Eilinen kirjoitukseni TE-keskusten systeemiviasta herätti kaikesta huolimatta ihmisissä optimismia: onhan olemassa osuuskunnat epäsymmetristä riskiä hallitsemaan. Ikävä olla tyly: ei ole.
Continue reading Miksi työttömyys halvaannuttaa, osa 2 (osuuskunnat)
Neljäs viikko tätä työttömyyskautta alkamassa, ja huomaan jo nyt ajautuvani lievään vankilapsykoosiin. Näin kuvailin henkistä tilaani Facebookissa: “Viranomaistoimenpiteiden varalta, tässä virallinen totuus siitä mitä teen nyt työttömänä: silloin harvoin kun en ole puhelimessa jonottamassa työaneluhuohotussoittoja firmoihin, kulutan aikani yksinomaan sohvalla istuen ja kuolaten. Ja PAINOTAN VAHVASTI, että EN pyyhi kuolaani itse pois. Siinä olisi riski joutua päätoimiseksi oman itsensä omaishoitajayrittäjäksi.”
Tuon triggerinä oli vanha Ylen uutinen, jossa kerrottiin TE-toimistojen tulkinnoista siitä, kuka on yrittäjä ja tippuu siis kokonaan pois ansiosidonnaiselta. Artikkeli on lukemisen arvoimen. “Yhdessä tapauksessa toimittaja oli työskennellyt sekä vapaana toimittajana eli freelancerina että palkkatyössä. Kun palkkatyöt olivat loppuneet, hän hakeutui TE-toimistoon työnhakijaksi. Työttömyyskorvaukset kuitenkin evättiin sillä perusteella, että henkilö kirjoitti kerran kuukaudessa kolumnin erääseen lehteen. Kertomansa mukaan kolumni työllisti häntä kolme tuntia kuukaudessa.”
Tuollaisista pikkupätkistä minunkin voisi olla mahdollisuus elantoni tienata — ja meitä on etenkin Nokian raunioissa paljon. Suomi on täynnä pk-yrityksiä, joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia palkata pysyvää työntekijää, mutta jotka kyllä pystyisivät silloin tällöin maksamaan muutaman tonnin erilaisista selvityksistä (vaikkapa IPR-selvityksiä, tai teknologian arviointia, tai laskentaprojekteja).
Konsultteina emme pysty itseämme elättämään, koska konsultin työssä olennaista ei ole ammattitaito vaan kontaktiverkosto. Mutta pieniä silppuhommia silloin tällöin, ja kortistoon silloin kun silppua ei ole. Ei mikään unelmaura, mutta tuota silppua minun sukupolveni työelämä tulee joka tapauksessa olemaan. Kyllä siihen voisi sopeutua.
Vaan tuollaista mahdollisuutta ei ole, eikä sitä pysty edes kokeilemaan. Miksi näin? Systeemivirhe. Nähdäkseni jopa melko suoraviivainen, ja periaatteessa helposti korjattavissa. Mutta nykymuodossaan halvaannuttava systeemivirhe.
Tilanne ei vaatisi kovinkaan suuria muutoksia. Itse asiassa riittäisi, että työttömälle suotaisiin sellainen oikeusturva, joka kaikissa muissa instansseissa suodaan jokaiselle kansalaiselle. Oikeus saada edes jollakin tavalla pitäviä ennakkopäätöksiä; oikeus saada päätöksiä joista voi valittaa; ja oikeastaan mitään muuta ei tarvittaisikaan. Viranomainen itsekin hyötyisi tuosta valitusoikeudesta, vaikkei siltä välttämättä ensi alkuun tuntuisikaan.
Mitkä asiat voivat olla yrittämistä?
Kauhutarinoita löytyy ympäri nettiä (paras yleiskatsaus aiheeseen saattaa olla Saku Timosen blogi). Kuvaan tässä vain asioita, jotka sain selville kun keskustelin erittäin sympaattisen TE-toimiston virkailijan kanssa.
