiset kyvyt.”

Olisko mitään jos arvostettaisiin ihan siksi että olemme olemassa?

“Pääoman ja osaamisen suhde on muuttunut, kun osaaminen on noussut huomattavasti pääomaa määräävämmäksi tuotannontekijäksi.”

Pitää ehkä paikkansa pelikehityksessä, mutta fyysisten tuotteiden kohdalla pääoman vaikutus vain korostuu teknologian kehittyessä. Tarvittavat muutamat osaaja pystyy palkkaamaan melko halvalla suhteessa suureen pääomaan joka tarvitaan edelleen teolliseen tuotantoon.

Seitsemäs osa on otsikoitu “Palkan suuruus ei kuulu muille”. Kyllä kuuluu, kun siirrymme kohti yhteiskuntaa jossa yhä harvemmilla on mahdollisuus tehdä työtä ja sattuman osuus kasvaa niin enenevässä määrin juuri sattuma ja kitkatekijät määrittävät kenelle ja kuinka paljon maksetaan. Miten tälläisessä yhteiskunnassa voidaan toimia jos harva osaajien joukko nauttii tuntemattomia tulojaan ja niiden hedelmiä muiden tietämättä mitä heille maksetaan? Tämä ei tarkoita etteikö palkka voisi määräytyä markkinaehtoisesti, mutta siinä tapauksessa pitäisi olla toimiva markkina.

“Jos kerran korkeakoulutuksen mahdollistaminen laajemmille kansanosille selittää eriävän tuottavuus- ja palkkakehityksen, joutuisimme luopumaan mahdollisuuksien tasa-arvosta. Kuka haluaa asettaa tämän tavoitteekseen?”

Nyt päästään johtopäätöksiin: koska kerran koulutus on syypää palkkaeroihin eikä mahdollisuuksien tasa-arvosta haluta livetä niin on pakko hyväksyä tuloerot. Ei, kyllä ja ei. Ei, koulutus ei ole syypää, teknologian kehitys on. Kyllä mahdollisuuksien tasa-arvo tulee säilyttää. Ei tämä ei tarkoita suurten tuloerojen hyväksymistä.

“Miles Corakin tutkimuksen mukaan Suomi on tuloliikkuvuudessa hyvää pohjoismaista keskikastia yhdessä Ruotsin ja Norjan kanssa.“

Kuka huomaa mikä tässä on hassua?

“Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on havaittu, että perhetaustalla on suhteellisen suuri merkitys lasten peruskoulumenestykseen. Tämä kertoo siitä, että koulutus on kauttaaltaan niin laadukasta, että muut syyt eriävään menestykseen korostuvat.”

Tai sitten se kertoo siitä että koulutus ei olekaan niin kovin laadukasta kun heikomman kotitausta omaavia ei saada oppimaan?

“Pahimmassa tapauksessa juuri tunne siitä, ettei pärjää koulussa voi olla syrjäytymisen taustalla. Silloin painostaminen lisäkoulutukseen ei paranna tilannetta, vaan suorastaan syrjäyttää.”

Minä muuttaisin koulutusta siten, että oppii ja on kivaa.

“Kauhukuvana on kahtiajakautunut talous. Suomeen jäisivät vain hyvin korkean tuottavuuden teknologia- ja professionaalipalveluiden eliittitoimialat ja laajat matalan tuottavuuden palvelutoimialat. Jotta tältä vältyttäisiin, meillä pitää olla tuotantoa jatkossakin.”

Sinne tuotantoon ei riitä niitä työpaikkoja ei vaikka kuinka haluttaisiin, koneet tekevät työt. Kahtia ja melko pian yhtiä jakautunut talous on väistämätöntä. Koko työn ja hyvinvoinnin suhde pitää miettiä uudestaan.

“Jos huonompiosaisten on totuttava korkeampiin tuloeroihin, parempiosaisten on totuttava siihen, että heidän etuoikeutettuun asemaansa kiinnitetään huomiota.”

Tämä on ihan puppua. Ei siksi etteikö olisi isompia tuloeroja vaan siksi että sen pitäisi johtaa huonompiosaisuuteen. Toki pitkää päivää painavalle osaajalle voidaan hyväksyä parempi elintaso, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa dystooppista huonompiosaisten joukkoa. Tässä kohtaa tehdään valintoja.

 

Yhdistysdemokratian matematiikkaa

 

Vaikka Suomi on yhdistysten luvattu maa, se ei ole yhdistysten hallituksille aivan samanlainen Eldorado. Pienissä yhdistyksissä on usein vaikea saada kasaan hallitusta, ja vielä vaikeampaa saada hallituksen kokouksiin paikalle niin paljon väkeä, että ne olisivat päätösvaltaisia.

Tätä asiaa, kuten kaikkea muutakin, voi lähestyä matemaattisesti. Oletetaan, että normaalin hallintokäytännön mukaisesti hallituksesta on oltava vähintään puolet paikalla. Mitä pitäisi tehdä, että suurempi osa kokouksista olisi päätösvaltaisia? (Toisin kuin eräät tämän blogin “XX:n matematikkaa”-kirjoitukset, nämä laskut on tehty täysin oikein).

