All posts by Jakke Mäkelä

Physicist, but not ideologically -- it's the methods that matter. Background: PhD in physics, four years in basic research, over a decade in industrial R&D. Interests: anything that can be twisted into numbers; hazards and warnings; invisible risks. Worries: Almost everything, but especially freedom of speech, Internet neutrality, humanitarian problems, IPR, environmental issues. Happiness: family, dry humor, and thinking about things.
Jätteet, Ympäristö

Jäte palaa 5: Mistä on valitettu?

Viranomaisiakin on kehuttava silloin, kun kehumisen aihetta on. Löysin  jätteenpoltosta selvityksen, joka alkuhaukotuksen jälkeen osoittautui avoimen tiedon kultakaivokseksi. Tieto on hyödyllistä sekä jätteenpolton vastustajille että puolustajille. 

Sometimes the government does good work. I found a boring report on waste incineration, which turned out to be a goldmine of analyzed open information. The information is equally useful to proponents and opponents of waste incineration.

Joskus viranomaisdokumentti voi olla mieltä laajentava. SYKE:n selvityksessä 8/2009 (Saarinen & Leikoski, Selvitys jätteenpolton luvista) käsitellään valituksia, joita jätteenpolttolaitokset ovat synnyttäneet. Tämä tieto on hyödyllistä, oli sitten jätteenpolton vastustaja tai sen puolustaja. Se on mielestäni myös tyyppiesimerkki siitä, millaista avointa tietoa viranomaisten tulisi tuottaa.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

Dokumentissa on kaksi tiivistelmätaulukkoa, jotka ovat blogin lopussa. Dokumentissa on lisäksi käsitelty laajemmin alueita, joissa valitukset joko ovat menneet läpi tai sitten systemaattisesti eivät ole mennet läpi. Nämä eivät ole täysin yksi yhteen taulukoiden kanssa. Siksi olen itse tiivistänyt tärkeimmät valitusperustelut yhdeksään luokkaan.  Jaan ne hieman mielivaltaisesti kahteen kategoriaan: “tehokkaat”  (5 kpl) ja “tehottomat” (4 kpl), sillä perusteella, miten usein ne ovat johtaneet merkittäviin muutoksiin.

En ota  kantaa siihen, ovatko valitukset omasta mielestäni olleet asiallisia tai oikeutettuja. Kiinnostavaa on ainoastaan se, miten niihin on oikeudessa reagoitu.

A. “Tehokkaat” valitukset

1. Jäteperäisten polttoaineiden määrä ja laatu. Oman tulkintani mukaan tämä on aihe, jossa valituksia tulee ja menee läpi siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä on polttoteknologian Akilleen kantapää. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin (“Jäte 3: Ei mitä tahansa roskaa, vaan laadukasta roskaa”). Tehtaiden pitäisi pystyä ennakoimaan jätevirrat jopa 30 vuotta eteenpäin. Lisäksi niiden pitäisi pystyä osoittamaan, että niiden saama jäte on polttokelpoista. Tämä edellyttää tehokasta alkupistelajittelua. Molemmat ovat hankalia todistettavia.

2. Savukaasupäästöt. Valitettu lähes aina, hyvin usein saatu muutoksia. Tämä viittaa jo siihen, että selvityksissä on ollut puutteita. Tyypillisesti valitukset ovat menneet läpi, jos polttolaitos ei hakemuksessaan ole tarpeeksi tarkkaan ilmoittanut, millä tavalla puhdistus suoritetaan. Tämä viittaa siihen, että ainakaan puhdistusteknologiassa ei ole annettu yritysten vedota kovin tiiviiseen liikesalaisuuteen, vaan on vaadittu näyttöä todellisesta toiminnasta.

3. Polton ja savukaasun puhdistuksen jätteen laji, laatu, määrä, hyödyntäminen. Valitettu melkein aina, joskus tullut muutoksia. Varsinkin puhdistusjäte on merkittävä ongelma, koska se on käytännössä ongelmajätettä. Arinatuhkien laatua on vaikea ennakoida, mutta huonossa tapauksessa niistäkin muodostuu merkittävä ongelmajätekuorma.

