Category: Uncategorized

Talvivaara 29: Julkinen ja kritisoitava

 

Kuka tahansa saa kutsua itseään asiantuntijaksi. Useimpien ei kannattaisi. Siitä huolimatta olen tuottanut sisältöä tähän “luontoväen asiantuntijaryhmän” tekemään analyysiin, vaikka en laske itseäni asiantuntijaksi missään syvällisessä tai perinteisessä mielessä.

Arvio on tehty nimenomaan julkiseksi ja kritisoitavaksi, vastapainona muiden ryhmien analyyseihin, jotka ovat salaisia ja mahdottomia kritisoida tai arvioida.

Koko raportti pdf-muodossa: Talvivaara-arvio

“LUONTOVÄEN ASIANTUNTIJARYHMÄ” 11.11.2013

AVOIN KIRJE TALVIVAARAN RAHOITUSTA KÄSITTELEVÄLLE MINISTERIRYHMÄLLE

Olemme ryhmä luonto- ja ympäristöaktiiveja. Olemme seuranneet Talvivaaran toimintaa ja
tilannetta vuoden 2011 keväästä alkaen. Ryhmä on epävirallinen ja epämuodollinen.

Olemme  antaneet ryhmän arviointeja mm Suomen luonnonsuojeluliiton, Kainuun luonnonsuojelupiirin ja  paikallisten asukkaiden sekä tiedotusvälineiden käyttöön. Osalla toimijoista on sidonnaisuuksia Suomen luonnonsuojeluliittoon.

Ryhmän arviointien laatimiseen ovat osallistuneet mm
– Helvi Heinonen-Tanski, MMT (mikrobiologia), dosentti, noin 40 vuoden kokemus tutkimusta ja opetusta Helsingin ja Itä-Suomen (Kuopion) yliopistoissa.
– Heli Jutila, FT (ekologia), MBA, ympäristöasiantuntija, 20 v. kokemus ympäristöhallinnosta
– Heikki Simola, ympäristötieteen dosentti
– Jakke Mäkelä, FT (fysiikka)
– Jari T Natunen, FT, biokemisti
– Juha V Mentu, MMM (mikrobiologia), ympäristöbiologi
– Pertti Sundqvist, majuri evp, tämän dokumentin yhteyshenkilö
(sähköposti pertti@dinikon.net puh 050 432 8281)
Ryhmän toimintaan on osallistunut muitakin henkilöitä.

Ryhmä on laatinut arvion Talvivaaran kaivoksen sulkemismahdollisuuksista ja bioliuotuksen
ongelmista. Sulkemista koskeva osuus annettiin Leo Straniuksen käyttöön ennen lauantaina  9.11.2013 YLE:n aamutelevisiossa esitettyä keskustelua.

Arvio on tämän saatekirjeen liitteenä.

Tämä asiantuntijaryhmän arvio ei ota kantaa Talvivaaran sulkemiseen, se vain esittää, miten se voisi olla toteutettavissa. Vaikka yhtiö jatkaisi toimintaansa, tuotannon jatkuminen ei lainkaan vähennä jälkihoidon tarvetta ja kustannuksia. Toiminnan laajentaminen sellaiseksi, että se olisi taloudellisesti kannattavaa, lisää ympäristön kuormitusta ja riskejä. Bioliuotuksen tehostaminen siinä määrin, että tuotanto voitaisiin kolminkertaistaa, on erittäin hankalaa.

Arviot on tehty julkisten lähteiden perusteella. Talvivaara ei anna riittävästi detaljitietoa, että
arvioita voitaisiin tarkentaa. Myöskään Pohjolan johtama ryhmä ei julkaise arvioitaan.
Talvivaaran uskottavuuden vuoksi pidämme avoimuutta erittäin tärkeänä.

Ryhmän puolesta
Pertti Sundqvist

Koko raportti pdf-muodossa: Talvivaara-arvio

Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä: http://www.zygomatica.com/talvivaara/).   Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia.

Talvivaara 20: Kemikaalimäärien kertomaa

Tämä kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogissani. Koska siinä on numeroarvioita joita ei ole muualla Zygomaticassa, katson järkeväksi kopioida sen myös tänne.