Asiasta voisi tehdä hyvinkin monimutkaisen Monte-Carlo-simulaation, mutta pikavastauksia saa yllättävänkin helposti karkea binomijakaumaa käyttämällä. Johtopäätökset ovat melko yksinkertaisia:

  • Jos osallistumisaktiivisuus pysyy vakiona, suuri hallitus on parempi kuin pieni.
  • Jos jäsenten osallistumisaktiivisuus laskee lähelle 50%:a, hallitus alkaa halvaantua (alle puolet kokouksista on päätösvaltaisia).
  • Jos aktiivisuus saadaan nousemaan tästä edes hiukan, tilanne paranee erittäin nopeasti. Jo hieman yli 60% aktiivisuus tarkoittaa, että hallitus toimii riittävän hyvin (se on päätösvaltainen ainakin 80% ajasta).
  • Hallituksen kannattaa siis panostaa nimenomaan siihen, että nimenomaan heikoimmin aktiiviset jäsenet osallistuisivat edes hiukan useammin.

Laskentamalli

Oletetaan, että jokainen jäsen pystyy osallistumaan kokoukseen todennäköisyydellä p (osallistumisaktiivisuus). Vapaaehtoisjärjestöissä p voi olla hyvinkin matala, luokkaa 50% tai allekin. Olkoon hallituksen koko n, ja hallitus päätösvaltainen vain, jos vähintään puolet jäsenistä on paikalla. Halutaan tietää, miten hallituksen koko ja aktiivisuus vaikuttavat päätösvaltaisuuteen.

Nopeasti huomaa, että hallituksen koon kannattaa olla parillinen luku. Verrataan tapauksia n=3 ja n=4. Molemmissa tapauksissa tarvitaan vähintään kaksi jäsentä. Oletetaan, että A on jo paikalla. Hänen lisäkseen tarvitaan enää yksi jäsen lisää. Jos jäseniä on kolme, on kolme skenaariota joissa ehto täyttyy: paikalle tulee B, C, tai molemmat (B+C). Neljän tapauksessa taas vaihtoehtoja on paljon enemmän: B,C,D, tai B+C, B+D, C+D, B+C+D.

Yleisessä tapauksessa, todennäköisyys että i jäsentä n:stä saapuu paikalle on binomifunktio

Kokous on päätösvaltainen silloin, kun X on vähintään n/2. Tällöin täytyy laskea binomifunktion kertymäfunktio, jolle ei ole yksinkertaista kaavaa. Se löytyy kuitenkin matematiikkaohjelmista. Esimerkiksi R-kielellä kertymäfunktio on muotoa P=pbinom(n/2,n,p). P on todennäköisyys, että kokous on päätösvaltainen.

Kuvassa 1 on laskettu P:n arvoja eri hallituksen koolle ja osallistumisaktiivisuuksille  (tietokonekoodi kirjoituksen lopussa). Todennäköisyydelle p on annettu arvot (0.1, 0.2,… , 0.9).  Punainen vaakasuora viiva on 50% kohdalla: toisin sanoen, se kertoo millä n:n ja p:n yhdistelmillä vähintään puolet kokouksista on päätösvaltaisia.

Kuva 1. [Edit: Nimen tulisi olla “Paatosvaltaisuus, p=0.1-0.9”]

Kuvasta näkee heti, että suurempi hallitus on parempi, kuinhan vain osallistumisaktiivisuus on yli 50%. 60% osallistumisaktiivisuudella neljän hengen hallitus on päätösvaltainen alle puolet ajasta, mutta 14 hengen hallitus jo melkein 70%.

Jos osallistumisaktiivisuus on 50%, kokoukset ovat pääsääntöisesti päätösvallattomia.  50% päätösvallattomuutta voikin alkaa pitää halvaantuneen yhdistyksen merkkinä: jos puolet ajasta kokoonnutaan ilman että voidaan virallisesti päättää mitään, se syö motivaatiota kaikilta.

Noin 80% päätösvaltaisuus (violetti viiva) lienee hyvä kuvaaja sille, milloin hallitus toimii hyvin. Jos kokouksia on kuukausittain, se tarkoittaa että vuodessa on 1-2  päätösvallatonta kokousta. Se on harmittavaa, mutta kestettävissä. Kahdeksan hengen hallitus pääsee tähän, jos osallistumisaktiivisuus on yli 70%.

Sininen viiva taas on 95% kohdalla: se kertoo, milloin hallitus käytännössä toimii kuin kone. Siihen pääseminen edellyttäisi periaatteessa yli 80% aktiivisuutta kaikilta jäseniltä.

