Viskigate tuli ja meni, enkä keksinyt siihen ajoissa olennaista lisättävää, mutta lisätään sitten myöhässä ja epäolennaista. Olen kehittänyt drinkin, jossa yhdistyy mukavasti kulturelli viskiharrastus (vaikken siitä mitään tiedäkään), teologia (vaikka aika pinnallista tietämys siltäkin puolelta on), ja puujalkavitsit (joita en harrasta).
Kuusi senttilitraa viskiä. Kuusi senttilitraa vettä. Kuusi jääpalaa. Pedon merkki. Ehhehe.
Neljäs viikko tätä työttömyyskautta alkamassa, ja huomaan jo nyt ajautuvani lievään vankilapsykoosiin. Näin kuvailin henkistä tilaani Facebookissa: “Viranomaistoimenpiteiden varalta, tässä virallinen totuus siitä mitä teen nyt työttömänä: silloin harvoin kun en ole puhelimessa jonottamassa työaneluhuohotussoittoja firmoihin, kulutan aikani yksinomaan sohvalla istuen ja kuolaten. Ja PAINOTAN VAHVASTI, että EN pyyhi kuolaani itse pois. Siinä olisi riski joutua päätoimiseksi oman itsensä omaishoitajayrittäjäksi.”
Tuon triggerinä oli vanha Ylen uutinen, jossa kerrottiin TE-toimistojen tulkinnoista siitä, kuka on yrittäjä ja tippuu siis kokonaan pois ansiosidonnaiselta. Artikkeli on lukemisen arvoimen. “Yhdessä tapauksessa toimittaja oli työskennellyt sekä vapaana toimittajana eli freelancerina että palkkatyössä. Kun palkkatyöt olivat loppuneet, hän hakeutui TE-toimistoon työnhakijaksi. Työttömyyskorvaukset kuitenkin evättiin sillä perusteella, että henkilö kirjoitti kerran kuukaudessa kolumnin erääseen lehteen. Kertomansa mukaan kolumni työllisti häntä kolme tuntia kuukaudessa.”
Tuollaisista pikkupätkistä minunkin voisi olla mahdollisuus elantoni tienata — ja meitä on etenkin Nokian raunioissa paljon. Suomi on täynnä pk-yrityksiä, joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia palkata pysyvää työntekijää, mutta jotka kyllä pystyisivät silloin tällöin maksamaan muutaman tonnin erilaisista selvityksistä (vaikkapa IPR-selvityksiä, tai teknologian arviointia, tai laskentaprojekteja).
Konsultteina emme pysty itseämme elättämään, koska konsultin työssä olennaista ei ole ammattitaito vaan kontaktiverkosto. Mutta pieniä silppuhommia silloin tällöin, ja kortistoon silloin kun silppua ei ole. Ei mikään unelmaura, mutta tuota silppua minun sukupolveni työelämä tulee joka tapauksessa olemaan. Kyllä siihen voisi sopeutua.
Vaan tuollaista mahdollisuutta ei ole, eikä sitä pysty edes kokeilemaan. Miksi näin? Systeemivirhe. Nähdäkseni jopa melko suoraviivainen, ja periaatteessa helposti korjattavissa. Mutta nykymuodossaan halvaannuttava systeemivirhe.
Tilanne ei vaatisi kovinkaan suuria muutoksia. Itse asiassa riittäisi, että työttömälle suotaisiin sellainen oikeusturva, joka kaikissa muissa instansseissa suodaan jokaiselle kansalaiselle. Oikeus saada edes jollakin tavalla pitäviä ennakkopäätöksiä; oikeus saada päätöksiä joista voi valittaa; ja oikeastaan mitään muuta ei tarvittaisikaan. Viranomainen itsekin hyötyisi tuosta valitusoikeudesta, vaikkei siltä välttämättä ensi alkuun tuntuisikaan.
Mitkä asiat voivat olla yrittämistä?