4. Vesistöön johdettava lämpökuorma.  Jos yli 60% laitoksen tuottamasta energiasta menee kaukolämmöksi, se tuottaa ongelmia kesäkaudella, kun kaukolämpöä ei tarvita. Lämpö on johdettava johonkin, käytännössä alueen vesistöihin jäähdytysvetenä. Vaikka itse vesi olisikin täysin puhdasta, sen lämpö voi muuttaa vesialueen ekosysteemiä. Tällä perusteella on joitakin valituksia mennyt läpi.

5. Melu. Usein valitettu, usein tullut muutoksia. Ennen muuta tulee kyseeseen jos ollaan tekemässä polttolaitosta uudelle alueelle, jossa ei ole ennen ollut jäteliikennettä tai teollisuustoimintaa, ja jos jätevirta alueelle lisääntyy merkittävästi. Melumäärän lisääntyminen sinällään ei välttämättä ole hylkäysperuste; hylkäyksiä on tullut, jos laitos ei ole edes pyrkinyt realistisesti selvittämään melutason nousua.

B. “Tehottomat” valitukset

6. Luvan myöntämisen edellytykset, toiminnan aloituslupa. Nämä viittaavat käytännössä virheellisiin menettelyihin hakuprosessissa. Mikäli tulkitsen dokumenttia oikein, nämä ovat saattaneet hidastaa prosessia, mutta eivät käytännössä ole johtaneet hylkäämisiin tai suuriin muutoksiin.

7. Tiukemmat päästörajat. Osassa valituksia on ilmeisesti pyritty vaatimaan laitoksilta tiukempia päästörajoja, kuin mitä jätteenpolttoasetus vaatii. Tähän ei käytänössä ole oikeudessa suostuttu. Vaikka nykyteknologia onkin kehittynyt (esimerkiksi elohopeapäästöt ovat käytännössä alle 1% direktiivin mukaisesta rajasta), laitoksilta ei silti lain mukaan voi vaatia muuta kuin vanhan  direktiivin mukaisia päästötasoja.

8. Energian käytön tehokkuus. Argumentti lienee se että sähkön hyötysuhde on huono (35%) ja suurin osa tehosta menee kaukolämmöksi jota ei kesällä tarvita. Tämä on kuitenkin tunnettu tosiseikka, joten voi olla vaikea argumentoida tähän ainakaan mitään uutta.

9. Jätelain hierarkian toteutuminen.

Käsittelen viimeistä kohtaa erikseen, koska se on ehkä monimutkaisin ja kiistaa herättävin asia koko jätteenpoltossa. Jätehierarkia on viisiportainen: tärkein askel olisi jätteen synnyn vähentäminen, sen jälkeen tässä järjestyksessä uudelleenkäyttö, kierrätys, energiakäyttö, ja kaatopaikkasijoitus.

Vastustajien mukaan polttaminen ohjaa jätteen prosessointia liikaa polttamiseen korkeampien askelten kustannuksella. Polttolaitoksen on saatava tietty määrä jätteitä kymmenien vuosien ajan, jolloin sillä ei ole insentiiviä ajaa jätteen vähennystä tai kierrättämistä. Mikäli polttolaitos on esimerkiksi kunnan omistama, tämä ohjaa helposti koko kunnan toimintaa.

Puolustajien mukaan vastuu hierarkian toteutumisesta on jätteen tuottajilla, ei polttolaitoksella. Toisella tapaa sanottuna, jäte on jo päätetty käyttää energiantuotantoon siinä vaiheessa, kun se polttolaitoksen portille tuodaan. Mikäli laitos on kunnan omistama, kunnalla nimenomaan on mahdollisuus päättää miten se jätehuoltonsa priorisoi.

En tässä ota kantaa siihen, kumpi näkemys on järkevämpi. Valitukset on kuitenkin systemaattisesti hylätty juuri tuon puolustajien käyttämän argumentin perusteella.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jäte. 

 


Jätteet, Ympäristö

Jäte palaa 4: Ei mitä tahansa roskaa, vaan laadukasta roskaa

2 Comments

Kaikki roska ei ole hyvää roskaa. Ja monet ihmiset eivät välitä. Tämä on hankala yhdistelmä, jos jätettä halutaan polttaa. 

Not all rubbish is good rubbish. And many people do not bother. This is not a good combination for waste incineration.