(Tässä kohtaa on pakko nostaa hattua: olen saanut poikkeuksetta hyvää ja asiallista kohtelua virkailijoilta. Kysyessä olen aina saanut vastauksia — ainoa ongelma on, että vastaus on aina yhtä turhauttava. Virkailijat ovat jopa soitelleet toisiltaan konsultaatioapua, jos eivät ole itse tienneet. Asenne on ollut rakentava, molemmin puolin).
Kävimme siis läpi mahdollisisia skenaarioita. Vastaus oli aina sama: nimetön Raati päättää takautuvasti kun homma on jo käynnissä, mitään ennakkoarviota ei anneta, päätöksestä on mahdoton valittaa.
Jotain hyvin karkeita suuntaviivoja löytyi. Lehti- tai muita artikkeleita ei voi kirjoittaa (kuten Ylen uutisessakin mainittiin), koska muuttuu freelanceriksi. Virkailijan mukaan yksi artikkeli ei vielä muuta statusta. Kaksi saattaa jo muuttaa. Raati päättää. Sääli, koska kuulemma minulla on kirjoitustaitoa sen verran, että joku hyvinkin saattaisi ostaa silloin tällöin kolumnin. Mutta en voi myydä.
Jos on jossakin yhdistyksessä vapaaehtoisena kahvinkeittäjänä, se ei ole ongelma. Sen sijaan vapaaehtoinen ajattelutyö voi jo olla riski. Konkreettinen esimerkki: edellisellä työttömyysjaksollani tein vapaaehtoisesti Suomen luonnonsuojeluliitolle selvityksen siitä, miten erilaisten YVA-prosessien ilmanlaatuselvityksiä pitäisi tulkita. Ei mitään rakettitiedettä, mutta hyödynsi mukavasti fysiikan ja meteorologian osaamistani, eikä mökkihöperyys iskenyt. Silloin pystyin tekemään niin, koska olin saanut irtisanomispaketin, ja säännöt olivat hiukan toisenlaiset.
Nyt en uskaltaisi. Virkailijat päätyivät siihen, että jos spesialisti tekee sellaista oman alansa vapaaehtoistyötä josta joku saattaisi saada palkkaa, hänet saatetaan tulkita yrittäjäksi (joka vain ei satu saamaan palkkaa). Tai ainakaan ei ole mitään mahdollisuutta etukäteen selvittää, voisiko noin käydä. Raati päättää.
Apurahalla työskentely on mahdollista yhden kerran. (Silloin työttömyyskorvauksen maksu vain keskeytyy apurahakuukausilta). Sen sijaan kaksi apurahaa on jo riski, varsinkin jos niiden välillä on työttömyyskausi. Silloin voidaan tulkita “tutkijayrittäjäksi”, jolla välillä on tuloja välillä ei. Välttämättä noin ei toki tulkita; Raati päättää.
Käytännössä ei voi tehdä ilmaista “sisäänheittotyötä” jolla voisi koittaa työllistyä. TE-toimisto voi toki pakottaa kenet tahansa palkattomaan harjoitteluun, mutta itse sellaista ei saa hankkia. Kykenisin vallan mainiosti tekemään vaikkapa selvityksen siitä, millaisilla teknologioilla kaatopaikkojen ympäristöjen hajuongelmia olisi mahdollista mitata. Mutta jos tekisin sellaisen, olisin osoittanut että kykenen yritystoimintaan. Välttämättä minua ei rankaistaisi; mutta Raati päättää.
Toistan vielä ydinviestin, koska se on niin yksinkertainen. Riittäisi, että työttömälle suotaisiin sellainen oikeusturva, joka kaikissa muissa instansseissa suodaan jokaiselle kansalaiselle. Oikeus saada edes jollakin tavalla pitäviä ennakkopäätöksiä; oikeus saada päätöksiä joista voi valittaa; ei muuta.
Tähän loppuun teemaan sopivaa lounge-musiikkia. Lapinlahden Linnut: Se ei käy.
Kirjoituksen jatko-osia: Osa 2: osuuskunnat. // Osa 3: Oman elämänsä toimitusjohtajat.
Työn juhlan kunniaksi asiaa työelämästä. Oma määräaikaistyöelämäni loppuu kesäkuussa, ja olen pettynyt työnhakuoppaisiin. Kaikki kertovat, miten työnhaussa onnistutaan. Mitä järkeä siinä on? Vain epäonnistumisista oppii jotain uutta.