Kauhutarinoita löytyy ympäri nettiä (paras yleiskatsaus aiheeseen saattaa olla Saku Timosen blogi). Kuvaan tässä vain asioita, jotka sain selville kun keskustelin erittäin sympaattisen TE-toimiston virkailijan kanssa.
(Tässä kohtaa on pakko nostaa hattua: olen saanut poikkeuksetta hyvää ja asiallista kohtelua virkailijoilta. Kysyessä olen aina saanut vastauksia — ainoa ongelma on, että vastaus on aina yhtä turhauttava. Virkailijat ovat jopa soitelleet toisiltaan konsultaatioapua, jos eivät ole itse tienneet. Asenne on ollut rakentava, molemmin puolin).
Kävimme siis läpi mahdollisisia skenaarioita. Vastaus oli aina sama: nimetön Raati päättää takautuvasti kun homma on jo käynnissä, mitään ennakkoarviota ei anneta, päätöksestä on mahdoton valittaa.
Jotain hyvin karkeita suuntaviivoja löytyi. Lehti- tai muita artikkeleita ei voi kirjoittaa (kuten Ylen uutisessakin mainittiin), koska muuttuu freelanceriksi. Virkailijan mukaan yksi artikkeli ei vielä muuta statusta. Kaksi saattaa jo muuttaa. Raati päättää. Sääli, koska kuulemma minulla on kirjoitustaitoa sen verran, että joku hyvinkin saattaisi ostaa silloin tällöin kolumnin. Mutta en voi myydä.
Jos on jossakin yhdistyksessä vapaaehtoisena kahvinkeittäjänä, se ei ole ongelma. Sen sijaan vapaaehtoinen ajattelutyö voi jo olla riski. Konkreettinen esimerkki: edellisellä työttömyysjaksollani tein vapaaehtoisesti Suomen luonnonsuojeluliitolle selvityksen siitä, miten erilaisten YVA-prosessien ilmanlaatuselvityksiä pitäisi tulkita. Ei mitään rakettitiedettä, mutta hyödynsi mukavasti fysiikan ja meteorologian osaamistani, eikä mökkihöperyys iskenyt. Silloin pystyin tekemään niin, koska olin saanut irtisanomispaketin, ja säännöt olivat hiukan toisenlaiset.
Nyt en uskaltaisi. Virkailijat päätyivät siihen, että jos spesialisti tekee sellaista oman alansa vapaaehtoistyötä josta joku saattaisi saada palkkaa, hänet saatetaan tulkita yrittäjäksi (joka vain ei satu saamaan palkkaa). Tai ainakaan ei ole mitään mahdollisuutta etukäteen selvittää, voisiko noin käydä. Raati päättää.
Apurahalla työskentely on mahdollista yhden kerran. (Silloin työttömyyskorvauksen maksu vain keskeytyy apurahakuukausilta). Sen sijaan kaksi apurahaa on jo riski, varsinkin jos niiden välillä on työttömyyskausi. Silloin voidaan tulkita “tutkijayrittäjäksi”, jolla välillä on tuloja välillä ei. Välttämättä noin ei toki tulkita; Raati päättää.
Käytännössä ei voi tehdä ilmaista “sisäänheittotyötä” jolla voisi koittaa työllistyä. TE-toimisto voi toki pakottaa kenet tahansa palkattomaan harjoitteluun, mutta itse sellaista ei saa hankkia. Kykenisin vallan mainiosti tekemään vaikkapa selvityksen siitä, millaisilla teknologioilla kaatopaikkojen ympäristöjen hajuongelmia olisi mahdollista mitata. Mutta jos tekisin sellaisen, olisin osoittanut että kykenen yritystoimintaan. Välttämättä minua ei rankaistaisi; mutta Raati päättää.
Toistan vielä ydinviestin, koska se on niin yksinkertainen. Riittäisi, että työttömälle suotaisiin sellainen oikeusturva, joka kaikissa muissa instansseissa suodaan jokaiselle kansalaiselle. Oikeus saada edes jollakin tavalla pitäviä ennakkopäätöksiä; oikeus saada päätöksiä joista voi valittaa; ei muuta.