Jos kuvaajat piirretään tiheämmin ja laajennetaan hallituksen koko sadaksi (puolieduskunta, kuva 2), vaikutus nähdään selvemmin. 50% osallistumisaktiivisuudella päätösvaltaisuus liikkuu hitaasti kohti 50%:a, mutta ei saavuta sitä. Jos aktiivisuus on hiukankaan yli 50%, päätösvaltaisuus kasvaa nopeasti. Jos se taas laskee hiukankin alle 50%:n, päätösvaltaisuus romahtaa.

Kuva 2 

 

Käytännön johtopäätösten kannalta kannattaa vielä tarkistella pienten hallitusten tapausta tarkemmin, 5% aktiivisuuserojen tarkkuudella (kuva 3).

Kuva 3

Halvaantumistilassa (alle 50% päätösvaltaisuus) ollaan, jos 12 hengen hallituksessa aktiivisuus on alle 55%. Toisaalta hyvään 80% tilaan päästään jo sillä, että aktiivisuus nouse hieman yli 65%:iin. Onkin ilahduttavaa, että juuri tässä välissä aktiivisuuden nostaminen vaikuttaa kaikkein nopeimmin. Pienikin parannus näkyy nopeasti.

Näissä laskelmissa on oletettu, että kaikilla jäsenillä on sama osallistumisaktiivisuus, vaikka käytännössä ihmisten välillä on suuriakin eroja. Lisäksi suureen hallitukseen ajautuu helpommin jäseniä, jotka ovat mukana lähinnä velvollisuudentunnosta ja ryhmäpaineesta. Todennäköiseti aktiivisuus kasvaa pienemmissä hallituksissa, ja erot siis pienenevät tästä.

Käytännössä arviot ovat siis pessimistisiä. Jos 12 hengen hallituksessa edes osa jäsenistä on aktiivisempia kuin 55%, päätösvaltaisuus voi kasvaa nopeastikin. Todellisuudessa kestää hyvin muutaman flegmaatikon, jos siinä on tarpeeksi monta yliaktiivia.Tämän tarkempi mallinnus täytyy kuitenkin jättää harjoitustehtäväksi.

Tämä yksinkertainenkin laskelma antaa joka tapauksessa yllättävän konkreettisia tuloksia. Jos päätösvaltaisuutta halutaan nostaa, kannattaa pyrkiä nostamaan nimenomaan vähiten aktiivisten jäsenten osallistumista. Pienikin parannus heidän aktiivisuudessaan vaikuttaa nopeasti. Jo alimman aktiivisuustason nostaminen kymmenellä prosenttiyksiköllä voi tehdä eron halvaantuneen ja hyvin toimivan yhdistyksen välillä.

 Muita erikoisia matematiikan sovelluksia: WeirdMath

Mielenkiintoinen sivujuonne

Jos menetelmää sovelletaan myös yhden hengen hallituksiin, 50% aktiiviisuudella päädytään siihen, että edes tämä diktaattori ei ole päätösvaltainen kuin puolet ajasta. Tähön voi etsiä erilaisia selitysmalleja: joko diktaattori tyypillisesti on aktiivisempi kuin 50%; yhden hengen hallitus ei ole parillinen; tyypillisellä diktaattorilla on kirkkaita hetkiä vain osan ajasta ja muu elämä menee sumussa; tai sitten matemaattista mallia ei ole järkeä laajentaa yhden hengen hallituksiin.

Käytetty koodi (R-kielellä)

  • KokoMax<-14
  • koko<-seq(2,KokoMax,2)
  • minimi<-seq(1,KokoMax/2)
  • todnak<-seq(0.05,0.95,0.05)
  • paatosvalta<-matrix(data=NA,nrow=length(koko),ncol=length(todnak))
  • for (p in 1:length(todnak)){
  •  for (j in 1:length(koko)){
  •    paatosvalta[j,p]<-pbinom(minimi[j],koko[j],todnak[p],lower.tail=FALSE)
  •  }
  •  plot(koko,paatosvalta[,p],type=”l”,xlim=c(1,KokoMax),ylim=c(0,1))
  •  par(new=TRUE)
  • }
  • title(“Paatosvaltaisuus, p=0.05-0.95”)
  • lines(c(0,KokoMax),c(0.5,0.5),col=”red”)
  • lines(c(0,KokoMax),c(0.8,0.8),col=”magenta”)
  • lines(c(0,KokoMax),c(0.95,0.95),col=”blue”)

Palvelusta vai pakkotyötä?

 

Aikaisemmassa kirjoituksessa käsittelin mahdollisuutta järjestää varusmiespalvelus toisella tapaa.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artikla on otsikoitu: “Orjuuden ja pakkotyön kielto”. Sen ensimmäisessä ja toisessa kohdassa kielletään orjuuttamasta, alistamasta pakkotyöhön tai muuhun pakolliseen työhön. Tuon lukiessa voin tuntea suurta mielihyvää ja kuvitella mielessäni julisteen jossa ihmisoikeussopimus kilpenä puolustaa heikkoja sortoa vastaan. Aurinko paistaa taustalla pilvien välistä kun kaunis nainen kannattelee tukevan näköistä kilpeä hennon käsivartensa päässä.