Tässä hahmotelmaa työhakemuksesta, jolla ajattelin päästä oppimaan jotain uutta. Jos joku verkostoissani tietää sopivan työnantajan joka haluaisi opettaa minulle jotain uutta, vinkatkaahan toki (Linkedin-profiilini löytyy täältä).
Olen päätymässä siihen, että tämän ikäisenä ja näin ylikoulutettuna en pääse elämässäni enää koskaan tekemään mitään mielenkiintoista, hyödyllistä, eettisesti kestävää tai ihmisarvoista.
Jotain, aivan mitä tahansa, on silti tehtävä, oli se sitten miten ihmiselämälle vierasta tahansa. Työnteon tervanjuontia ei voi keskeyttää hetkeksikään, koska sukupolvellani tulee olemaan tasan kaksi polkua sosiaaliturvaan: ikuinen pakkotyö, tai kortistosta krematorioon.
Siksi, ja juuri siksi, haluan juuri teille töihin.
PS. Jos joku headhunteri huomaa tämän, olen kiinnostunut.
PPS. Tavallaan.
———— And for the benefit of any international employers, here is the same in English:
All good fixed-term things end when the time is fixed, and it is job-hunting season soon again. I am disappointed with the job-hunting advice on the Internet, because it focuses on how to succeed. That is pointless. One only learns new things from failures.
Here is my stab at a job application that will let me learn new things. If anyone knows of a suitable employer who would let me learn those new things, please let me know. (My LinkedIn profile is here).
It is clear that at my age and level of overeducation, there is zero possibility of ever finding a job that is even remotely interesting, socially relevant, ethically acceptable, or allows me to retain even a vestige of human dignity.
In general, I have no expectations for my career path. For my generation, life will be simple. All work, no play. If, at the end, we can show an unbroken record of drudgery and defeat, we will be granted the dignity of sedation before cremation. That will be our social security.
That is why I would like to work at your company.
PS. If a headhunter notices this, I am interested.
PPS. In a manner of speaking.
Aiemmassa kirjoituksessan Koulutuksen tulevaisuudesta Niko Porjo pohti opiskelua ja kouluttautumista muuten kuin perinteisellä luentomenetelmällä. En ole asiasta eri mieltä, jos tosin poikkeuksiakin on tullut vastaan. Hyvä luennoitsija voi tehdä asiastaan kiinnostavan, mutta aina se ei silti tarkoita samaa kuin helposti omaksuttava tai helposti tenttiin valmistava. Sivistävä kylläkin. Joskus tehokkain tapa oppia voisi olla projektipohjainen, missä koko ajan opitaan uutta ja hyvä opettaja varmistaa kaikkien osa-alueiden tulevan katetuksi. Ulkopuolisena kuvittelen Metropolia AMK:n Raceaboutin toimivan tuohon tapaan.
Istuessani 1990-luvulla tähtitieteen laitosneuvostossa päättämässä suurista linjoista ja isoista rahoista (vitsi, yliopistoväki nauraa ja tähtitieteilijät puolestaan heille), saimme opetusministeriöstä useita selvityspyyntöjä. Osoittakaa, että laitoksenne ei tee päällekkäistä tutkimusta muiden vastaavien laitosten kanssa. Jos ei selvitystä, ei myöskään rahaa jne. Kun koko valtakunnassa ei ollut kuin kolme tähtitieteen opinahjoa, tehtävä ei ollut kovin vaikea. Enemmän purtavaa tosin aiheutti samoihin aikoihin käynnistetty tutkintojen määrän lisääminen ja opintojen nopeuttaminen.
Oppi-isäni, professori K-A Hämeen-Anttila tuli joskus sanoneeksi, että ei yksi opetusministeri tähtitieteen tutkimusta lopeta, mutta kyllä hän sen voi pysäyttää yhdestä maasta useammaksi vuosikymmeneksi. Millä konstilla sitten nopeuttaa opiskeluja ja saada enemmän tutkintoja aikaiseksi? Rahoitushan määräytyi jo tuolloin isolta osin suoritettujen tutkintojen mukaan. Arvon laitoksellamme oli noihin aikoihin kaikki vuosikurssit mukaan lukien yhteensä 14 laitosneuvostovaaleihin hyväksyttävää opiskelijaa. Hyvinä vuosina meiltä tuli yli yksi (1) tutkintoa per vuosi, parhaina moninkertaisestikin.