Jätteenpoltossa on ainakin  yksi hankala oletus. Lähtöpaikkalajittelun olisi onnistuttava.  Yhdyskuntajätteen laatu on joka tapauksessa huonompaa kuin muiden poltettavien materiaalien (Koskinen 2006). On kuitenkin epäselvää, onko olemassa jokin laatutaso jonka jälkeen jäte muuttuisi täysin käyttökelvottomaksi.

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

Harvahkot tutkimukset eivät anna kovin hyvää kuvaa lajittelun luotettavuudesta. Esim  VTT:n ja TEKESin projekti vuodelta 2001 osoitti, että sekajätteen laadussa on merkittävää parantamisen varaa; erityisiä ongelmia aiheuttavat kloori, alumiini ja elohopea. Teirasvuo 2010 ja Hynynen 2008 analysoivat myös sekajätettä; reilusti yli neljännes oli bio- tai kierrätettävää jätettä joka siis oli väärässä paikassa. Yritystenkin energiajakeesta neljänneksen ei olisi kuulunut olla poltettavaa. Ongelmajätteitä ja elektroniikkaromua oli tyypillisesti 1-2% kokonaispainosta, lähinnä yksittäisinä paristoina.

TEKES-projektissa todetaan, ehkä hieman optimistisesti, että “syntypaikkalajittelun tehostamiseksi tarvitaan keräysastioiden lisäksi neuvontaa ja lajitteluun kannustavia jätemaksuja”. Juuri näin; mutta käytännössä olisi inhorealistisempaa todeta, että osa ihmisistä tulee aina olemaan välinpitämättömiä tai jopa  sabotoimaan järjestelmää.

Ennen muuta siis järjestelmän tulisi olla robusti; yksittäisten ihmisten virheet eivät saisi kaataa kokonaisuutta. Esimerkki ei-robustista järjsetelmästä:  oletetaan taloyhtiö, jossa on yhteinen noin 500 litran kompostori. Joku rikkoo kompostoitavan jätteen sekaan vahingossa elohopealämpömittarin (elohopeaa 1-3 g).  Elohopeapitoisuus on siis yli 2 mg/kg.  Elohopean virallinen alempi ohjearvo on juuri tämä 2 mg/kg; jos se ylittyy, maa on pilantuunutta, mahdollisesti jopa ongelmajätettä.  Yhden ainoan ihmisen pieni virhe pilaa siis koko kompostin.

Suuremmassa skaalassa elohopeaongelmia onkin ollut esim Stormossenin mädätyslaitoksella (Yle 27.9.2011) Kyseessä voi olla joko monen toimijan monta pientä virhettä, tai sitten jonkin yksittäinen toimijan suuri virhe. Kompostointi ja/tai mädätys ei siis ole kovin robusti ainakaan raskasmetallin käyttövirheitä vastaan. TEKES-projekti viittaa myös siihen, ettö jätteenpolton robustisuudessakin olisi parantamisen varaa.

Paljon realistisempia ongelmia tulee esimerkiksi pattereista.  Vaikka paristoja ei tarvitsekaan enää raahata ehkä kymmenen kilometrin päähän ongelmajätepisteeseen vaan ne voi palauttaa kauppaan, voidaanko silti rehellisesti olettaa että niitä ei päädy sekajätteeseen? Ei voida. Kysymys on lähinnä siitä, saadaanko ne erolteltua ennen polttoa, ja jos ei, onko niiden määrä lopulta merkityksettömän pieni.

Elohopea ja patterit ovat periaatteessa tietoista sabotaasia, mutta ongelmia voi syntyä yksinkertaisesti tietämättömyydenkin kautta.   PVC-muovia ei saa polttaa, koska sen sisältämä kloori häiritsee polttoprosessia.  Peruskäyttäjä ei kuitenkaan tiedä, miksi PVC on ongelma. Vaikka tietäisikin, hänen pitäisi tunnistaa PVC  löytämällä jätepakkauksesta allaoleva pieni kolmio. Käytännössä joudutaan lähtemään siitä, että PVC:tä yksinkertaisesti on jätteen seassa.

Voidaan vain toivoa, että polttolaitokset todella ovat tämän faktan ottaneet huomioon ja mitoittaneet toimintansa sen mukaan.  Oletettavasti ovat; mutta tarkemman tiedon saaminen on tällä hetkellä vaikeaa.

