Author: Timo Tokkonen

http://fi.linkedin.com/in/timotokkonen

Epilogue: Troglodyte is not dead even though it is buried

This is a comment related to Jakke’s post about ramping Troglodyte down as a project.

When I face a mirror, I see the person to blame. My personal input was never on the required level.

I have a lot of started ongoing studies, but it is really tedious work. I believe one shouldn’t report much before knowing the results. It is also a reason why one needs to be fully committed. In spirit I am, but seemingly not in flesh. Not enough.

I have an excuse. That excuse led me to a project with a monthly salary. Hopefully we can build something great there.

Money and salary is the dilemma we have faced several times with Jakke and Niko during the last two years. There is so much work to be done, helpless to help and projects to start. And still we are in a situation where we all have to decide what is important and what is not.

We do it everyday, each of us.

An old car salesman told me 29 years ago that money is such an old innovation that everyone must have it by now. Or by then, since it is almost 30 years later now. There must be even more money to go around.

But in the areas of Humanitarian IPR or Humanitarian Work we don’t see it. Perhaps we need more old car salesmen there.

We and many others are not asking for much or for something impossible. But even that is too much. Big part of it is due to institutional problems (not challenges) buried in the way how they behave. We have touched those in our previous posts.

The system(s) need to see the money coming back and multiplying on its way. Human life is not money, even if it multiplies over time. The systems do not encourage to focus on something that would be important and could be done. They focus on what can be done and what makes money.

Yes, I am whining and am selfish.

I am not desperate enough or driven enough to forget everything else and drive just this one thing. I am in too good a position that food and shelter are not my problems. I too am thinking how to accumulate wealth to get me over the next dry season.

My dry season is related to work with salary, not a physical draught with famine.

I am ashamed, it is only the image in the mirror and the ones near me that I value high enough.

It is not impossible to try and continue to change the status quo. To use effort and money to build something good and humanly valuable. Something that is not valuable only in monetary terms and measured in monetary terms.

Such work takes time.

We, together with APO and humanitarian IPR, are on a path to something we do not know where it leads us. It does not have a name.

We just know we can do more.
And we will.

I am sure we are not alone.

We will continue to change the thinking one sentence and a comment at a time. It just takes longer.

Once in a while we have regular jobs, but the face in the mirror reminds us that we have possibilities to do something good with the tools we have been given and have gathered.

For us it is evolution over revolution, affecting the system with its democratic rules. Respecting our societies and everyone around us.

I don’t think the world is ready yet, we have potential for so much more.
All of us.

Kuinka monta lihapullaa on reilua?

Valtakunnan ylimmälläkin tasolla on viime viikkoina keskusteltu ahneudesta. Peruskysymystä on matkan varrella väännetty suuntaan jos toiseen kulloisenkin tarpeen mukaisesti. Mitä näkökulmaa itse kukin lopulta haluaa korostaakaan.

Kokeillaanpa vähän toisenlaista ajatuskoetta. Sitä kannattaisi varmaan kokeilla jossain koulussa ihan oikeasti ja kuunnella palautetta oppilailta. Vaikka joku päivä rooleja vaihtaenkin, mitä elävässä elämässä tuskin tapahtuisi.

Otetaan lähtökohdaksi luokkahuoneellinen alakoululaisia. Heitä on yhteensä 20. Se on fakta, koska tieto löytyy Internetistä suomalaisten äitien keskustelupalstalta.
Mietitään seuraavaksi millä tavalla koululaiset saadaan ruokittua.

Muita tilastoja selattuani käännän nuoren oppilaan päivittäiseksi lihapullatarpeeksi tasan 6, sen he keskimäärin saavat ja ilmeisesti siten myös tarvitsevat. Koska kaikki eivät ole samankokoisia ja heidän liikkumisensa vaihtelee sekä osa menestyy muita paremmin koulussa, osa tulee tai saa tulla toimeen vähemmällä. Toiset tietenkin tarvitsevat enemmän. Keskimäärin hyvä ei siis voi olla kaikille hyvä. Aivan kuten puolijoukkueteltassa pakkasessa kaikilla on keskimäärin hyvä olla, kun jalat ovat tulessa ja pää jäässä.

Koko luokalliselle pitää siis tarjota 120 lihapullaa päivässä, mitkä koulun ruokala valmistaa ja tarjoilee. Tietenkin keittäjien, rehtorin kuten muidenkin opettajien tulee syödä, mutta jätetään heidät tässä tarkastelussa omien eväittensä varaan.

Mutta miten pyörykät tulisi sitten lopulta jakaa, että se olisi reilua ja oikein?

Otetaan vähän tilastoja avuksi ja lasketaan helpot tapaukset alta pois. Tavallisimpia tallaajia joukossa on noin 70 prosenttia koordinaatistoonkin piirretyn Carl Friedrich Gaussin mukaan nimetyn kuvion mukaisesti – oli sen itsensä historiallinen tausta ja kehitys mitä tahansa. Neljälletoista oppilaalle annetaan siis kullekin 6 lihapullaa, tai oikeammin seitsemälle 7 ja toisille seitsemälle 5. Eihän jako nyt aivan tasan voi mennä heilläkään. Kumminkin näin on saatu jaettua 84 lihapullaa.