H-A:n, kuten professoriamme kutsuttiin, mukaan oli kaksi konstia. Toinen oli antaa enemmän opintoviikkoja (Huom! ei pisteitä tuolloin) samoista suorituksista tai sitten antaa vanha määrä vähemmillä vaatimuksilla. Jos haluttaisiin, että opiskelun ja opetuksen tehtävä on oppiminen, olisi omasta mielestäni diplomit voitu jakaa alta pois ensimmäisellä viikolla, että toisella olisi voinut oikeasti jo opiskella.
H-A:lla oli vastaus myös opiskelijavalintoihin, sen verran monimutkaisia olivat nekin pääsykokeet. Hänen mukaansa yliopistoon tahtovat opiskelijat tulisivat kesäloman jälkeen jonoon tai johonkin muuhun muodostelmaan pääoven läheisyyteen. Siitä hätäisimmät lähtisivät kyllä ensimmäisenä päivänä ja toiselle viikolle mentäessä tahti kiihtyisi.
Syksyn kääntyessä lokakuuksi ja marraskuuksi, edettäessä kohti kylmempiä säitä joku professori voisi säälistä pyytää sisukkaimpia räntäsateesta tuulikaappiin lämmittelemään. Joulua lähestyttäessä voitaisiin jo katsoa, mikä ala jäljellä olevia oikeasti kiinnostaa. Näin sitten päästäisiin näppärästi heti tammikuussa täydellä tarmolla opintojen kimppuun. Valitettavasti pelkään, että H-A oli oikeassa ja että menetelmä olisi tehokas. Jonkun mielestä menetettäisiin puoli vuotta, mutta oma kokemus antaa epäillä toisin. Turhan paljon katsotaan tutkintojen ja tutkintovaatimusten perään, itse asia tahtoo mennä pesuvesien mukana. Mutta johonkinhan politiikankin ammattilaisia tarvitaan. Mikä tutkinto muuten siihen vaaditaan ja nyt en puhu puolueen sisäisistä pätevöitymisistä?
Miten tämä liittyy sitten opetukseen ja tutkintoihin laajemmin? No siten, että sama ilmiö on siirretty täydellä painolla työelämään. Varmasti pesuvesien heittäjät tarkoittavat hyvää, mutta onko kaikki moisessa laajudessaan enää tarkoituksenmukaista? Esimerkki tietokoneen ajokortti. Analogiana voidaan ottaa ralliautoilija ja henkilöauton ajokortti. Mitä niillä on yhteistä? Lähinnä se, että yleensä tarvitaan ajokortti voidakseen ajaa rallia, mutta ei aina. Varsinkin jos otetaan mukaan rallisprintti ja Brittein saarten säännöt. Ja että ajokortti ei todellakaan tee rallivoittajaa. Se taito hankitaan jotenkin muuten ja toivottavasti muualla kuin yleisillä teillä.
Oma taustani on myös tietotekniikassa. Harrastepohjalta, koska minulla ei ole siitä tutkintoa, riippumatta paljonko ja mitä olen alalla tehnyt. Olen käsitellyt aikamoisen joukon työhakemuksia erittäin vaativiin tehtäviin. Jos henkilö on CV:hensä merkinnyt taidoiksi tietokoneen ajokortin, sille pitää käytännössä löytyä todellinen vastapaino jo väitteen puhdistamiseksi. Nimittäin monissa tehtävissä rallikuskin kyvyt ovat minimivaatimus itse työtehtävän suorittamiselle ja siinä ei B-ajokortin ykkösosa suoritettuna paina. Kovat koodarit™ eivät yleensä puhu suoritetusta tietokoneen ajokortista. Muutama ystäväni ei pystyisi rehellisesti läpäisemään vanhaa Stockmannin työnhakulomakkeen tietokoneen käyttökokemuksesta. Se meni jotenkin näin: arvioi osaamisesi Microsoft Word, Microsoft Powerpoint, Microsoft Excel, sähköposti. Varsinkin tuohon maailmanaikaan ko. henkilöt pyrkivät pysymään irti ko. toimittajan tuotteista kaikin mahdollisin keinoin. Niin pitkälle, että osa toteutti omat vastineensa aivan samoista ohjelmista.