Heti saman artiklan kolmannessa kohdassa tuollaiset haaveet lakaistaan isolla teräsharjalla herkkien haihattelujen synkkään ja pohjattomaan roskapönttöön. Siinä nimittäin sanotaan ettei tämä koske tilanteita joissa kyseessä on inha rikollinen, aseellinen palvelus tai kaikkein pöyristyttävimmin: “sellaista työtä tai palvelusta, joka kuuluu yleisiin kansalaisvelvollisuuksiin”.

Varsinkin viimeinen on epämääräisyydessään oman kirjoituksensa arvoinen, mutta tässä keskityn 3b-kohdan aseellisen palveluksen poikkeukseen. Sama poikkeus löytyy muualtakin pakkotyötä käsiteltäessä, esimerkiksi wikipediasta täältä.

Niille jotka pitävät asepalvelusta orjuuttamisena, ja heitäkin on, voi siis sanoa kohtuullisen arvovaltaisena pidetyn ihmisoikeussopimusenkin tekevän poikkeuksen asepalveluksen kohdalla. Tiukan määritelmän mukaan kyseessä taitaa kuitenkin olla pakkotyö, sillä varusmiehillä ei voi käydä kauppaa eli omistusoikeutta ei voi siirtää.

Toisinkin päin voi tekstin kuitenkin lukea: tarve lisätä tuo heikennys, aseellinen palvelus ja sen vaihtoehtona vaadittava muu palvelus erikseen mainiten, nimittäin voi tarkoittaa vain sitä, että sopimuksen laatinut varmaankin arvovaltainen joukkio on havainnut pakkotyön määritelmän sopivan asepalveluksen kaltaiseen tilanteeseen. Siis pakollinen asepalvelus on pakkotyötä, sen sallittu muoto.

Moinen vesittäminen selittynee sopimuksen iällä se nimittäin solmittiin jo 1950. Tuolloin pakollinen asepalvelus lienee ollut paljon yleisempi euroopassa kuin nykyään. Linkin sivua tarkastellessa on hiukan hämmästyttävää huomata miten myöhään monissa euroopan maissa on pakollisesta asepalveluksesta luovuttu. Esimerkiksi Belgia 1992, Ranska (rauhanaikana) 1996, Saksa 2010.

conscriptionKuva 1. Pakollinen asepalvelus on voimassa maissa joiden väri on kartassa punainen.

Suomi muuten liittyi sopimukseen niinkin myöhään kuin 1989. Liittyminen olisi voinut olla vaikeaa ilman yllä mainittuja heikennyksiä.

Käsitteellisesti on hyvä erotella varusmiespalvelus sekä varsinainen aseen käyttöä vaativa ja ennen kaikkea aseiden käytön kohteeksi joutumiselle altistava palvelus. Voidaan nimittäin argumentoida pakollisen varusmiespalveluksen puolesta väittämällä olevan vaikeaa saada vapaaehtoisia siinä vaiheessa kun konflikti näyttää todennäköiseltä. Tämä voi tietysti pitää paikkansa, mutta on hyvä huomata ettei konflikti näytä todennäköiseltä. Silti joka vuosi tuhannet nuoret miehet pakotetaan palvelukseen.

Maanpuolustustahto on Suomessa ollut kyselyjen mukaan korkealla tasolla jo pitkään. Sitä on mitattu vuodesta 1970 samalla kysymyksellä. Viimeisen tuloksen (2012) mukaan 76 % kyselyyn vastanneista pitää aseellista puolustautumista kannattavana epävarmassakin tilanteessa. Tämä ei välttämättä kerro paljoakaan suhtautumisesta pakolliseen varusmiespalvelukseen. Varmin ja pitkälti ainoa luotettava tapa selvittää halukkuus vapaaehtoiseen varusmiespalvelukseen on tehdä tehdä palveluksesta vapaaehtoista.

Vapaaehtoisuudella päästäisiin myös eroon pitkälti kaikista varusmiespalvelukseen liittyvistä epäkohdista, sillä vapaaehtoisia ei löydy ellei toiminta ole mielekästä. Voi tietysti olla ettei varusmiespalveluksesta saa millään sellaista jonka vuoksi monet viitsisivät viettää puolesta vuodesta vuoteen sen parissa ja viivyttää muita elämässään menossa olevia asioita.

Vapaaehtoisten haalimisen vaikeuteen on yksinkertainen lääke: raha. Tyypillisesti riittävä määrä sopivia saapuu paikalle, kun tarjotaan käypä korvaus. Sopiva korvaus taas selviää helposti käyttämällä markkinamekanismia: pannaan paikat julkiseen hakuun. Ellei näytä tulevan riittävästi hakemuksia niin nostetaan tarjousta. Jatketaan kunnes kaikkiin paikkoihin on löytynyt halukas.