Talvivaaran “suljettu kierto” on sanahelinää, ja kaivoksen saastuttaminen ei tule paranemaan. Tämän tajuaminen ei vaadi spekulointia bioliuotuksen toiminnasta. Riittää katsoa yhtiön itsensä antamia lukuja.

Suljettu kierto on nimenomaan se taikasana, jonka perusteella Talvivaara on saanut kaivoksensa perustaa. Termiä vain ei ole juridisesti määritelty missään. Yhtiö käyttääkin tätä hyväkseen.  Ylen haastattelussa 23.10. toimitusjohtaja totesi näin: “ Pitää muistaa, että olemme vasta ihan viime aikoina päässeet niin sanottuun suljettuun kiertoon. Meidän ei tarvitse enää ulkopuolelta ottaa vettä tähän prosessiin, jolloin olemme automaattisesti paremmassa tilanteessa.”

Kuulostaa hyvältä… kunnes tajuaa kysyä, mitä tuo “suljettu kierto” itse asiassa tarkoittaa. Maalaisjärki (ja Talvivaaran tiedotuskoneisto ainakin tähän asti) antaa ymmärtää, että kaivoksesta ei silloin tulisi kierron ulkopuolelle ainakaan valtavia määriä saasteita.

Maalaisjärki ei ole silloin tajunnut sitä, että Talvivaaran terminologiassa “suljettu kierto” puskee luontoon edelleen kymmeniä miljoonia kiloja sulfaattisaastetta vuodessa. Liitteenä oleva diagrammi tiivistää, miksi näin on. Olen teknisemmässä blogissani avannut sitä auki tarkemmin (Talvivaara 18).

Prosessi ei ole koskaan “suljettu” siitä yksinkertaisesta syystä, että siihen syötetään ulkopuolelta koko ajan rikkihappoa (vuoden 2012 vuosikertomuksen mukaan yli 300 miljoonaa kiloa) sekä lipeää ja kalkkia (yhteensä yli 120  miljoonaa kiloa). Neutralointi tuottaa kymmeniä miljoonia kiloja sulfaattia. Niitä Talvivaara ei edes yritä puhdistaa vedestä, koska taloudellisesti järkevää tapaa ei yksinkertaisesti ole.

Tämä määrä ei tule jatkossakaan pienenemään. Talvivaaranomien laskelmien mukaan (s 10) bioliuotus vaatisi noin 15 kg rikkihappoa per malmitonni. Myös Talvivaaran vuoden 2012 vuosikertomuksesta (s 32-33) on mahdollista lukea, että kokonaisuutena tähän on hetkittäin pasty (vuonna 2011 malmia 11.3 Megatonnia, rikkihappoa 248 kilotonnia, nikkeliä 16.1 kt). Näistä luvuista laskien rikkihappoa on käytetty noin 14 kg / malmitonni, tai 18 kg/kg nikkeliä. Vuosi 2012 on ollutkin huomattavasti heikompi (28 kg/malmitonni, 25 kg/kg nikkeliä) ja vuodesta 2013 ei voi vielä sanoa mitään varmaa.

Tämä 15 kg/malmitonni näyttää paperilla todella hyvältä, koska perinteisemmässä rikkihappolioutuksessa määrä voi olla kymmeniä kertoja suurempi (jopa satoja kiloja per tonni, ksMcDonald & Whitington 2008). Tässä vain jää huomaamatta yksi perusasia: perinteisillä menetelmillä louhitaan malmeja, joiden nikkelipitoisuus on kymmenen kertaa suurempi kuin Talvivaarassa (Talvivaarassa noin 0.2%, muualla useita prosentteja).

Ympäristön kannalta relevantti suure onkin rikkihappo per tuotettu nikkelitonni, ja tässä vertailussa Talvivaara ei näytäkään niin hyvältä.  Perinteisillä tekniikoilla tyypillinen luku on yli 50 kg/kg Ni, mutta myös 30 kg/kg Ni tasolle on päästy. Tähän suhteutettuna Talvivaaran 18 kg/kg Ni ei yhtäkkiä olekaan vallankumouksellinen luku, saati sitten vuoden 2012 25 kg/kg Ni.