Neljä oppilasta käy luokkaa yli-ikäisinä jo toista tai jopa kolmatta kertaa. He ovat selvästi liian vanhoja ja väsyneitä ollakseen tehokkaita taapertajia. Heistä yksi on hoitanut asiansa niin onnettomasti, että saa luvan tyytyä yhteen lihapullaan. Mokoma ei voi ansaita yhtään enempää, itse on kuoppansa kaivanut ja omaa syytään siihen pudonnut. Joskus hän lahjoo yhdellä päivittäisellä pyörykällään luokkakavereitaan auttamaan läksyissä ja voimien vähetessä koulukirjojen kantamisessa, jotta hänkin ehkä joskus saisi useamman lihapullan. Yhdellä lihapullalla kun ei nälkä lähde, joten ero täysin tyhjään vatsaan ei lopulta ole kovin iso.

Muille kolmelle annetaan 2, 3 ja 4 lihapullaa, yksi heistä on sentään aiempina vuosina osoittanut lahjakkuutta ja tunnollista opiskelua. Tähän mennessä on ruokittu 18 oppilasta ja enää on kaksi jäljellä. Lihapullista on nyt jaettu yhteensä 94.

Yksi oppilaista on niin ahkera, että tekee läksyjä ruokatunnin aikanakin eikä tavallisesti ennätä edes syödä. Opettajakin tietää tämän ja antaa hänelle yhden pullan hotkaistavaksi opiskelun lomassa. Tässä taaperossa on tulevaisuus. Hän opiskelee tarmokkaasti kohti parempaa huomista, jotta kahdenkymmenen vuoden koulutuksen jälkeen saisi lihapullia ja perunoita itselle ja tulevalle perheelleen, ainakin kahdeksan! Hänestä voi tulla lakimies, lääkäri tai ties millainen kansakuntaa valaiseva kynttilä. Tai jopa ydinfyysikko, missä epäsosiaalisuuskaan ei olisi haitaksi.

Jäljellä on enää 25 lihapullaa ja se kaikkein ansioitunein tapaus. Hän saa määrätä mitä muiden tulee tehdä, edustaahan hän luokan mielipidettä muiden puolesta. Täysin laillisesti ja hyväksytysti, demokraattisesti valittuna. Hänet on reilulla äänestyksellä valittu asemaansa, jota hän on todistettavasti hoitanut. Hänen kuvansa näkyy koululehden palstalla ja rehtori kysyy hänen mielipidettään koko kouluunkin liittyvissä asioissa. Hän ei luottamustointensa takia ennätä usein olla luokassa, mutta hän on paikkansa ansainnut. Onneksi hän ennättää sentään vierailla ruokatunneilla. Valittiinhan juuri hänet kahdesta mahdollisesta henkilöstä kenen tahansa joukosta ylivoimaisella enemmistöllä tähän tehtävään!

Kaikkiaan kaksi (!) luokkakaveria ehdotti juuri häntä (!) juuri tähän tehtävään ja kaikista kymmenestä äänestäneestä jopa neljä äänesti häntä vastaehdokkaan jäädessä vain kolmeen ääneen. Hänellä on siis valtakirja sekä kaikki taidot ja kyvyt viedä luokkaa eteenpäin. Loput 25 lihapullaa kuuluvat ehdottomasti hänelle. Hän tietää sen itsekin ja kannustaa kaikkia muita ahkeraan opiskeluun ja olla riitelemättä lihapullien määrästä.

Mutta voi, luokassa on nyt ongelma. Ansioitunein oppilas on ollut niin hyvä, pätevä ja sopiva, että häntä pyydetään edustamaan koko koulua tärkeissä kokouksissa. Ja eihän 25 lihapullaa sellaiseen tehtävään riitä, tarvitaan ainakin 52. Mutta mistä moiset puuttuvat 27 pyörykkää sitten löytyvät?

Kaikki eivät ole samaa mieltä, että yhdelle pitäisi antaa niin monta lihapullaa, mutta kun asiasta on sovittu ja tärkeät konsultitkin ovat määritelleet tason oikeaksi ja hyväksi, ratkaisu on kertakaikkiaan löydettävä. Onneksi voidaan kuitenkin lainata naapuriluokista ja muista kouluista lisää lihapullia, ettei neljä tai viisikin koulupäivää viikossa vievä tehtävä häiriinny. Juuri hänhän kertoo kaikkialla mitä koulun arjessa tapahtuu ja miten aivan kaikkien koulujen ja muidenkin laitosten toimintaa tulisi kehittää. Hän tietää myös montako opettajaa tarvitaan yhtä oppilasta kohti ja millaiset lait ja säännöt koulussa tulee olla.