Palkan maksaminen ei välttämättä edellytä mitään muutoksia varusmiespalveluksen sisältöön. Sanonnan mukaan euro on kuitenkin kova konsultti ja nopeasti epäilemättä arvattaisiin kustannusten laskevan palveluksen mielekkyyden noustessa. Mutta periaatteessa on mahdollista säilyttää laajaan kansalaisten osallistumiseen perustuva armeija. Palvelukseen ei myöskään tarvitsisi valita asehulluja tai väkivaltaan taipuvia. Sopivilla tehtävän kuvauksilla voidaan etsiä juuri sellaisia yksilöitä jotka sopivat kuhunkin tehtävään.

Jotain haittaa rahalla ryyditetystä vapaaehtoisuudesta voisi kuitenkin olla, sillä esimerkiksi asevelvollisten arvontaan verrattuna voisi veikata rikkaiden tai edes hyvin toimeentulevien osuuden varusmiehistä jäävän aika pieneksi, heillä kun on kirjaimellisesti parempaa tekemistä kuin rahan tarpeessa olevilla.

Miten kustannusten sitten kävisi? Oletetaan järjestelmän pysyvän lähes samana. Ainoana muutoksena vapaaehtoisesta varusmiespalveluksesta maksettaisiin palkkaa jotta saataisiin riittävästi väkeä. Tuskin kovin moni väittää vastaan jos esitän budjetin paisuvan. Jonkin verran tarkkuutta siis vaadittaisiin, jotta valinta kohdistuisi nimenomaan sopiviin eikä vain halvimpiin yksilöihin.

Budjetin suurenemisesta huolimatta toiminta ei olisi yhtään kalliimpaa. Budjetin paisuminen vain toisi näkyville tällä hetkellä pakkotyövoimalle aiheutettujen menetysten suuruuden. Näkökulmasta riippuen tuo ero tällä hetkellä joko jaetaan kansalaisille lisääntyneenä turvallisuutena tai heitetään kankkulan kaivoon. Kankkulan kaivo -näkökulmassa lisää menetyksiä syntyy vielä kaikille niille jotka hyötyisivät nyt pakkotyössä olevien työpanoksesta näiden työskennellessä muualla.

Oleellista on huomata joiltakin otettavan ja toisille (kaikille) annettavan. Yleensä kun tämänkaltainen tilanne perustuu pakkotyöhön siihen suhtaudutaan hyvin negatiivisesti.

Kuten kaikki sanomalehtiä lukeneet tietävät on valtion budjetin kasvattamiseen niukalti tilaa. Johtaisiko palkan maksu varusmiehenä olemisesta siis tilanteeseen jossa uskottavaan maanpuolustukseen ei olisi varaa? En tiedä. Jos johtaisi niin ainakin se kertoisi jotain varmaa maanpuolustustahdosta jota usein kehutaan.

Yhteiskunnan käytettävyydestä

Käytettävyys ei ole uusi termi. Viimeisten vuosikymmenten aikana se on ollut merkittävässä roolissa tietoteknisten laitteiden ja teknologioiden kehittämisessä. Olen itsekin toiminut paitsi termin myös sitä tarvinneen alan parissa reilun 25 vuoden ajan.

Suunnilleen samaan tähtäävä termistö on matkan varrella vaihdellut käyttöliittymista (UI) ja käyttöliittymäsuunnittelusta käytettävyyden kautta käyttäjäkokemukseen (UX). Aika monta muuta termiä sujuvasti unohtaen. Tietotekniikka on tunkeutunut arkipäiväisiin esineisiin ja järjestelmiin niin syvälle, että laitetta käyttävän ihmisen tarpeet on pitänyt ottaa huomioon jo aikaisessa suunnitteluvaiheessa. Siis miettiä ja tutkia etukäteen mitä laitteilla yritetään saada aikaiseksi, missä, milloin ja kenen toimesta. Sama ilmiö ja menetelmät ovat nyttemmin laajenemassa myös metalliteollisuuteen, joissa niissäkin laitteen ja käyttäjänsä vuorovaikutus on merkittävässä roolissa.

Tätä taustaa vasten en voi kuin ihmetellä miten asiat ovat yhteiskuntamme osalta. Siis sen, minkä me kaikki yhdessä ja äänestämiemme valtuutettujen kautta luomme ja missä toimimme joka ikinen päivä. Millaisen järjestelmän me olemme saaneet aikaiseksi tai kenties jopa suunnitelleet?