Tähän loppuun teemaan sopivaa lounge-musiikkia. Lapinlahden Linnut: Se ei käy.
Kirjoituksen jatko-osia: Osa 2: osuuskunnat. // Osa 3: Oman elämänsä toimitusjohtajat.
Yritän määritellä:
Sosiaalipummi on henkilö, joka elää toisten työn tuloksilla rahansiirtojen kautta näiden sitä tahtomatta.
“Pummi” tulee nimenomaan tuosta “tahtomatta” osasta, “sosiaali” viittaa yhteiskunnan maksamiin etuihin. Pelkkä pummi ei kuitenkaan taida tarkoittaa muiden kuin yhteiskunnan maksamilla tulonsiirroilla eläviä, vaikka siinäkin tapauksessa työt tekee joku muu.
Rakennetaan seuraavaksi jana jolla kulkiessa ainakin tukien määrä, hyväksyttävyys, tulonsiirrot ja tuottavuus muuttuvat:
– Sosiaalipummi
– Tulonsiirtojen saaja
– Osin tulonsiirroilla elävä
– Omillaan pärjäävä pienituloinen
– Keskituloinen jonkin verran asiantuntemusta vaativissa tehtävissä
– Isopalkkainen huippuasiantuntija, jolla omistuksia
– Johtaja jolla omistuksia
– Omaisuutensa hoidolla tulonsa saava sijoittaja
– Toisten hoitamalla omaisuudellaan elävä
Yksittäisten kohtien välillä voi ajatella olevan välimuotoja. Keskivaiheilla tehdään eniten tuottavaa työtä, kun taas päissä ohjaillaan muiden tekemää työtä. Keskellä voisivat sijaita vaikka sairaanhoitaja ja rakennusinsinööri. Tulojen voi helposti ajatella kasvavan kun siirrytään eteenpäin janalla, vaikka onhan toki ihan mahdollista omistaa juuri sen verran, että omistusten tuloilla juuri ja juuri elää.
Continue reading Sosiaalipummit
Jos analysoi sukupuolineutraalia avioliittolakia varovaisuusperiaatteen pohjalta, törmää mielenkiintoisiin kysymyksiin. Vastustajien mukaan homoliittojen hyväksymisellä olisi arvaamattomia ja peruuttamattomia seurauksia, jotka voisivat johtaa koko yhteiskunnan tuhoon. Onko näin?
Varovaisuusperiatetta käytetään yleensä ympäristönsuojelussa, mutta se sopii tähänkin, tietyin rajoituksin toki. Ajatellaan siis sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä sosiaalisena kokeena, johon voi liittyä myös riskejä, ennen muuta lapsille. Homoliittojen tapauksessa vastustajat eivät ehkä osaa muotoilla riskejä koherentisti, mutta olisi naiivia väittää että sellaisia ei ole. Kaikkiin muutoksiin sisältyy riskejä.
Olennaista tässä eivät kuitenkaan ole itse riskit, vaan aivan toinen kysymys: ovatko ne mahdolliset riskit palautumattomia?
Wikipedia määrittelee varovaisuusperiaatteen “oikeutena toimia, vaikka tieteellinen näyttö jostakin ilmiöstä ei vielä ole sitova, jos seuraukset ilmiöstä ovat vakavia tai palautumattomia”. Nicholas Nassim Taleb on laajentamassa käsitettä hyvin mielenkiintoisessa artikkelissa, jossa nimenomaan edellytetään, että muutoksen pitää olla koko systeemin laajuinen, eikä korjausmekanismia ole. Lähden siitä, että nämä ovat toimivia määritelmiä.