Saastumisen (ja maalaisjärjellä ajatellun suljetun kierron) kannalta juuri tämä viimeinen luku on se, mihin pitää tuijottaa. Vaikka Talvivaara saisi bioliuotusprosessinsa toimimaan täsmälleen luvatun mukaisesti, saastuttaminen on käytännössä aivan perinteistä tasoa.

Talvivaaralla ei ole ollut ehdottaa mitään tapaa poistaa sulfaatteja jätevedestä, ja se on valittanut uudesta ympäristöluvasta, joka tiputtaisi sulfaattipäästöt vain muutamaan miljoonaan kiloon vuodessa (väliaikaisesti taso saa olla vielä 24 miljoonaan kiloa). Kun prosessikaaviota katsoo, yhtiöllä ei käytännössä olekaan mitään mahdollisuutta päästä uusiin raja-arvoihin, ellei se laita koko prosessiaan aivan täydellisesti uusiksi.

Toimitusjohtajan mainitsema “suljettu kierto” on vain RO-puhdistusta koskeva tekninen detalji, joka ei voisi ulkopuolisia vähempää kiinnostaa.  Sulfaattiongelmaan se ei vaikuta mitenkään. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun yhtiö vääntelee sanoja ja konsepteja aivan uniikilla tavalla; kshttp://www.zygomatica.com/ymparisto/talvivaara/

Aineen katoamattomuuden laki tulee vastaan. Mikä virtaa sisään yhdessä muodossa, sen täytyy virrata ulos toisessa muodossa. Jokin pieni osa voidaan toki nimetä “suljetuksi kierroksi”, mutta se ei vähennä kymmenien miljoonien kilojen saasterasitetta.

Prosessi-tarkennus

(Kuva 2: Uusittu prosessikaavio)

Lisäys 25.10. Prosessikaaviota on kritisoitu puutteelliseksi. Kuvassa 2 on kaaviosta hiukan tarkempi versio. Olennaista on ymmärtää, että tässä prosessissa muodostuu sekä liukenemattomia sulfaatteja (kipsi) että liukenevia (natriumsulfaatti). Liukenevat sulfaatit ovat ongelman ydin, koska niitä ei saa poistettua vedestä.

Lisäys 26.10. Talvivaaran omilta ympäristövastuusivuilta löyty yhtiön oma arvio kemikaalienkulutuksesta vuodelle 2012: 752.7 kilotonnia kemikaaleja, nikkeliä 12.9 kilotonnia ja sinkkiä 25.9 kilotonnia, kaiken kaikkiaan  19.4 tonnia kemikaaleja per tonni metallia. Aiempina vuosina luku on ollut noin 16 tonnia/tonni. Laskentaperusteet ovat hieman erilaiset kuin minulla, koska katsoin rikkihapon olevan paras mittari saastuttamiselle, ja toisaalta nikkelin olevan tehtaan päätuote. Uskoakseni kumpikaan luku ei ole virheellinen.

Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. 

 

Talvivaara 19: Entäpä jos Talvivaaran prosessi toimiikin?

 

“Painotan tuossa tuota termiä ”rakkaudella pöyhitty”. Tarpeeksi kovalla vaivalla Kainuussa saataisiin kasvamaan vaikka yksittäinen banaanipuu, jos sitä vaalittaisiin hellyydellä. Sen sijaan toimivaa banaaniplantaasia Kainuuseen ei pystytä tekemään. Luonto estää.”

Tämä kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.10.2013.

Eilisessä kirjoituksessa esitin kyynisiä näkemyksiä Talvivaaran prosessista. Mutta entäpä jos olenkin väärässä?  Mitä jos Talvivaaralla onkin mittaustuloksia, jolla se voi näyttää että bioliuotus ja suljettu kierto onkin saatu toimimaan? Muuttaako se tilannetta radikaalisti?