 

Jätteenpolttoasiaan liittyviä muita kirjoituksia: täältä. 

Jätteet, Ympäristö

Jäte palaa 3: Kierrätys: Pilipalikopiiperrystä?

3 Comments

Onko kotijätteiden kierrättäminen pilipalitouhua, kun 98% jätteistä tulee muualta kuin kotitalouksista? Kyllä, ja ei.

English: Is home waste recycling just a load of hot air, when 98% of all waste is produced elsewhere? Yes, and no.

Aina välillä on otettava itseään niskasta kiinni, ja illuusiottomasti mietittävä onko touhussa mitään järkeä. Jätteenpolttoprojektissani on nyt siihen sopiva vaihe. Polttaminen edellyttäisi, että ihmiset viitsivät lajitella jätteitään kotona. Se on vaivalloista. Kannattaako se oikeasti? Mitä numerot sanovat?

Jätteisiin liittyviä muita kirjoituksia: Jätteet

Jätteistä löytyy paljonkin tilastoja, mutta tilasto on vain kasa numeroita. Pitää myös ymmärtää. Tilastokeskuksen luvut ovat virallisimmat, joten käytän niitä.

Kuva 1 (lähde: ymparisto.fi)  osoittaa, että Suomi tuottaa vuodessa jätettä 75 miljoonaa tonnia, josta rakentaminen ja kaivokset kumpikin noin 25 tonnia, teollisuus 18 tonnia, maatalous ja energiantuotanto kumpikin 2 tonnia, ja yhdyskuntajäte 3 tonnia. Siis 4% yhdyskuntajätettä (josta vain osa kotitalousjätettä).

Lukuja voi havainnollistaa myös näin: jätettä syntyy kaikkiaan 14,000 kiloa per henkilö, josta valtaosa on rakentamisen ja kaivostoiminnan jätemaita.  Kotitalouksien osuus on noin 300 kiloa per henkilö. (Pyöristän lukuja tarpeen mukaan). Alle 2 prosenttia.

Numeromagiaan uskova tilastonikkari saattaisi todeta, että koko kotikierrätys on lillukanvarsia. Todellinen ongelma on teollisuus, ja sen jäteasioihin panokset pitäisi laittaa, sensijaan että hienosäädetään prosentin osia. Itse pidän numeroista, mutten numeromagiasta. On ymmärrettävä tarkemmin, mitä nämä luvut tarkoittavat.


Kuva 1. Lähde: Jätteiden synty toimialoittain, ympäristö.fi

Kaivos- ja rakennusteollisuuden luku vaikuttaa valtavalta, ja siihen ei yksittäinen ihminen pysty vaikuttamaan. Tosin jo kiviaineksen paino hämää hieman. Yhteen ainoaan kivirekkaan mahtuu vähintään 14 tonnia kiveä, eli melkein viidenkymmenen ihmisen koko vuoden tuotokset. Kaivosten jätekasat ovat kyllä suuria, mutta eivät vuoren kokoisia.

Lisäksi, että vaikka kiviaines päätyykin kaatopaikalle (jopa ongelmajätteeksi), se ei käytännössä tuota metaania tai muita kasvihuonekaasuja. Kaivosjäte ei todellakaan ole “vaaratonta”, koska pohjavesiin ja ympäristöön voi ajautua raskasmetalleja ja muita myrkyllisiä aineita. Mutta se on olennaisesti erilaista kuin muu jäte.

Kaikesta tuotetusta jätteestä kaatopaikalle menee 43 tonnia, materiahyödyntämiseen 21 tonnia, ja energiahyödyntämiseen 9 tonnia. Jonkinasteiseen hyötykäyttöön (materia- ja energiakäyttöön) menee siis noin 30 tonnia (40%). Vaikka kaikki kolme tonnia yhdyskuntajätettä saataisiin hyötykäyttöön, sen osuus tästä olisi vain noin 10%. Tietenkään kaikki ei mene hyötykäyttöön, joten osuus voi olla paljon pienempikin.