Oikea lukumäärä lainattuja lihapulliakin palautetaan kyllä aikanaan takaisin, jos ei muuten niin puoliksi leikkaamalla.

Laskutoimituksen apuna on käytetty suomalaisesta arjesta löytyviä tietoja. Tämän alaluokan lihapullajako on siis toteutettu perustellummin kuin monet isojen aikuisten meritointijärjestelmät.

Ai niin, mutta eihän tämä kirjoitus ole oikeasti reilu. Osa oppilaista kun saattaa olla kasvissyöjiä tai allergisia lihapullissa piileville lisäaineille.

Mutta ei moni muukaan asia ole aina reilua.

 

 

P.S. Lisätehtävänä laskea luokan lihapullajaon tilastolliset tunnusluvut ja vakuuttua jaon olevan reilu ja oikein.

 

Kirjoituksen aihepiiriin mitenkään liittyviä tai muutenkaan vaikuttaneita linkkejä mm.:

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194763005289/artikkeli/sastamalan+kohurehtori+sai+huomautuksen+-+ojensi+oppilaita+lainvastaisella+tavalla+.html

http://www.meidanperhe.fi/keskustelut/alue/12/viestiketju/134301/_miten_monta_oppilasta_on_lapsenne_eka_luokalla_
http://www.stat.fi/til/tjt/2010/02/tjt_2010_02_2012-01-25_kat_001_fi.html
http://www.stat.fi/til/tvt/2011/tvt_2011_2012-12-19_kat_001_fi.html
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/54997-jyri-hakamiehen-siirto-palkka-nousee-15-100-eu-kk
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/52814-mita-kaytannossa-tarkoittaa-vanhusten-07n-hoitajamitoitus
http://www.vaalitutkimus.fi/fi/kiinnittyminen/puolueiden_jasenmaarien_kehitys.html

 

Sananvapauden ongelma

Sananvapaus ymmärretään usein sanomisen vapaudeksi, mutta se on eri asia. Sananvapauteen liittyy ongelma – siitä puuttuu kuuntelemisen velvollisuus.

Zygomatica.com etsii kuvauksensa mukaisesti ongelmia ratkaisuihin. Se saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta takana on syvempi ajatus. Tämäkin kirjoitus avaa omalta osaltaan toimintatapaa, mutta sitäkin merkittävämmin pureutuu varsinaiseen ratkaisuun eli sananvapauteen.

Jos sananvapaus on ratkaisu, niin mikä on sen ongelma?

Jakke Mäkelä pohti aiemmassa kirjoituksessaan “Koska sananvapaus” missä menee sananvapauden raja ja miksi itselleenkin epämiellyttävien asioiden kirjoittaminen tulisi sallia. Kaikki eivät ole asiasta täsmälleen samaa mieltä. Tästä löytyy paljon suoria ja epäsuoria esimerkkejä.

Olemme pienellä joukolla keskustelleet paljon mitä sananvapaus oikeasti tarkoittaa. Itseä kiinnostaa mitä sananvapaus oikeasti on, varsinkin absoluuttinen sellainen ja voiko sellaista olla edes olemassa. Olen pyytänyt sananvapauden ja erityisesti vapaan tiedon vankkumattomalta kannattajalta tietoa, mistä asiassa hänen näkökulmastaan on kyse. Vastaus päätyi demokratian puolustamiseen, koska demokratia on sananvapauden edellytys.

Nipottaja kun olen, olen eri mieltä. Paitsi semanttisesti, myös käytännön kannalta. Semanttisesti maailmassa on ja on ollut demokratioita, joita sananvapaus ei juuri häiritse. Suomen länsinaapurista löytyy kuningaskuntia, joissa sananvapaus kukoistaa. Virallisesti ne eivät ole demokratioita. Mutta ilmeisesti väitteellä tarkoitettiin tapaa miten yhteiskunta toimii eikä sen virallista järjestäytymistä. Ja raja senkun hämärtyy entisestään.

Itse otan lähtökohdaksi, että sananvapaus on yhteiskuntajärjestyksestä ja toimintatavasta riippumaton asia. Ääripäinä sitä joko on tai ei ole. Yhteisön kulttuuri, moraali, uskonto, lainsäädäntö ja tavat määrittelevät kokonaisuutena minkä katsotaan olevan suotavaa. Pohjoismaat ovat ääriesimerkkejä suopeudestaan. Varsinkin Suomella ei ole pitkän historian aikana kehittynyttä luokkajärjestelmää, mikä käytännössä ohjaisi ihmisten välistä käyttäytymistä. Kenen tahansa sanoma asia voidaan ottaa vakavasti, jos ei aina tosissaan.

Jos unohdetaan, että absoluuttinen sananvapaus on käytännössä mahdoton ja kielletty asiantuntijoidenkin mielestä jo siksi, että kansan tarkoituksellinen kiihottaminen kapinaan (tai vielä pahempaan) ja suoran vaaran aiheuttaminen on tyypillisesti kriminalisoitu. “Tulipalon” huutaminen täydessä elokuvateatterissa paniikin aiheuttamiseksi ei sekään täytä sananvapauden kriteerejä. Aina ei saa sanoa mitä haluaa ilman, että siitä joutuu vastuuseen. Syystäkin.