Ei. Yksittäinen mittaus ei kerro vielä mitään. Talvivaaran itsensä teettämä konsulttiselvitys (SRK consulting 2013) toteaa, että vaatii 2-3 vuotta, ennen kuin voi sanoa toimiiko bioliuotus.

Kuvassa 1 on päivitetty versio eilen esittämästäni kaaviokuvasta, joka kuvaa karkeasti tämän hetken prosessia (alkuperäistä kritisoitiin sekavaksi ja osin puutteelliseksi, tätä on selvennetty).

Prosessi-tarkennus

Talvivaaran varsinaisesti toivoma prosessi on äärimmäisen herkkä kaikille häiriöille. Tiivistetysti, alkuperäinen idea oli, että neutralointia ei tarvita, jolloin ei muodostu liukenevia suolojakaan.  Tämä taas perustuu siihen toiveeseen, että rikkihappo ja muut malmissa olevat materiaalit saataisiin kasoissa muuttumaan sopiviksi aineiksi, joilla on sopivia ominaisuuksia.

Näistä ehkä tärkein mineraali olisi jarosiitti, jossa on mm kaliumia, rautaa, ja rikkiä. Tällä päästäisiin eroon myös rautaongelmasta, joka on ollut merkittävä päänsärky. Malmissa oleva rauta hidastaa nikkelin liukenemista. Jarosiitin käytöstä löytyy ainakin yksi Geologian tutkimuslaitoksen vuonna 2001 tekemä raportti. Raportti on melko ylimalkainen, mutta se selviää, että kiteytyäkseen jarosiittii vaatii hyvinkin tiukat olosuhteet (pH alle 2.5, sulfaaattia yli 3000 mg/l).

Lämpötilatarpeista ei ole tietoa, eikä siitä miten herkästi jarosiitti liukenee takaisin jos esimerkiksi sulfaattipitoisuus laskeekin liian matalaksi. Ei myöskään ole tietoa, onko prosessi herkkä jollekin sellaiselle aineelle tai ilmiölle, jota ei nyt tajuta (rautaongelmahan tuli yllätyksenä). On myös epäselvää, aiheuttaako kiteytyminen paakkuuntumisongelmia kasassa.

Mutta otetaan positiivinen asenne: jos tuo kiteytysprosessi todella toimisi, se ratkaisisi monta ongelmaa. Silloin vesiä voidaan todellakin kierrättää kasoissa, ja ainakin tiettyyn rajaan saakka tilanne vain paranee mitä enemmän sulfaatteja liuokseen kerääntyy. Koska jarosiitti on melko stabiilia ainetta ja muutenkin harmitonta, sen voidaan yksinkertaisesti antaa kerääntyä malmin sekaan sekundäärikasassa. Kun kasan nikkeli on kulutettu loppuun, jäännös voidaan loppusijoittaa sellaisenaan. (Tosin toisen vuoden 2010 raportin mukaan sulfaattipitoisuudet olisivat silti niin korkeita, että tämä jäännös on ongelmajätettä)

Olen valmis uskomaan, että tuontyyppinen prosessi on saatu toimimaan laboratiorio-olosuhteissa, luultavasti jopa Talvivaaran pienemmän skaalan kenttäkokeisssa (joista kuitenkin on lähes mahdotonta löytää mitään julkaistua materiaalia). Suunnilleen noin se on saattanut jopa toimia Talvivaarassa vuoteen 2009 saakka, ennen kuin tuotanto pääsi varsinaisesti vauhtiin. Rautaongelma muutti kuitenkin tilanteen nopeasti. Mutta rautaongelmakin saattaisi olla ratkaistavissa, ovelalla kemialla.

Mikä siis tökkii? Luonto. Laboratoriotesteissä kaikki mahdolliset olosuhteet pidetään vakioina. Pienen skaalan kenttäkokeissakin olot pidetään mahdollisimman vakioina, jotta nähdään olennaiset piirteet prosessista. Kukaan ei väitä, että näitä kokeita olisi mitenkään vääristelty. Luultavasti tulokset ovat olleet juuri niin hyviä kuin on väitetty.

Sen sijaan niillä tuloksilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen teollisen kaivostoiminnan kanssa, missä hehtaarien suuruiset kasat ovat avoimen taivaan alla.