Käytettävyys

Menemättä syvemmälle alan teorioihin ja niiden välisiin pieniin eroihin, voin ottaa lähtökohdaksi muutamia käytettävyyden ja käyttöliittymäsuunnittelun periaatteita ja termejä. Kiinnostuneille lisää esim: http://fi.wikipedia.org/wiki/Käytettävyys ja http://en.wikipedia.org/wiki/Usability)

Laitteen käytettävyys voi olla hyvä kun: sen käyttäminen on tehokasta, miellyttävää ja opittavaa. Näiden lisäksi sen toiminnan tulee olla järkevää tai sen toteuttavan toiminnon tulee olla merkityksellistä. Erittäin miellyttävästi tyhjää tekevä laite ei siis kelpaa suoraan täyttämään hyvän käytettävyyden määritelmää. Tai siis tietyn tulkinnan mukaan katsottuna. Laitteella tulee olla jokin funktio. Tämä määritelmä ei pyri sisältämään taidetta tai muita kenties ei-toiminnallisista lähtökohdista lähteviä ratkaisuja. Kuten esimerkiksi Bonk, jos se jonkun mielestä ei ole taidetta. Sivuutan tässä sellaisen osan nykyelektroniikkaa, joka lähentelee Bonkia. Niitäkin esimerkkejä löytyy.

Laite tai palvelu täytyy siis olla saavutettavissa ja käytettävissä jotain tarkoitusta varten. Sen tulisi olla ulottuvilla silloin kun sitä tarvitaan ja sen toiminnan olla loogista ja opittavaa seuraavakin kertaa ajatellen. Samalla tavalla opittavuuden tulisi olla siirrettävissä eli yhden henkilön käytettyä ja opittua laitteen käytön hän voi opastaa muita, jotta he osaavat helposti ja tehokkaasti suorittaa saman tai samankaltaisen tehtävän.

Saman vaatimuksen ei pitäisi olla mahdotonta yhteiskunnan tasolla.

Yhteiskunnallinen käytettävyys

Kun yhteiskunnan jäsen, kansalainen, haluaa asioida pankissa se tulisi olla hänen tavoitettavissaan normaaliin elämänrytmiin sidottuina aikoina tavalla, mikä on isossa mittakaavassa samaa tehtävää suorittavien näkökulmasta järkevää ja toimivaa. Jos todellisuuden ja tavoitetilan välillä on huomattava ero ison kansalaisjoukon kohdalla, markkinavoimat tai yleisen mielipiteen tulisi voida vaikuttaa muutokseen positiivisella tavalla.

Muutama vuosi sitten tekemääni esitelmää varten kävin läpi pankkien luukullaan maksettujen laskujen palkkiot. Otin lähtökohdaksi yhden pankin, missä maksu per lasku oli tuolloin seitsemän (7) euroa. Sittemmin sama pankki on supistanut aikoja milloin sieltä voi nostaa käteistä rahaa. Internetittömän mökin mummon tulee joko sopeutua tai olla soputumatta tilanteeseen, koska hänelle ei tarjota muuta vaihtoehtoa. Kilpailevien pankkien siirtyessä samaan toimintamalliin vaihtoehtojakaan ei ole tarjolla.

Käytettävyys määritellään käytännössä palvelun toimittajan taholta ja sen kerrotaan olevan hyvä.

Hyvää palvelua voidaan perustella myös kyselytutkimusten perusteella, joissa on havaittu mielipiteiden muuttuneen positiivisemmiksi edellisten kyselyiden jälkeen tai keskittymällä asiakkaan ja kassahenkilökunnan väliseen vuorovaikutukseen. Sen jälkeen siis, kun asiakas on 50 minuuttia odotettuuaan päässyt hoitamaan kahden minuutin asiansa sinänsä miellyttävästi. Kokonaiskäytettävyys tai käyttäjäkokemus ei kuitenkaan ole kunnossa.

Ei vaikka pankinjohtajan suoritusbonusperusteiset mittarit toisin väittäisivätkin.

Mitä yksityiset edellä sitä valtio perässä

Tapojeni vastaisesti en yritä tässä kirjoituksessa etsiä pieniä toimimattomia nyansseja vaan keskityn isoihin virallisiin linjoihin. Mutta tiukasti käytettävyyden näkökulmasta. Sisäpiirin uskovaiset voivat vaihtaa termin tilalle toisen ja täsmentää määrittelyjä sen mukaisesti, mutta peruskuvio on silti sama.

Yksityisten perässä marssivat ainakin poliisipalvelut. Olen itse saanut viime vuosien aikana aivan loistavaa palvelua paikallisilta lupaviranomaisilta. Mutta perhepiiristä ja tuttavilta kantautuvat viestit ovat pelottavaa kuultavaa. Asiaan on oikeusasiamieskin ottanut kantaa, mutta saanut samanlaisen vastauksen kuin suuryrityksen käytettävyysasiantuntija projektipäälliköltä – ei kiinnosta.
Teknisesti palvelu itsessään voi edelleen olla loistavaa ja moitteetonta, mutta ajan joutuu tilaamaan käytännössä sähköisesti etukäteen usean viikon päähän.

Otetaanpa esimerkki livenä ajanvaraamisesta passin hakemiseksi kirjoittamisen yhteydessä. Puuttumatta sivujen käytettävyyteen itseensä tai muuhun toteutukseen osoitteessa https://poliisi.ajanvaraus.fi/rms.do?url=poliisi. Lue: en siis listaa heti huomaamiani puutteita tänne.