Inhimillisessä kanssakäymisessä on myös syytä miettiä miten sanoo, ei vain sanoa mitä huvittaa sananvapauden nimissä. Kiivaimpien sananvapauden puolustajien tulisi muistaa, että kaiki viestit eivät välity ja osa puolestaan liiankin tehokkaasti. Tätä Jakke käsittelikin edellisessä “Möläytysten matematiikkaa” -kirjoituksessaan. Teolla ja sanoilla voi kummallakin päästä kastiin “kunnia meni, mutta maine kasvoi”. Osmo A. Wiion lait kuvaavat yleisemminkin viestinnän vaikeutta. Viestinnän ensimmäinen laki kuuluukin: Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.

Absoluuttista sananvapautta ei siis käytännössä voi olla ilman, että murramme vuosituhansien aikana muokkautuneita yhteiselon normeja. Silti lähes kuka tahansa voi nykyään julkaista mielipiteensä ja saada sen laajan ihmisjoukon ulottuville. Keskustelu on uusien mahdollisuuksien myötä entisestään lokeroitunut ja yhä pienemmät piirit keskustelevat heille itselleen tärkeistä asioista. Autoharrastajat keskustelevat autoista ja niiden tuontiin liittyvästä verotuksesta. Survivalistit tai valmistautujat puolestaan heille merkityksellisistä asioista ja näkevät auton eri merkityksestä kuin pikkulohkoa virittävät tai dieseliä lastuttavat. Iso joukko itsepuolustuslajeja harrastavia saattaa pitää autoharrastusta ja kenties harrastajiakin tyhmänä. Kuppikuntia löytyy tuhansittain joka lähtöön. Ja kuka heistä on oikeassa? Ei sillä ole väliä, sellaista mittaria ei ole olemassa. On vain kiinnostuksia ja ajan mukanaan tuomia erilaisia painotuksia. Siksi mekaanisten kellojen korjaajat saavat hekin harrastaa aivan yhtä paljon kuin puoluepolittisesti sitoutuneet kansantanhuajat.

Tästä pääsemmekin itse sananvapauden ongelmaan, mutta mikä se on? Tietenkin se, että kukin saa sanoa mielipiteensä, mutta ketään muuta ei ole pakko kuunnella.

Sananvapauteen pitäisi sitä itseäänkin tärkeämmin liittyä kuuntelemisen velvoite. Miljoonien möläytysten joukosta poimitaan vain mehukkaimmat. Kaunopuheiset sielut voivat saada itselleen enemmän kuulijoita omalla karismallaan ja samalla tallaavat alleen (tarkoituksellisestikin?) toisenlaisen viestin välittäjiä. Me jokainen valitsemme mitä tai ketä kuuntelemme ja suljemme muun pois.

Maailmaan mahtuu paljon puhetta ja lupauksia. Turhan usein sananvapaus mielletään sanomisen vapaudeksi ilman mitään muita velvoitteita. Mutta eihän sananvapaus voi lopulta olla sitä, sellainenhan on vain vahvemman oikeutta. Jos omistaa mediamonopolin, oma kanta on halutessaan helpompi toimittaa perille.

Suomalaisesta tai skandinaavisesta näkökulmasta meillä kaikilla tulisi olla kunnioitus ja valmius keskustella kaikista asioista kaikkien kanssa. Myös eri mieltä olevien kanssa. Jos ei koskaan keskustele, ei voi tietää ollaanko lopulta kenties aivan yhtä mieltä. Tai ollaan yhtä mieltä olla eri mieltä. Itse asia voi verhoutua kulttuuristen ja opittujen asioiden taakse tai pelkkään haluttomuuteen keskustella. Mutta todellista keskustelua, ja sananvapautta, ei voi olla ilman kuuntelemista.

Sananvapauden ongelma on se, että ei ole kuuntelemisen pakkoa.

ANTIPATENTIT JA SUOMI – VASTAUKSENA PROJEKTI TROGLODYTE JA ANTIPATENTTITOIMISTO

Timo Tokkonen, Jakke Mäkelä, Niko Porjo, Kalle Pietilä

Troglodyte-projektin Antipatenttitoimisto-ajatuksen suunnittelutyö on nyt avattu. Projektilla on löyhät mutta yhteiset arvot, koko ajan elävät menetelmät, ja pieni tiimi. Haluatko mukaan? Työ ei tule loppumaan kesken.Sähköposti: project.troglodyte@gmail.com.

Viimeisen parin vuoden aikana on ollut mahdotonta välttyä patenttien
ympärillä käytävästä keskustelusta. Ne on nostettu esiin kaiken muuttavana lääkkeenä ja keskeisenä osana innovatiivisuutta. Patenttialan ammattilaiset tunnistavat kuitenkin asialla olevan toisenkin puolen: kaikki ei ole yhteiseen hyvään tähtäävää ruusuilla tanssimista. Kyseessä on ison mittakaavan bisnes, jonka suuntaa ohjaa taloudellinen voitto. Myös
silloin, kun se ei ole kenenkään etu.