Mitä Stockmann halusi siis selvittää? Microsoft Officen todella syvää käyttökokemusta, joka on oikeasti erittäin harvalla vai toimisto-ohjelmien normaalikäyttöä? Jos, mitä luultavimmin jälkimmäistä, kysymys on käännetty kansan kielelle, johon ammattilainen ei aina pysty vastaamaan hyväksyttävästi. Kerron heti ja nyt itse tässä MS Officen käyttäjänä – en todellakaan osaa/muista/koskaan tarvitsekaan kaikkia ko. ohjelmien ominaisuuksia. Kummasti olen vain aikamoista joukkoa neuvonut mm. noiden työkalujen käytössä. Siis: mitä oikeasti haluttiin ja mitä kysyttiin?
Montako prosenttia Roviolla, F-Securella, Digialla, Ixonoksella tai Tiedolla on suorittanut tietokoneen ajokortin?
Kuulemani toinen esimerkki telealan asiantuntijapaikan haastatteluista 90-luvulta. Mitä tiedät GSM:stä?Vastaaja a): kaiken, minulla on ollut GSM-puhelin jo kolme vuotta. Vastaaja b): en kovin hyvin, en tunne parin alimman kerroksen protokollaa kovin tarkasti. Siis? En voi arvioida vastauksia, koska en tiedä haettujen henkilöiden suorittamia tutkintoja. (Vitsi, valitettavasti).
Olen viime aikoina selaillut jonkun tuhat työpaikkahakemusta. Samat niskavillat aktivoituvat kuin Stockmannin vanhaa lomaketta lukiessa. Nyt vähän eri tavalla ja eri syistä. Joitakin vuosia sitten havaittiin isossa organisaatiossa, että tiettyjä päällekkäisiä asioita kannattaisi tehostaa ja tehdä kunnolla. Rakensimme sitten tyhjästä tilanteeseen sopivan innovaatioprosessin. Ei prosessia prosessin vuoksi, vaan järjestelmän, joka toimi organisaationsa ja osallistujiensa hyväksi ja ehdoilla. Siten, että koko yritys saa työstä konkreettista hyötyä eikä tuloksena ole ainoastaan ns. pullakahvikerho. Ja sen me totisesti teimme ja pyöritimme usean vuoden ajan.
Sain pidettyä hymyn poskessa ja naurun mahassa, kun kuulin joku vuosi myöhemmin järjestettävän eurooppalaisittain sertifioidun innovaatiomanagerikoulutuksen. Nyt emme olleet päteviä enää edes itse luomaamme hommaan. Meitä oli puolenkymmentä tarkasti valittua alansa ammattilaista ko. tehtävässä, jossa aiemmat tekemiset ja motivaatio ratkaisivat ketkä asiaa rakensivat. Ei muuten menty ensimmäisenä suorittamaan tutkintoa työtä aloitettaessa, ruvettiin perinteisesti töihin.
Nyt projektipäällikön paikkoja katsoessa pyydetään, vaaditaan tai toivotaan sitä, tätä ja tuota sertifiointia. Ei riitä enää käytännössä osoitettu kokemus muutamasta kymmenestä/sadasta menestyksekkäästä projektista. Koulutus on aina hyvä asia eikä sitä voi olla liikaa, mutta joskus sertifiointien hintalappu on suorastaan kohtuuton. Tähän kohtaan <x> saavat alan yritykset perustella miksi olen väärässä. Osittain myönnän olevani, koska perusasiat tulee hallita. Mutta taas toivon järkeä käteen ja pesuvesiä vain valtuustoihin, eduskuntiin ja hallituksiin.