Takinkääntö. Listaanpa ainakin jotain. “Tällä viikolla ei ole vapaita aikoja.” “Seuraava vapaa aika on viikolla 42. Siirry viikolle 42.” Kyseinen aika on lokakuussa 4 viikon päässä. Oli siis pakko tehdä tällä tavalla ja näyttää aluksi käytännössä tyhjää? Ja sen jälkeen lähteä arpomaan eteenpäin ilman suoraan annettua tietoa, missä ensimmäinen vapaa aika on. Tai että ensin pitää valita asioitava poliisilaitos, jos vaikka naapurilaitoksella olisi vapaa aika jo huomiseksi? Kaipa pikapassejakin koskee sama jonotussääntö, mutta sellaisen nostaminen esille olisi toki saivartelua. Saat passin päivässä neljän viikon kuluttua? Rauhoitutaanpa taas ja unohdetaan tarkempi kommentointi.

Saisin siis halutessani varattua ajan passihakemuksen jättämiselle 4 viikon päähän. “Normaalin passin toimitusaika on noin viikko“. Viime viikolla kuulin eläkeläismiehen otattaneen passikuvat kuuden viikon päästä tapahtuvalle lomamatkalle. Kaikki muu ennättää varmasti, mutta ei välttämättä aikaa jättää passihakemus. Harmi että oli matka jo varattuna. Mistä alkaen pitää matkavakuutuksen olla voimassa, että mahdollisesti korvaa. Luultavasti varaushetkestä.

En voi näemmä helposti peruuttaa aloittamaani passinvaraustoimenpidettä ja vaihtaa sitä johonkin muuhun tarvitsemaani eikä “vaihda palvelu” toimi ainakaan käyttämälläni selaimella minun käyttöjärjestelmässä. Mutta minullahan ei ole vielä päivittäistä ja ammattimaista tietotekniikan taustaa (unohtamatta opetuskokemusta) kuin reilu 30 vuotta, kaipa muut käyttäjät hallitsevat asian paremmin omilla koneillaan. Toivottavasti en kokeilullani syönyt vahingossa jonkun virastoaikaa, vaikka en varmasti koskenutkaan ajanvarausnappiin. Vannon.

Varattavat ajat ovat kymmenen minuutin välein ja vieressä on ohje “Yksi ajanvaraus kattaa yhden henkilön yhden asian käsittelyn. Jos varaukseen on tulossa useampia henkilöitä, varaathan jokaiselle oman ajan. Myös mikäli haluat asioida usean eri asian kanssa (esim. passi, ajokortti, hallussapitolupa), niin varaa jokaiselle eri asialle oma aika. HUOM! Mikäli esitettävänä on enemmän kuin kaksi asetta, varaa aina yksi aika kahdelle aseelle kerrallaan.”

Mistä seuraava kuulemani näkökohta. Todellinen henkilö sai ajan poliisiasemalle muutaman viikon päähän ja meni hoitamaan asiaansa. Asiakaspalvelutila oli tyhjä ja hän pääsi asioimaan lyhyen odotuksen jälkeen ja asia hoituikin parissa minuutissa. Hänelle oli kuukauden odotusaikana tullut toinenkin hoidettava asia. Mitä hän ei saanut hoidettua, koska “Yksi ajanvaraus kattaa yhden henkilön yhden asian käsittelyn“. Hän oli edelleen aseman ainoa asiakas. Mutta sääntöjen rikkomisen seuraushan olisi anarkia ja sitä ei yksikään virkahenkilö voi tukea.

Takaisin live-seurantaan: En voi näköjään helposti peruuttaa aloittamaani varausta. Korjataan: näköjään ollenkaan ainakaan käyttämälläni selaimella ja käyttöjärjestelmällä ainakaan juuri nyt. No, onneksi tämä oli vain kokeilu. Todetaan samalla, että käyttääköhän varausjärjestelmä IP-pohjaista tarkastusta, koska minulle jumittunut ajanvarausjärjestelmä on toimimaton myös toisessa selaimessa. Ja kyllä, verkkoyhteyteni on edelleenkin kunnossa. Tarkistin.

Käytettävyyspalovaroitin antaa merkkejä savusta, joten on aika keskeyttää kokeilu ja listata vielä, että ulkomaan kansalainen voi menettää jonotuskäytännön takia suomalaisen ajokorttinsa ja vain tuurilla selvitä käymättä autokoulua n. 17 vuoden Suomessa asumisen jälkeen (Hi, AC) tai että poliisi ei ota rikosilmoituksia vastaan konttorilla, kun toista kuutiota valkosipulin ituversoja on varastettu. Tai muuten saaneet jalat alleen, siis karanneet omistajaltaan. Odottaa edelleenkin käsittelyä, että minä soitan ao. varkauden uhrille ja kirjoitan hänen puolestaan rikosilmoituksen verkossa. Ei taida enää vaatia poliisia käymään paikalla. Ja ei, hän ei saanut mistään puhelinnumeroa missä tämän voisi hoitaa muuten kuin jonotuskäytännön mukaisesti.