Tämän takia olemme käynnistäneet Projekti Troglodyten.

Suomalaiset pyrkivät perinteisesti näkymään ulospäin neutraaleina toimijoina, jotka rakentavat ja ratkaisevat kriisejä niin turvaamalla rauhaa kuin auttamalla kehitysmaita. Haluamme tarjota vastaavanlaisen neutraalin lähestymistavan, joka pyrkii pitkällä tähtäimellä poistamaan nykyisessä patenttijärjestelmässä olevia ongelmia.

Kuten olemme aiemmin kirjoittaneet, yksittäisellä patentilla on erittäin harvoin merkittävää arvoa. Samoin pienen yrittäjän tai keksijän kyky puolustaa omia oikeuksiaan ovat hyvin rajalliset. Julkisuudessa olleet patenttisodat ovat asian yksi ilmentymä, jossa jätit käyvät toistensa kimppuun satojen tai jopa tuhansien patenttien voimin. Kyseessä on yleensä
kuitenkin strateginen “ydinsota”, jonka on tarkoituskin ratketa ennen asian päätymistä
oikeuteen. Ristiinlisensioimisen jälkeen kumpikin osapuoli jatkaa sovittujen korvausten jälkeen omaa toimintaansa, rakentaen uusia tuotteitaan.

1990-luvun lopussa patenttien ympärille keksittiin uudenlainen liiketoimintaidea. Tämän idean harjoittajia kutsutaan trolleiksi (patent troll, Non-Practicing Entity). Ne eivät itse tuota mitään, mutta keksivät, ostavat ja lisensioivat itselleen patentteja, jotka suunnataan suoraan alueella toimivia yrityksiä vastaan. Toimintamalli on laillinen, mutta on maailmanlaajuisesti herättänyt kysymyksen toimintatavan moraalista ja
patenttijärjestelmää rappeuttavasta vaikutuksesta. USAssa, missä trollien toiminta on aktiivisinta, viranomaisetkin ovat jo huolissaan vain uhkauksiin ja oikeustaisteluihin perustuvasta liiketoiminnasta.

Tällä hetkellä ehkä puhutuin trolli haastaa langattoman lähiverkkoteknologian patentillaan suoraan ravintoloita, hotelleja ja baareja. Vain siitä syystä, että ne ovat
rakentaneet yrityksiinsä WLAN-verkot kaupasta ostamillaan tuotteilla.
Tämä trolli ei iske suuriin yrityksiin, vaan yksittäisiin pieniin tekijöihin joilla ei ole realistisia mahdollisuuksia puolustautua.  Korvaussummana on vaadittu 2500-3000 US dollaria, millä ei kateta asiasta aiheutuvia asianajokustannuksia, joten useat yritykset päätyvät maksamaan. Kun pieniä yrityksiä on kymmeniä tuhansia, trollien saamat voitot on taattu.

Troglodyte-projekti pyrkii omalta osaltaan tukemaan patenttien avulla
oikeutetusti saavutettua toimintavapautta ja taistelemaan kohtuutonta vääryyttä
vastaan. Parhaaksi lääkkeeksi olemme ottaneet avoimuuden. Samoin kuin
patenttisodissa, merkittävä osa trollien syytöksistä sovitaan kulissien takana ilman isoa
julkisuutta. Pienet toimijat pyritään erottamaan toisistaan ja laittamaan
lasku kerrallaan kunkin maksettavaksi.

Mutta eihän tällaisellä asialla ole mitään tekemistä Euroopan saati Suomen kanssa? Ongelmahan on erityisesti USAssa, missä lakimiehet ja oikeus ovat suomalaisen käsityksen mukaan muutenkin jokapäiväinen osa liiketoimintaa? Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomi ei ole lintukoto, ja suomalaiset yrittäjät voivat myös päätyä trollien kohteiksi. Tiedämme tällaisia tapauksia olleen, mutta niistä ei haluta puhua julkisesti. Lakimiesten lähettämät haasteet ja kirjeet liikkuvat sähköpostitse ja Kustin polkemana. USAn patenttilainsäädännön mukaan rikkomukseksi riittää yksityisen ihmisen tekemä loukkaus ilman kaupallista tarkoitusta. Tällöin yksinäinen mobiiliapplikaation tekijä voi joutua korvaajaksi, jos hänen tuotettaan on jakelussa USAssa.

Suomalaisittain isompi riski voi silti piillä muualla. Samalla kun kehitämme uutta
teknologiaa esimerkiksi Cleantechin ympärillä ympäristöä vaalivan puhtaan teknologian
puolesta, trolli voi tietämättämme virittää ansojaan toisaalla. Puhtaan ympäristön hyväksi toimivien alueiden lisäksi kehitysaputoiminta voi vaarantua tai vähintään muuttua kalliimmaksi. Samoin viimeisen vuoden aikana on myönnetty patentteja, joilla tulevaisuudessa pystytään vaikuttamaan ruokatuotannon alkupäähän, maanviljelyyn ja kastelujärjestelmiin.