Marraskuun 2012 allasvuodon jälkeen pengoin läpi Talvivaaran riskinhallintadokumentteja. Käsittämätöntä kyllä, missään ei nähtävästi ollut otettu huomioon sellaista mahdollisuutta, että Kainuussa voisi sataa (Zygomatica: Talvivaara 1).  Vuosien 2013-2014 riskienhallinta perustuu hartaaseen toiveeseen, että ”seuraavien vuosien  sademäärä vastaa keskimääräistä tasoa.” (Zygomatica: Talvivaara 2).  Vuoden 2013 alussa yritin hahmotella, mihin tämä pieni unohdus on johtanut (Zygomatica: Talvivaara 4); sen jälkeen on kyllä osoittautunut, että ongelmat ovat olleet vielä paljon syvemmällä.

Tuohon asenteeseen ongelma joka tapauksessa tiivistyy. Talvivaara on rakentanut Kainuuseen ”biologisen prosessin”, joka ei ollenkaan ota huomioon sitä että sää ja ilmasto vaikuttavat rajusti juuri biologiaan. (Tässä tapauksessa ne vaikuttavat luultavasti myös kemiaan, koska prosessi on niin herkkä ja kokeellinen).

Vaikka yhtiö näyttäisi mitä tahansa mittaustuloksia, niillä ei ole tässä vaiheessa mitään merkitystä. Yhtiö on omassa blogissaan näyttänyt alustavia tuloksia lupaavasta lämpötilan kehityksestä (Kuva 2). Yhdessä kasassa on ollut lupaavaa nousua, muissa heikompaa.  Tulokset eivät todennäköisesti ole mitenkään vääristeltyjä. Ne osoittavat tilanteen yhdessä tietyssä rakkaudella pöyhityssä tarkkaan kontrolloidussa kasassa yhden tietyn kuivan kesän jälkeen.

Paikanpaalla-Talvivaara

 

Painotan tuossa tuota termiä ”rakkaudella pöyhitty”. Tarpeeksi kovalla vaivalla Kainuussa saataisiin kasvamaan vaikka yksittäinen banaanipuu, jos sitä vaalittaisiin hellyydellä. Sen sijaan toimivaa banaaniplantaasia Kainuuseen ei pystytä tekemään. Luonto estää.

Jo omankin selvityksensä perusteella Talvivaara voi oikeasti arvioida toimivuuttaan vasta ehkä vuonna 2015 tai 2016. Tällöinkin tiedetään vain se, miten prosessi toimii sellaisella säällä, mikä näinä vuosina sattuu olemaan. Jos joskus myöhemmin sataa kaatamalle (tai on kuivaa, tai kylmää, tai kuumaa) emme voi tietää mitä tapahtuu. Jos prosessi toimii vain erittäin kontrolloiduissa olosuhteissa ja on herkkä kaikille säähäiriöille, Kainuu on jokseenkin toivoton paikka sille.

 

Talvivaara 14: Onko kukaan yhtään viisaampi kuin vuosi sitten?

Aikajanoista voi joskus nähdä ihmisen psyykkisen kehittymisen uteliaisuudesta hämmästymisen kautta kyynistymiseen, siitä nihilismiin ja raaistumiseen, ja taas sarkasmin kautta uudelleen nousu hyväksyvän kyyniseen analyyttisyyteen. Huomaan tällaisen prosessin, kun katselen läpi mitä olen kirjoittanut vajaan vuoden aikana Talvivaarasta.

Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: täällä.

Yle Uutiset on tänään käsitellyt Talvivaaraa melko kovalla kädellä. Viranomaiset ovat terästäytymässä kaivoksen valvonnassa, ja väläyttävät hallintopakolla ellei tilanne muutu nopeasti. Kaivoksella on miljoonia kuutioita liikaa saastunutta vettä, eikä paikkaa sijoittaa sitä.  Taloudellisesti tilanne on vaikea. Suuri laina uhkaa erääntyä kerralla, ellei maksuvalmius säily yli tietyn rajan; rajaa kolkutellaan ehkä jo muutaman kuukauden kuluttua. Lainaehtojen mukaan kaivoksen pitää tuottaa 15,000 tonnia nikkeliä vuodessa; tammi-kesäkuussa tuotettiin alle kolmasosa tästä. Nikkelin hinta on hieman yli 10,000 dollaria tonnilta; Talvivaaran todellinen kannattavuusraja olisi yhtiön itsensä mukaan noin 20,000 dollaria.