Olen toisessa kirjoituksessa avannut varovaisuusperiaatetta hieman perinteisemmässä yhteydessä, eli neonikotinoidikiellossa. Tiettyjen tuholaismyrkkyjen oletetaan aiheuttavan mehiläiskuolemia, ja ne on nyt kielletty vaikka on edelleen epäselvää ovatko ne todellinen syy. “Kielto oli silti perusteltu, koska mehiläiskuolemien seuraukset olisivat täysin arvaamattomia ja mahdollisesti peruuttamattomia. Mehiläiset ovat elintärkeä pölyttäjälaji monille kasveille. Jos mehiläismäärät romahtaisivat, kukaan ei tiedä mitä tapahtuisi näille kasveille, eikä kukaan tiedä miten mehiläisten määrä saataisiin taas nopeasti kasvamaan.”
Sosiaaliset kokeilut ja varovaisuusperiaate
On ollut yksi sosiaalinen kokeilu, jonka riski sosiaaliselle ekosysteemille oli käytännössä täysin palauttamaton: naisten äänioikeus. Jos yhdellä kertaa annetaan äänioikeus puolelle väestöstä, ei ole mitään realistista tapaa millä sitä enää saisi peruttua demokraattisin menetelmin. Muutos vaatisi perustuslain muutoksen ja siis ⅔ määräenemmistön. Pelkästään miesten äänet eivät riitä. Naisten äänioikeudessa ei siis ole kyse mistään kaltevan pinnan argumentista, vaan suorasta hypystä tuntemattomaan. Riski otettiin, ja seurausten kanssa eletään nyt. Takaisin ei ole menemistä.
Homoliittojen tapauksessa riski ei ole tässä mielessä peruuttamaton. Asia koskee omakohtaisesti vain varsin pientä väestönosaa. Homoja on jokunen prosentti väestöstä, heidän sukulaisiaan ja ystäviään jonkun verran enemmän, mutta tuskin paljon yli 10% väestöstä. Kyseessä on asia joka lopulta on suurelle enemmistölle henkilökohtaisesti yhdentekevä. Homoliitot olisi siis käytännössä täysin mahdollista perua uudella lainsäädännöllä, mikäli enemmistö katsoisi että sosiaalisen kokeen tulokset olivat huonoja. USA:ssa tällaisiin perumisiin on pyrittykin, vaihtelevalla menestyksellä.
Vastustajat ovat toki oikeassa siinä, että kerran annettu lupaa on erittäin vaikea enää perua. Jos perheensisäiset adoptiot nyt sallitaan, käytännössä tuskin on mahdollista että niitä jälkikäteen peruttaisiin; kun lapsi on adoptoitu, lapsi on adoptoitu. Sensijaan uudet adoptiot voidaan kieltää. Mitään mahdotonta tässä ei ole. Minkä eduskunta antaa, sen se voi ottaa poiskin.
Riski ei myöskään leviä hallitsemattomasti sosiaaliseen ekosysteemiin. Periaatteessa se loppuu täsmälleen silloin, kun jokainen homo on aviossa. Määrä saattaa olla 1-2% väestöstä. Toki tähän pariskuntamäärään mahtuu jo paljon adoptoituja lapsia, ja toki homouden hyväksyminen saattaa myös lisätä homojen määrää. Ei kuitenkaan ole mitään viitteitä siitä, että vaikutus olisi dramaattinen.
Riskiä kannattaa verrata vanhaan suomalaiseen kulttuuriperinteeseen eli alkoholismiin. Alkoholisteja on Suomessa paljon enemmän kuin homoja, ja vaikutukset perhe-elämään ovat laajoja ja karuja. Alkoholismi on myös itseään ruokkiva kierre toisin kuin homous; mitä enemmän juodaan, sitä enemmän sotketaan elämään, ja sitä enemmän juodaan suruun. Mitä laajemmin yhteiskuntaa hyväksyy juopottelun, sitä laajemmin alkoholisteja syntyy. Siitä huolimatta alkoholistien sallitaan mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Jos alkoholistiliittojen riskitaso hyväksytään, on vaikea nähdä miksi homoliittojen riskitasoa ei voisi hyväksyä.