Trollit ovat ottaneet uudet aseet käyttöönsä näilläkin alueilla, mikä voi tulevaisuudessa vaikuttaa niin suomalaisiin yrityksiin kuin heidän asiakkaisiinsa.  Olemme seuranneet tapausta, jossa pyritään kastelujärjestelmien kontrollointiin käyttämällä melko triviaaleja patentteja. Kyseinen toimija on aiemmin myös puolustanut oikeuksiaan oikeusteitse.

Toinen esimerkki itsestään selvän idean suojaamisesta on kahden pullon väliin laitettava suodatin veden puhdistamiseksi esimerkiksi alkeellisissa kenttäoloissa. Se on saanut suojan tämän vuoden aikana Yhdysvaltain patenttitoimistolta. Tällaisen suodattimen valmistaminen tai käyttäminen katastrofialueilla voi siis olla immateriaalioikeuksien rikkomista. Patentteja voidaan kyllä kaataa jälkikäteen, mutta se on hidasta ja samalla kallista. Samaan aikaan kaikenkarvaisia patentteja kuitenkin myönnetään lisää.

Kolmas suomalaistakin kehitysaputoimintaa sivuava patentti on
maapähkinäpohjainen patukka, josta aliravitsemuksta kärsivät lapset saavat yhdestä
patukasta päivittäisen ravinnon tarpeensa. Kyseisen tuotteen patentti on ruokafirman
omistuksessa, joka monopoliaseman turvin pystyy tekemään sillä liiketoimintaa.
Voidaan oikeutetusti kysyä eikö ihmishengen pelastaminen pitäisi olla jokaisen velvollisuus, eikä patenttitaistelun kohde? Voisiko tällaistä sinänsä tärkeää työtä palkita muilla tavoin kuin avustusjärjestöjen niukoista varoista?

Neutraalista laillisuusnäkökulmasta katsottuna näissä esimerkkitapauksissa ei ole mitään väärää. Monen, myös meidän, mielestä moinen toiminta on kuitenkin moraalisesti epäilyttävää. Ravintopatukan tapauksessa on positiivista, että yritys kuitenkin valmistaa ja toimittaa tuotettaan eikä ole pelkkä trolli.

Patenttijärjestelmässä ja sen käytössä on siis parantamisen varaa. Asiasta keskustellessamme useat patenttialan ammattilaiset ovat olleet samaa mieltä ja
kiinnostuneita tekemään asialle jotain, mutta pelkäävät samalla ajavansa
oman uransa umpikujaan. Eikö mitään ole tehtävissä? Meidän mielestämme on.

Ensimmäinen tehtävä on nostaa asia avoimesti esille. Yhteiskunta on meidän
kaikkien ja vaikka asioiden muuttaminen kestää kauan, halutessamme voimme
yhdessä tehdä niin. Troglodyte-projektin ensimmäinen arvo on olla avoin kaikin mahdollisin keinoin. Pyrkimyksenä on saada kohdennettua resurssit itse avustettavaan kohteeseen lakitaistelujen ja korkeiden lisenssimaksujen sijasta. Keksijän tulee saada ideasta osansa, mutta hyvät ihmishenkiä säästävät ideat tulee olla käytettävissä järkevin kustannuksin.

Mitä Troglodyte sitten tekee? Alkukielellä: “Project Troglodyte hunts for worrisome patents. Not all patents are bad, but some could be destructive in the wrong hands.” Metsästämme siis patentteja ja aihe-alueita, joista on syytä on huolissaan. Sen lisäksi mietimme, voisiko niille tehdä jotain eikä vain huolestua.

Olemme rakentamassa Troglodyten yhteyteen “Antipatenttitoimistoa”.
Yleisesti patenttia ei voida myöntää, jos asia on jo entuudestaan tunnettu. Pyrimme
etsimään tulevaisuuden kannalta merkittäviä alueita ja keksimään niille
hyviä ideoita, myös niitä itsestään selviä. Perinteisen patentoinnin sijasta laitamme keksinnöt vapaaseen jakeluun tukemaan humanitääristä tai muuta sosiaalisesti tärkeää toimintaa. Samalla toivomme yksittäisen hyvän idean saavan tuekseen omanlaisensa vapaiden ideoiden salkun, millä voi suojautua trollejakin vastaan.

Asian toteuttaminen ei tule olemaan näin yksinkertaista, mutta sen
toteuttamiselle ei myöskään ole esteitä. Antipatenteiksi voidaan kirjata myös
myönnettyjä patentteja, joiden omistaja haluaa luovuttaa ne esimerkiksi
humanitääriseen työhön ilman erillistä korvausta.

