Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Turun seurakuntavaalien Vihreä Kirkko -listan blogina. Se on jatkoa ehdokasesittelylleni (Tylsyyden armolahja).

Ihmisillä on suuri tarve kokea olevansa oikeassa — ja valitettavan usein yhtä suure tarve kokea, että väärässä olijat ovat pahoja ihmisiä. Ensimmäinen tarve saattaa olla sisäsyntyinen ja psyykkisesti välttämätön. Toisesta tarpeesta sen sijaan pitäisi nimenomaan kirkollisissa piireissä päästä eroon. Vaikka ihminen olisi täysin väärässä, hän ei ole automaattisesti paha ihminen. Tai tarkkaan ottaen, vanhan kunnon perisyntiopin mukaisesti: oikeassa oleva ihminen on ihmisenä aivan yhtä paha.

Osittain tuohon ajattelutapaan vedoten olen sitä mieltä, että kirkkoon täytyy mahtua sekä liberaaleja että konservatiiveja. Kumpikaan siipi ei ole paha, vaikka kovin erimielisiä ovatkin. Jos jompikumpi siipi ajetaan pois, kirkolla ei ole mitään tulevaisuutta. Ja haluan että sillä on tulevaisuus, koska vääjäämättä tulevan ekokatastrofin maailmassa tarvitaan ääni joka uskaltaa ajaa oikeita asioita. (Avaan tätä ajatteluani tarkemmin täällä).

Opillisesti täysin puhtaaseen konservatiiviseen kirkkoon kuuluisi ehkä 5% suomalaisista, sen jäsenet olisivat hyvin sitoutuneita, ja se kirkko toimisi varmasti aktiivisesti ja pitkäjänteisesti — mutta sillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta mihinkään oman pienen piirinsä ulkopuolella.

Vastaavasti konservatiiveista puhdistettu liberaalikirkko saattaisi olla suurempi ja suositumpi, mutta se olisi lähinnä hyvän tuulen kerho joka ei saisi oikein mitään aikaan. Kaikella ystävyydellä kanssaliberaalejani kohtaan: pitkäjänteisyys, sitoutuminen ja puurtaminen eivät kertakaikkiaan ole meidän ydinvahvuuksiamme.  (Itse toki mainostan itseäni nimenomaan tylsien asioiden erikoismiehenä, mutta ei minunkaan pitkäjänteisyyteni mihinkään riitä).

Jos halutaan että kirkko on olemassa 50 vuoden kuluttua, mukaan tarvitaan ihmisiä jotka ajattelevat tuhansien vuosien skaalassa — ja konservatiivit ajattelevat. Lähipiirissäni on paljon erittäin konservatiivisia ihmisiä joiden jämeryyttä ja sitkeyttä kunnioitan, siitäkin huolimatta että uskon heidän olevan monista asioista väärässä.  Minun näkökulmastani he ovat luoneet monimutkaisia teologisia koukeroita joissa inhimillisyys murskaantuu; heidän näkökulmastaan minä ja muut liberaalit olemme kokonaan hylänneet Raamatun sanan, jonka pitäisi olla kristinuskon pohja.

Tuota ristiriitaa emme tule koskaan ratkaisemaan tyydyttävästi. Mutta käytännön tasolla, jos vain voitaisiin yhdistää konservatiivien pitkäjänteisyys ja liberaalien humaanisuus, oltaisiin todella vahvoilla.

Nettikeskusteluja seuraamalla päätyy sellaiseen johtopäätökseen, että tällainen yhteistyö on mahdotonta. Poterot ovat niin syvät. Mutta nettikeskusteluja seuraamalla menettää joka tapauksessa uskonsa ihmisyyteen. Saman pöydän ääressä istuminen ja kohtelias mutta jämerä keskustelu on se mitä tarvitaan. Joistakin asioista tuskin koskaan päästään yhteisymmärrykseen, mutta keskustelun kautta voidaan löytää tavat toimia siitä huolimatta.

On tietysti mahdollista, että olen tässä yli-idealistinen, johtuen omista hyvistä peruskokemuksistani. Kasvoin papinpoikana, ja vieläpä lähetyslapsena. Vanhemmillani on varsin järkähtämättömiä konservatiivisia näkemyksiä jotka tuskin ikinä muuttuvat. Mutta heillä on myös perusasenne jota voi vain kadehtia: aivan kaikesta voi ja pitää olla valmis väittelemään sivistyneesti, kenen tahansa kanssa. Tätä me myös olemme tehneet, niin pienestä kuin muistan. Jaloimmillaan olen nyt vanhoilla päivillä astunut heidän ovestaan sisään, saanut kahvikupin käteeni, ja alle kahdessa minuutissa käynnissä on ollut lennokas debatti jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Joskus päädymme vahingossa olemaan samaakin mieltä jostakin, mutta se ei ole varsinainen päämäärä, vaan toisen ajattelutavan ymmärtäminen.

Jos tuollaista asenneilmapiiriä saadaan syntymään myös kirkossa, niin ehkä tästä vielä selvitään.