Homma etenee nyt omalla painollaan mihin etenee. Ehkä on välitilinpäätöksen paikka.

Vuosi sitten tiesin kaivoksesta lähinnä sen, että sillä oli jotain ympäristöongelmia. Samoihin aikoihin pääsin aloittamaan “tahdonvastaisen sapattivapaan” (toisella tapaa sanottuna sain irtisanomispaketin) ja jotain tehdäkseni aloin tutustua kaivokseen tiiviimmin. En väitä olevani “neutraali”, vaan kuulun Suomen luonnonsuojeluliittoon. Olen kuitenkin pyrkinyt siihen, että tuo bias haittaisi mahdollisimman vähän. Näissä kirjoituksessa saattaa olla virheitä (pahojakin), mutta tietoista vääristelyä olen ainakin pääsääntöisesti pyrkinyt välttämään.

4.11.2012. Alku. Kaivoksella oli massiivinen vuoto-onnettomuus.

4.12.2012. Uteliaisuus. Talvivaara 1: Sääriskit. Talvivaara syytti julkisuudessa onnettomuudesta kesän ja syksyn 2012 “historiallisia” sateita. Koska Ilmatieteen laitoksen datat olivat sopivasti juuri avautumassa, ryhdyin analysoimaan alueen sadetilastoja. Johtopäätös: kyllä sateet kovia olivat, mutta eivät ainutlaatuisia. Mitoitukset olisi pitänyt tehdä sen mukaan, että sellaisia sateita voi tulla. (Myöhemmin on osoittautunut että vesiongelma ei tosiaankaan johtunut syksystä 2012, vaan vettä on kertynyt jo monta vuotta).

11.12.2012. Uteliaisuus ja hämmästyneisyys. Talvivaara 2: Seuraavat kaksi vuotta. Perehdyin Talvivaaran saderiskinhallintaan. Osoittautui, että “riskinhallinta” oli harras toive, että seuraavan kahden vuoden aikana sataisi vain “keskimääräisen” verran. Koska määritelmän mukaan puolet ajasta sataa enemmän kuin keskimäärin, tämä on käytännössä sama kuin heittäisi kolikkoa.

23.1.2013. Alkava epäluuloisuus.  Talvivaara 3: Kolmen vuoden vedet? Yhtiö ilmoitti aloittavansa hätäjuoksutukset ympäristönsuojelulain 62 pykälän perusteella. Se päästäisi noin kolmen vuoden vedet luontoon yhdellä kertaa. Lakipykälien ja numeroiden penkominen osoitti kaksikin ongelmaa: tilanne ei ollut sellainen että hätäpykälää voisi käyttää (minkä Vaasan hallinto-oikeus on sittemmin todennutkin); ja todellinen kertapäästö olisi niin suuri, että se vastaisi kaivoksen koko päästöjä sen kuudenkymmenen vuoden toiminnan aikana.

5.3.2013. Käsittämättömän edessä hiljentyminen. Talvivaara 4: Tilanne, karkeasti. Yritin vuokaavioiden avulla hahmotella, mitä Talvivaarassa ehkä on tapahtunut. Käytännössä kaaviot alkoivat mennä jo parodian puolelle.

16.3.2013 Ironinen vakavuus. Talvivaara 5: What is going on? Autoin tuottamaan materiaalia ulkomaalaisten ympäristöjärjestöjen käyttöön. Koska emme Zygomaticassa suvaitse suoraan puolepoliittista tai ideologista materiaalia, käytin porsaanreikää. “We have a firm policy of never publishing any “agitprop” material. I will circumvent the rule by posting a propaganda piece I helped write, but providing skeptical commentary. In effect, I will argue against myself.” 