Joskus piti osata rakentaa radio voidakseen kuunnella lähetyksiä. Nykyään ei tarvitse. Vaatimustaso muuttuu ajan kuluessa, mutta eivät kaikki asiat silti tutkinnoilla ratkea. Tutkinto ei aina selitä osaamista.
Oppiminen, osaaminen ja ymmärrys ovat eri asioita. Kaikkia niitä ei voi eikä tulisi mitata tutkinnoilla. Ei. Eikä tutkinnon tulisi olla itsetarkoitus.
Levyseppähitsaaja, yo-merkonomi, filosofian tohtori – mitä yhteistä?
Alice jää kohta työttömäksi, mutta ei halua jäädä nurkkaan nillittämään. Hän aikoo toimia aktiivisesti, kuten Timo Tokkosen provokatiivisessa blogissa suositeltiin. Alice vain ei vielä tiedä, antaako Systeemi hänen toimia täysjärkisesti. Saako hän esimerkiksi tehdä vapaaehtoistyötä?
Alice on puolifiktiivinen hahmo. Hän on tässä sarjassa vaikkapa biokemisti, joka on irtisanottu suuresta lääketieteen alan yrityksestä Autiolan kaupungissa. Alicen työsuhde loppuu elokuussa 2012. Hänen tarinaansa seurataan reaaliaikaisesti seuraavina kuukausina. Mikä tapahtuu Alicelle, tapahtuu varmasti monelle muullekin tänä syksynä.
Kuten monet muutkin, Alice saa vuoden palkan suuruisen irtisanomispaketin. Hänen kokemuksensa eivät siis ole aivan samat kuin suoraan työttömiksi jääneillä.
Alice on inhorealisti ja tajuaa, että vuoden 2012 lamassa ja kaaoksessa hän ei saa oman alansa töitä. Ei hän saa muitakaan töitä, vaikka (tai koska) tohtorishenkilö onkin. Toisaalta hänellä on hyvätuloinen puoliso, vähään tyytyvät lapset, eikä tyrmävää asuntolainaa. Nälkä ei uhkaa heti.
Alice on epätoivoisen työnhaun sijasta päättänyt tehdä syksyllä vapaaehtoistyötä. Idealisti hänessä on halunnut sitä jo pitkään. Toisaalta hänen on ajateltava itsekkäästi myös perhettään ja omaa tulevaisuuttaan, ja siksi hän etsii toimintaa jossa hän a) saa merkinnän CV:hen, b) saa kehittää ammattitaitoaan, ja c) voi saada kontakteja joista on työnhaussa hyötyä. Alice ei siis ole sen enempää naiivi kuin kyynikkokaan.
Alice ei ole kiihkomielinen raittiusihminen (ennemminkin hyvän punaviinin ystävä), mutta hän kuuluu Pro Hymy ry:hyn, joka on maltillinen päihde- ja huumetyötä tekevä yhdistys. PH:n hallitus tarvitsisi selvityksen uusien designer-huumeiden haitoista Suomen oloissa, jotta se osaisi ottaa niihin järkevästi kantaa. Alice on luvannut työttömäksi jäätyään käynnistää PH:ssa asiaan liittyvän projektin.
Aihe on periaatteessa Alicelle vieras, mutta pohjatiedoillaan ja asiaan perehtymällä hän voi tehdä kohtuullisen selvityksen muutamassa kuukaudessa. Tämä ei ole aivan perinteistä “talkootyötä” — Alice ei tarjoile kahvia mummeleille, vaan istuu pitkää päivää kirjastossa ja opettelee uutta. Lopuksi hän tekee julkisen kirjallisen selvityksen, ja käy ehkä kouluttamassa PH:n paikallisosastoja.
Alicelle on varattu nurkka paikallisosaston tiloista, mutta käytännössä hän työskentelee kotoa omalla läppärillään. Alice saa ilmaiseksi käyttää paikallisosaston kahvinkeitintä, mutta muutoin hänelle ei makseta mitään. PH:lla on matkabudjetti, jonka turvin Alice pääsee muille paikkakunnille haastattelemaan varsinaisia asiantuntijoita ja myöhemmin pitämään koulutuksia.