Auttaako tämä ymmärtämään vastustajia?
Ehkä tämä pohdinta kuitenkin auttaa suhteuttamaan homoliittojen vastustajien ajatuksia. Vastustajien näkökulmasta nyt ollaan ottamassa suuria riskejä — ja tässä he ovat jopa oikeassa. Niin ollaankin. Ei seurauksia vielä tiedetä.
Vastustajien näkökulmasta todennäköiset haitat ovat suuremmat kuin mahdolliset hyödyt. Tässä mennään viime kädessä arvokysymyksiin. Itse pidän mahdollisia haittoja (lasten kiusaaminen, avioliittokäsitteen inflaatio) aivan teoreettisina, ja joka tapauksessa paljon pienempinä kuin varmoja hyötyjä (tasa-arvon eteneminen). Äärikonservatiivien kannat tiedetään, mutta toisenlaista ääriajattelua löytyy myös toisesta suunnasta: moni liberaali ei sulata ajatusta, että mistään potentiaalisista haitoista saisi edes puhua ääneen, koska ihmisoikeudet. Tottakai niistä täytyy voida puhua.
Vastustajien näkökulmasta riski on palautumaton. Tässä väittäisin, että he ovat yksiselitteisesti väärässä. Naisten äänioikeus oli palautumaton riski, koska se muutti järjestelmän pelisäännöt täysin. Siihen verrattuna homoliitot ovat käytännössä vain järjestelmän hienosäätöä.
Ks myös myähäisempi kirjoitus “Milloin vääjäämätön toteutuu”.
Kuvalähde: Yle
Työn juhlan kunniaksi asiaa työelämästä. Oma määräaikaistyöelämäni loppuu kesäkuussa, ja olen pettynyt työnhakuoppaisiin. Kaikki kertovat, miten työnhaussa onnistutaan. Mitä järkeä siinä on? Vain epäonnistumisista oppii jotain uutta.
Tässä hahmotelmaa työhakemuksesta, jolla ajattelin päästä oppimaan jotain uutta. Jos joku verkostoissani tietää sopivan työnantajan joka haluaisi opettaa minulle jotain uutta, vinkatkaahan toki (Linkedin-profiilini löytyy täältä).
Olen päätymässä siihen, että tämän ikäisenä ja näin ylikoulutettuna en pääse elämässäni enää koskaan tekemään mitään mielenkiintoista, hyödyllistä, eettisesti kestävää tai ihmisarvoista.
Jotain, aivan mitä tahansa, on silti tehtävä, oli se sitten miten ihmiselämälle vierasta tahansa. Työnteon tervanjuontia ei voi keskeyttää hetkeksikään, koska sukupolvellani tulee olemaan tasan kaksi polkua sosiaaliturvaan: ikuinen pakkotyö, tai kortistosta krematorioon.
Siksi, ja juuri siksi, haluan juuri teille töihin.
PS. Jos joku headhunteri huomaa tämän, olen kiinnostunut.
PPS. Tavallaan.
———— And for the benefit of any international employers, here is the same in English:
All good fixed-term things end when the time is fixed, and it is job-hunting season soon again. I am disappointed with the job-hunting advice on the Internet, because it focuses on how to succeed. That is pointless. One only learns new things from failures.
Here is my stab at a job application that will let me learn new things. If anyone knows of a suitable employer who would let me learn those new things, please let me know. (My LinkedIn profile is here).
It is clear that at my age and level of overeducation, there is zero possibility of ever finding a job that is even remotely interesting, socially relevant, ethically acceptable, or allows me to retain even a vestige of human dignity.
In general, I have no expectations for my career path. For my generation, life will be simple. All work, no play. If, at the end, we can show an unbroken record of drudgery and defeat, we will be granted the dignity of sedation before cremation. That will be our social security.
That is why I would like to work at your company.
PS. If a headhunter notices this, I am interested.
PPS. In a manner of speaking.