22.3.2013. Alkava kiukku. Talvivaara 6: Saako mitata? Talvivaara ilmoitti haluavansa kieltää kaiken liikkumisen ja omatoimisen mittaamisen koko 60 km² suuruisella kaivosalueellaan. Vaatimuksessa ei ollut nähdäkseni mitään järkeä.

4.4.2013. Orastava kyynisyys. Talvivaara 7: Porsaanreikien nerokkuudesta.  “Lahjakkuutta on pakko ihailla, silloinkin kun se kohdistuu perversseihin ja luonnon vastaisiin asioihin”. Talvivaaran ja Kainuun ELY-keskuksen yhteistyö alkoi näyttää lähes taiteelta. ELY-keskuksen tehtävä on valvoa kaivosta; käytännössä se alkoi näyttää lähinnä Talvivaara Oyj:n tytäryhtiöltä.

9.4.2013. Syvä kyynisyys. Talvivaara 8: Saivartelun taide. Hieman mauttoman puolelle menevä analyysi, jossa vertasin Talvivaaran lakiopillisia näkemyksiä Bill Clintonin seksiskandaaliin. Aasinsiltoja löytyi.

15.4.2013.  Nihilismi. Talvivaara 9: Kaiken turhuudesta. “Tämä on uskoakseni viimeinen Talvivaara-bloggaukseni. Tähän saakka minua on motivoinut ymmärtäminen: olen yrittänyt systeemitasolla ymmärtää, mikä kaivoksessa mättää. Mutta näin viimeinkin valon, kun aloin hahmottaa liitteiden A ja B mekanismeja. Nyt tajuan, että ei ole mitään ymmärrettävää.”

 4.6.2013. Raaistuminen. Talvivaara 10: Ympäristölupa ja järjestelmävika.  “Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”

22.7.2013. Post-nihilistinen suojatyö. Talvivaara 11: Kunnostuksen hinta? Kyllästymisen jälkeenkin löytyi yksinkertainen kysymys, johon oli mahdollista etsiä numeerisia vastauksia julkisesta datasta: paljonko lähijärvien kunnostus maksaa? Päädyin haarukkaan vähintään 20-30 miljoonaa euroa. Vielä ei ole tietoa kuinka lähelle arvio osui.

14.8.2013. Toipuminen sarkasmin kautta. Talvivaara 12: Loogisen virhepäättelyn peruskurssi. “Talvivaara koputtelee taas tärähtäneen loogisen ajattelun paljon kilpailtua Suomen ennätyksen ovea. Yhteen valitukseen on saatu mahtumaan ainakin kaksi loogista virhettä (olkinukke-argumentti sekä  syllogistisen logiikan väärinkäyttö).” 

18.8.2013. Hyväksyvän kyyninen analyyttisyys. Talvivaara 13: Pullat ja rusinat. “Voiko statistiikka kertoa, milloin valvoja ja valvottava pelaavat samaan pussiin? Jo vain.Talvivaaran ympäristölupa on uusittu toukokuun lopussa, ja nyt yhtiö nähtävästi saa noukkia parhaat palat sekä vanhasta että uudesta luvasta.” Kyynisyys jatkuu, mutta informaatiota pyritään noukkimaan sieltä mistä sitä saa.

Kainuun Talvivaara-ELY-kombinaatti on tähän saakka muodostanut kokonaisuuden, joka lähinnä muistuttaa Neuvostoliiton 1980-luvun järjestelmää. Nyt KaiELY on ehkä viimeinkin murtamassa yhteyden joka vielä 18.8. näytti rikkomattomalta. Toivossa on ainakin hyvä elää.

Mutta onko tässä koko tarinassa kaiken kaikkiaan mitään opetusta, ja onko kukaan yhtään viisaampi kuin ennen? Hiukan epäilen. Talvivaara oli tällainen episodi. Seuraavaksi tulee jokin muu episodi.

Kaikki Talvivaara-kirjoitukset: täällä. Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia.

Biochar 1: Background

 

“Biochar is not the miracle cure-for-all that some advocates claim. However, we still consider it a critical technology to be researched for poor countries.”