Alice sopi jo asian PH:n kanssa, ja vasta nyt hän havahtui kysymään: voiko näin tehdä?
Alice on toistaiseksi sen varassa, mitä on tutuilta kuullut ja lehdistä lukenut. Alicen työvelvollisuus loppuu vasta elokuussa, joten hän ei ole vielä ottanut viranomaisiin yhteyttä. Juuri nyt hän miettii, mitä pitäisi kysyä (tai olla kysymättä).
Paketin voimassaoloaikana Alice ei tietenkään saa mitään työttömyyskorvauksia. Vuoden kuluttua hän sen sijaan alkaa saada ansiosidonnaista, mikäli on edelleen työtön. Vuoden ajan Alice on siis hieman kummallisessa välitilassa, ja käytännöt ovat vielä epäselvempiä kuin “normaaleille” työttömille. Alice pelkää useitakin riskejä:
Olisiko Alicen syytä yksinkertaisesti olla viranomaisten suuntaan aivan hiljaa vapaaehtoistyöstään? Alice ei käytännössä jää “kiinni” jollei sano mitään. Tässä on kuitenkin muutama ongelma: 1) Alicen on tehtävä ainakin muutama matka, joista hänen on saatava kulukorvaukset (oma budjetti ei veny). 2) Alice haluaa projektista merkinnän CV:hensä, ja tuntuu riskaabelilta olla kertomatta asiasta viranomaisille. 3) Alice ei pidä salailusta.
Onko irtisanomispaketilla olevan ylipäätään lupa tehdä tällaista? Normaalin työttömän on oltava aina markkinoiden saavutettavissa, joten varsinkin matkat ovat ehkä harmaalla alueella. Päteekö sama paketilla olevaan? Jos hän tekee kirjallisen sopimuksen PH:n kanssa, miten se sitoo häntä?
Voiko Alice tehdä enempää kuin 17 tuntia viikossa? Alice on kuullut, että paketilla voi tehdä 16 tuntia viikossa palkallista työtä. Yli 17 tunnin viikko voi sen sijaan tiputtaa ansiosidonnaisen määrää ehkä rajustikin, ehkä jopa estää sen jos työ tulkitaan vakituiseksi. Pitääkö sama tuntiraja paikkansa myös, jos työ on palkatonta?
Voiko yhdistys maksaa Alicelle kulu- ja matkakorvauksia? Matkakuluja on ilmeisesti mahdollista korvata, ja päivärahoja maksaa korkeintaan 20 päivää vuodessa. Mutta tästäkin Alice haluaisi varmistuksen.
Onko Alicen työlle olemassa “käypä hinta”, josta voisi tulla seuraamuksia? Käytännössä Alicen asiantuntijatausta on niin vahva, että esimerkiksi valtiolla vastaavasta työstä maksettaisiin hyvinkin 3500 EUR/kk. Eroaako Alicen talkootyö sellaisesta työstä, jota periaatteessa “kuka tahansa” osaisi tehdä?
Voidaanko tulkita, että Alice “vääristää markkinoita”? Yhdistykset eivät saa tehdä sellaista (voitollista) työtä, joka vääristäisi kilpailua (mitä se sitten tarkoittaakin). Voidaanko Alicen työ tulkita sellaiseksi — ennen muuta koulutus, jota hän aikoo tehdä? Hänen osaamistaan ei ole kuin kourallisella Suomessa; vääristääkö hän toisten markkinatilannetta toimimalla ilmaiseksi?
Onko mistään edes mahdollista saada pitäviä ennakkopäätöksiä? Alicea helpottaisi, jos hän saisi verottajaöta ja työvoimaviranomaisilta selkeät ennakkopäätökset siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Tuttaviltaan kuuleman perusteella Alice alkaa saada kuvan, että tällaisia päätöksiä ei anneta. Riskit ovat liian suuret, jos viranomaisten päätöksiä ei voi ennakoida.
Alice toivoo tällä hetkellä, että olisi selvittänyt näitä asioita ennen kuin lupautui mihinkään. Toivon mukaan hän löytää pian luotettavaa tietoa, jota tässä sarjassa voidaan sitten esitellä.