Työtä tulee riittämään, mutta uskomme kaikille positiivisen tavoitteen houkuttelevan eri tahoja mukaan hankkeeseen ja tukemaan itse työtä.

Loppujen lopuksi maailma ja patenttimaailma on sellainen millaiseksi me
sen teemme. Me haluamme ideoiden ja patenttien samalla kertaa palvelevan
paremmin niin keksijöitään kuin meitä kaikkia.

Troglodyte-projektin Antipatenttitoimisto-ajatuksen suunnittelutyö on nyt avattu. Projektilla on löyhät mutta yhteiset arvot, koko ajan elävät menetelmät, ja pieni tiimi. Haluatko
mukaan? Työ ei tule loppumaan kesken.  Sähköposti: project.troglodyte@gmail.com.

Vaihtoehtoja avoimille valtakirjoille

Minä haluaisin sanoa oman sanani minua kiinnostaviin ja ymmärtämiini asioihin ja olla tyystin välinpitämätön monesta muusta.

 

Kohta on taas kerran se aika vuodesta. Postilaatikkoon tuli kuponki hyvän aikaa sitten luvasta antaa avoin valtakirja, luultavasti jollekin minulle ennestään tuntemattomalle henkilölle.

Voihan sitä yrittää antaa tutullekin, mutta muu väestö yleensä teilaa koko ajatuksen.

Mistäkö tässä on kyse? Kuntavaaleista tietenkin, tällä kertaa.

Aiemmassa kirjoituksessani sivusin tutkintojen merkitystä ja kuinka politiikka taitaa olla yksi harvoista alueista, johon ei ole suoria tutkintovaatimuksia. Järjestelmän itsensä kehittämiä muita tarpeita taitaa sitten olla senkin edestä, nimityksiä ja pätevyyden arviointeja myöten.

Viimeisten vuosien aikana olen omalta osaltani ollut mukana niin innovaatio- kuin tiedepolitiikan kiemuroissa. Kumpaakin olen välillä ihmetellyt. Niihin kun pitää keksiä koko ajan uusia virityksiä. Vanha malli on varmaan ollut kovasti viallinen, kun uutta pitää niin ahkerasti taikoa tilalle. Useimmiten muutoksia perustellaan tehostamisen ja säästöjen hengessä.  Sivistystä ja osaamista pitänee vähentää, että päästään halvemmalla…

Ja siitäpä tämä koko avoimen valtakirjan kirjoituskin juontaa juurensa. Normaalielämässä en voisi kuvitella antavani kaikkia minua koskevien asioiden hoitamista yhdellä valtakirjalla yhdelle henkilölle, vaikkakin vain neljän vuoden ajaksi. Vielä kun tiedän ja muistan, että äänestämäni henkilö ei edes valituksi tultuaan voi edustaa minun näkemystäni vaan mukauttaa oman tahtonsa ryhmänsä sisällä tehdyn päätöksen mukaiseksi. Mikä asia ja päätös kulloinkin onkaan kyseessä. Ehkä käsittelyssä on minulle merkityksetön asia, jolloin ei sillä niin väliä. Mutta joskus päätetään juuri minulle tärkeistä asioista. Silloin minun mielipiteelläni tulisi olla väliä.

Mutta onko? Tuskinpa on kovin isosti.

Asioiden valmisteluista ei aina voi pitää kovin isoa ääntä, että voisi etukäteen helposti löytää ja vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Jos Suomeen mahtuu väitteen mukaisesti korkeintaan yksi asia kerrallaan keskusteltavaksi, tuskin se kunnallisellakaan tasolla on kovin erilaista. Minun valtakirjalla päätetään joskus minulle tärkeistä asioista toisin kuin minä haluaisin. Onko tämä oikeasti demokratiaa, tuskin. Määritelmän mukaan voi olla, mutta sanakirjat ovatkin pullollaan määritelmiä. Minä haluaisin sanoa oman sanani minua kiinnostaviin ja ymmärtämiini asioihin ja olla vähemmän huolissani monesta muusta.

Miksi tällainen kiinnostuksen kohdentaminen ei ole mahdollista, arkielämässähän toimitaan jatkuvasti näin? Ja nyt en tarkoita missään tapauksessa isolla rahalla maksettuja lobbareita edistämässä jotain tiettyä asiaa.

Miksi en voi äänestää vaikka asia kerrallaan?

Suomessa on tällä hetkellä viisitoista rekisteröitynyttä puoluetta. Tarkoittaako se lopulta, että Suomessa on viisitoista mielipidettä? Tuskin. Eduskuntapuolueita on kahdeksan ja ei sielläkään ole kaikiin asioihin kahdeksaa virallista mielipidettä, hyvä jos edes kolme.