Authors: Jakke Mäkelä, Kalle Pietilä, and Viv Collins. [Originally published in www.project-troglodyte.org

The production of biochar is being advertised as one of the most important low-cost high-impact technologies. See, for example, Open Source Ecology. The premise is relatively simple: biomaterial such as wood (or, ideally, wood waste) is heated in a kiln which does not let in oxygen.

The wood then breaks down into three components, with ratios depending on the temperature: charcoal, oils, and volatile gases. The gases can be fed into the heater, meaning that the process can keep itself running once it has been started. The oils can be used as clean fuel sources. Overall, the process can thus enable far more energy production than is needed to run it.

Most of the carbon is thus sequestered into the charcoal, with little carbon dioxide emitted. The CO2 that was taken up by the plants is thus fixed in the charcoal, which can for example be buried, never releasing the CO2 into the atmosphere. This can thus be a low-tech solution for carbon sequestration.

The “bio” part of the term comes from the possibility of combining the charcoal with nitrogen-based fertilizers, resulting in a very effective yet stable fertilizer. The theory is that the charcoal binds the fertilizer, preventing it from being leached too quickly by rain. This benefit has so far not been proven adequately, but at worst the charcoal should be a neutral element in the soil even if it does not give additional benefit.

We are doubtful of some of the most wide-eyed claims being made about it, and there are very strong skeptics of the process, especially at larger scales (see e.g. Climate Justice Now). The downsides are fairly obvious: the charcoal production will release particulate pollutants as well as possibly other toxins, unless it is done very efficiently. Also, at extremely large volumes the process would stop making ecological sense, as large plantations would have to be grown just for this purpose. At some size scale, the process would become ecologically completely counterproductive.

However, at smaller size scales the technology could have local health benefits, by providing a cleaner-burning fuel. The burning of unclean wood products in poorly designed kilns produces high indoor pollution levels and can be a health risk (FAO; this article however considers better stove design to be the key, and remains neutral about any relative health benefits given by charcoal).  Others (World Bank) consider that moving to cleaner and inexpensive charcoal would have clear health benefits.

Biochar is not the miracle cure-for-all that some advocates claim. However, we still consider it a critical technology to be researched for poor countries.  Whatever the actual value of the technology is, it would be pointless to allow spurious IPR to slow the progress.


Figure 1. Basics of biochar. Source: http://www.biochar-international.org/technology

Technology

The EFA article above describes a combination of a kiln that carbonizes agricultural waste into biochar, and an energy efficient briquetting machine that makes charcoal briquettes that can burn in ordinary stoves. Some of the biochar is used to make fertilizer and some to make briquettes.

For more on biochar, see International Biochar Initiative.  The current state of the art is described in the IBI production web page. The size scales can vary by a huge amount, from industrial-scale installations producing 1 ton per hour to small installations producing 500 kg a day or less.

The technology is described in the IBI technology web pages. The most critical general comment is this:  “But biochar technology is more than just the equipment needed to produce biochar. Biochar technology necessarily includes entire integrated systems that can contain various components that may or may not be part of any particular system.”

This is something to worry about. From the humanitarian IPR point of view, there is one crucial question: could spurious IPR be used to block development of large-scale biochar burning? In particular, could it block development of such technologies aimed at developing countries?

The IBI technology page mentions five specific goals for future R&D:

  1. Continuous feed pyrolyzers to improve energy efficiency and reduce pollution emissions associated with batch kilns.
  2. Exothermic operation without air infiltration to improve energy efficiency and biochar yields.
  3. Recovery of co-products to reduce pollution emissions and improve process economics.
  4. Control of operating conditions to improve biochar properties and allow changes in co-product yields.
  5. Feedstock flexibility allowing both woody and herbaceous biomass (like crop residues or grasses) to be converted to biochar.

It is #4 that we should be most worried about. There should be easy work-arounds and multiple technologies for the other areas (in which patents can be found just by searching for “biochar”). It is in practice not possible to block the development of new kiln types because alternative designs can always be used. A single troll patent for #4 could, however, stop the whole system. We will be analyzing this area in future postings.

 

Translate »