Lapista kuuluukin huhuja, että siellä harkitaan yleisemmin ns. vanhakantaista suoraa rangaistuskäytäntöä.

Muistan elävästi 1980-luvulta keskustelun ja pelon A- ja B-luokan kansalaisiin jakautumisesta tietotekniikan osaamiserojen takia. Pelko on onneksi aiheeton, olemme kaikki B-luokan kansalaisia yhteiskunnallisen tietotekniikan edessä. Tai ainakin sitä käytetään tekosyynä todellisten ollessa jotain muuta.

Tässä vaiheessa en avaa keskustelua “pitää osata kilpailuttaa oikein”. Haavat ovat vieläkin avoinna 6 kuukauden toipumisajan jälkeen. Sanotaan lyhyesti näin, että joka moista partta käyttää on siellä vastapuolella ja ei tiedä mistä puhuu. Tai sitten muuten vieraantunut arkielämästä, onhan sekin mahdollista. Kaikki ongelmat eivät varmasti johdu virkakoneiston tilaus- ja kilpailutusjärjestelmistä, vaikka merkittävä (lue: joskus/usein järjetön) suo onkin.

Otan mielelläni vastaan vinkin ensimmäisestä positiiviseen lopputulokseen johtaneesta tapauksesta, joka johtuu kilpailutuksen hyvistä puolista.

Entäs sitten? 

En halua valittaa. Haluan tehdä jotain. Olen aiemminkin ehdottanut muutamien naapurimaidemme tapaisen Teknologiaraadin perustamista, missä etukäteen arvioidaan tulevien (tietoteknisten) muutosten aiheuttamia vaikutuksia. Voidaan aloittaa rakentamalla kilpailuttamatta next-best -ratkaisu väliaikaisesti, jos ei pidemmälläkin tähtäimellä. Tässä maassa on osaamista ja väkeä vapaalla jalalla. Ei kaikki voi ja saa olla kustannussäästöjä, pitää sitä elää huomennakin.

Mistäpä terveiset Jyrkille ja Jutalle. Mutta samalla kertaa Paavolle, Juhalle ja kaimalle ja kaikille muillekin. Yhdessä te meille näitä ohjaatte. Kokonaisuutta pitäisi viedä eteenpäin eikä leikkiä kuka on milloinkin hiekkalaatikon sisällä ja kuka ulkona. Varsinkin jos ei eläissään ole muuta tehnyt kuin leikkinyt hiekkalaatikolla. Mutta tämä ei koske suoraan teitä henkilökohtaisesti, onpahan vain toteamus mietittäväksi sinne portaikon yläpäähän. Siis erityisesti käytettävyyden ja teknologisten kytkösten näkövinkkelistä.

Mutta arvoisat poliitikot, sinäkin jota olin onnistuneesti äänestämässä eduskuntaan, ottakaa pieni todellisuustarkastus ja monen menestyvän käyttöliittymiäkin tekevän yrityksen tapaan selvittäkää ensin loppukäyttäjien halutila ja suunnitelkaa sen pohjalta tarkemmin mihin halutaan päästä ja miten sinne aikanaan päästään, kovalla työllä. Mikään ei tule ilmaiseksi, se tiedetään jo valmiiksi.

Täällä on yksi halukas tekijä, mutta se tekeminen on vain tehty vaikeaksi. Jos ei muuten, niin kilpailuttamalla ja säädättämällä ja lopulta tukahduttamalla.
Muistakaa, tämäkin oli vain pintaraapaisu kahdesta näkökulmasta ja lisäesimerkeistä ei ole puutetta.

Anekdootti työttömälle

Otetaan vielä lopuksi sellainen anekdootti, että toimiikohan poliisin järjestelmästä ajan tilaaminen perusteena esim. ansiosidonnaisen maksamisen keskeyttämiselle? Silloinhan ei selvästikään voi olla työmarkkinoiden käytettävissä, jos vaikka joku kutsuisi töihin. Lyhyemmistäkin katkoista on ihmisiä rangaistu.

Mutta on se silti onni, että parjatuilla Tsaarin virkamiehillä ei ollut tietotekniikka käytössään.

Arvoisa Suomi, yhdessä ja erikseen, oletko samaa mieltä että yhteiskunnassame on Käytettävyysongelma?

Jälkikirjoitus

Vastasihan se poliisin ajanvarausjärjestelmäkin lopulta:

“Virhesivu:
Sivua ei löytynyt!

Sivua ei löytynyt sivustoltamme. Sivu saattaa olla poistettu
tai siirretty uuteen paikkaan. Mikäli tulit tälle sivulle seuraamalla linkkiä jossakin muussa
palvelussa, pyydämme sinua ilmoittamaan osoitteen muuttumisesta
kyseisen palvelun ylläpitäjälle.

Kirjaudu uudelleen…“

Translate »