Oman asiantuntemuksen alueillani olen ollut mukana hyvin monenlaisissa ryhmäelimissä. Jossain vaiheessa ne kaikki muistuttavat jollain tavalla toisiaan. Ei ole harvinaista, että ryhmä ei saa itsestään parastaan irti löytääkseen parhaat ja sopivimmat vaihtoehdot. Menee herkästi vanhan vitsin mukaisesti kameleiksi ja komiteoiksi. Muutamasta hyvin erilaisesta harrastustoiminnasta olen kuullut vastaavaa, että järjestöt käyvät samantyyliset vaiheet läpi. Alussa innokkaiden henkilöiden palavasti ajama asia muuttuu lopulta virallistetun organisaation pyörittämiseksi kadottaen samalla merkittävän osan alkuperäisen ajatuksen sielusta. Osa haluaisi edelleen vain harrastaa, kun taas osa ajaa hyvin järjestettyjä, laadukkaita kokouksia ja kenties suuntautumista enemmän kattojärjestötoimintaan. Jotku harrastavat siis osallistumista tai kokouksia, vaikuttamista. Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan mukaan, mutta yhteistoiminnassa ei voi etukäteen tietää mihin ajaudutaan. Edes mukanaolijat eivät tiedä sitä.

Mille ja kenelle minä siis annan valtakirjani? Enhän minäkään voi tietää etukäteen mitä minun valtakirjallani tullaan tekemään.

Koskaan aiemmin ei ole näin hyviä kommunikaatiokanavia ja väyliä keskustella asioista laajemminkin. Muutenkin kuin pelkän häiriköinnin ilosta. Teollisuudessa ja tutkimusmaailmassa on tuotekehityksen rinnalle kehitetty menetelmiä saada kuluttajilta tietoa myös aivan uusiin, vielä toteuttamattomiin asioihin. Tätä varten on tehty työkaluja crowd-sourcingin käyttämisestä erilaisiin ohjattuihin keskusteluihin, joilla selvitetään todellisia mielipiteitä. Näitä ajatuksia vasten tulevia vaihtoehtoja voidaan sitten punnita. Saatujen tulosten perusteella on mahdollisuus tarkastella vaikutuksia useilta eri näkökannoilta ja mennä syvemmälle mahdollisiin ongelmakohtiin.

Politiikassa kuullaan valmistelun aikana asiantuntijoita. Usein he valittavat tulleensa kuulluksi muttei kuunnelluksi. Virkamiehille jää iso vastuu asioita valmisteltaessa.

Asian valmistelulla ja esittelyllä on iso merkitys päätöstä tehtäessä. Sitä ennen toivoisin syvempää erilaisten vaihtoehtojen hakemista ja punnitsemista, vaikka itse päätökset jätettäisiinkin avointen valtakirjojen haltijoille. Virkamiehillä tuskin riittää aikaa ja muita resursseja käydä kaikki tapaukset läpi yhtä syvällisesti.

Olisiko aiheellista kokeilla muita konsteja? Edes puhtaasta akateemisesta mielenkiinnosta eikä luottaa vain järjestöjyrien vanhojen mallien toimivuuteen joka tilanteessa. Näitä voitaisiin kokeilla pienessä mittakaavassa ja tuoda parhaiten toimivat laajempaan yhteiseen käyttöön. Moderoidut keskustelut, ideoiden ja niiden vaikutusten simuloinnit ja pelilliset kokeilut kaikki voisivat viedä avoimemman vaikuttamisen suuntaan ja vaihtoehtojen parempaan ymmärtämiseen. Konsteja kyllä löytyy, jos on halua.

Oikeutetustikin joku voi väittää minun olevan tietämätön asioiden oikeasta tolasta ja että edustuksellinen demokratia toimii puoleiden kautta tehokkaasti ja hyvin. Juurihan itsekin paheksuin tiede- ja innovaatiopolitiikan (itsetarkoituksellista?) uudistumisintoa. Miksi muuttaa (joidenkin mielestä) täysin toimivaa demokratiaa?

Mutta onko Suomi tarpeeksi valmis, ettei tällaista mahdollisuutta tarvitse harkita?

Minun mielestäni ei ole. Pitää olla muitakin valtakirjoja kuin neljän vuoden avoin malli. Sveitsissä ainakin on osoitettu muunkin olevan mahdollista. Ehkä Kainuunkin ambulanssiralli olisi jäänyt toteuttamatta, jos asiaa olisi kysytty kansalaisilta itseltään ja simuloitu asia pidemmälle. Eikö toimiva yhteiskunta lopulta juuri ole demokratian perimmäinen tarkoitus?

Ehdotan: moderoitua keskustelua eri näkökantojen hakemiseksti. Sen jälkeen niiden syvempää analyysiä,  minkä tuloksena asioita voidaan simuloida ja virtuaalisesti kokeilla etukäteen ennen päätösten tekemistä. Voitaisiin ainakin kokeilla, ettei tarvitse heti tyrmätä varojen puutteeseen ja jatkaa koko suomalaisen yhteiskunnan käyttämistä testialustana. Ja tähän me kaikki voimme osallistua, kukin kykyjemme mukaan.

Eihän kukaan ole politiikassa mukana vain omien etujensa tai mielipiteidensä ajamiseksi, eihän?

 

 

Translate »