Kuva 2. Lähde: Jätteiden synty toimialoittain, ympäristö.fi

Samantyyppinen lasku voidaan tehdä hieman toisella tapaa jätetyypin mukaan jaoteltuna. Jätteen koostumus on noin 75% mineraaleja, 15% puuta, 2% kemikaaleja, 4% muuta, ja 4% yhdyskuntajätettä.  Ilmapäästöjen kannalta olennainen jätemassa on siis se 25%, joka ei ole mineraalijätettä, eli noin 3500 kg henkilöä kohden. Noin kymmenen prosentin pintaan yhdyskuntajätteen merkitys pääsee tälläkin laskutavalla.

Valtakunnallisen jätesuunnitelman päämäränä on, että yhdyskuntajätteestä korkeintaan 20% päätyisi kaatopaikalle (kierrätykseen menisi 50% ja polttoon 30%).  Jos tavoitteessa epäonnistuttaisiin täysin, koko 300 kg menisi kaatopaikalle,  onnistuessa vain 60 kg. Jokainen ihminen voi siis kierrätyskäytöksellään vaikuttaa noin 240 kg:n kohtaloon (5%). Noin 95% kaikista jätteistä on silti hänen kontrollinsa ulkopuolella.

Onko tämä 5% / 240 kg näennäispuuhastelua ja todellisten ongelmien peittelyä? Teknokraatti sisälläni sanoo, että on. Humanisti sisälläni sanoo, että ei ole.

Puhdas tilastotiede ei huomioi, että inhimillisessä toiminnassa pienillä asioilla voi olla vipuvaikutusta.  Muutospaineet syntyvät asennemuutoksista. Asenteet muuttuvat  käyttäytymistä muokkaamalla. Lillukanvarsien kierrättäminen on järkevää, jos se saa pohtimaan, olisiko järkevää kierrättää muutakin kuin lillukanvarsia. Ja ennen pitkää myös vaatimaan kierrätystä siellä, missä sillä on suurempi merkitys.

Kuulostaisi hölmöltä, jos sanoisin, että lajittelulla on joka tapauksessa merkitystä rituaalina. Mutta taidan sanoa kuitenkin. Rituaalit ovat tärkeitä, koska ne ohjaavat asenteita ja käytöstä.  Toisalta kierrätysvouhotus saa väistämättä ihmisissä aikaan vastareaktion.  Siksi karsastan kiihkoilua yhtä paljon kuin välinpitämättömyyttä.

Numerot eivät tässä tapauksessa anna selvää vastausta.  Lukuja  5% ja 240 kg voi tulkita tilanteen mukaan. Kierrätysfanaatikon täytyy tajuta, että ei 5% muutoksella maailmaa pelasteta, eikä edes paljon paranneta. Toisaalta, välinpitämättömän olisi syytä hiljaa itsekseen miettiä, millainen kasa on 240 kg jätettä (lapsiperheellä lähes tonni).

Kannattaako vai ei? Ehkä kysymykseen ei ole vain yhtä vastausta.

Jätteenpolttoasiaan liittyviä muita kirjoituksia: täältä. 

Examiner of Silly Patents

Examiner of Silly Patents, Part 2: Motorized ice cream cone

Every now and then I will take a silly patent and pretend it isn’t silly. I will analyze and defend it in all faux-seriousness (see disclaimer at the end).  Usually I cannot defend it, but learn something in the process anyways.  Suomeksi: klikkaa tästä.

US 5,971,829 from 1999: Motorized ice cream cone. ” A novelty amusement eating device for supporting, containing, rotating and sculpting a portion of ice cream or similar malleable food while it is being consumed compromising: a hand-held housing, a cup rotatably supported by the hand-help housing and adapted to receive and contain a portion of ice cream or food product of similar consistency, and a drive mechanism in the hand-help housing for imparting  rotation upon the cup and rotationally feeding its contents against a person’s outstretched tongue.”

For some reason, this patent seems to be in almost everyone’s all-time lists of crazy patents.

The invention is similar to two earlier patents: US 5,209,692 for a spinning piece of hard candy and US 5,536,054 for a wobbling lollipop. The inventor, however, argues that neither of these is relevant, since “neither of these devices adequately serves as a means for consuming softer, more malleable foods such as soft ice cream, yogurt, or pudding.” It therefore seems that there have been good grounds for granting this patent.

A bit of analysis shows that this is actually a heavily patented field; the older patent 5,209,692 has been cited in 44 newer patents between 1994 and 2009,  including US 5,7500,981 for an ear-cleaning device. The newer US 5,536,054 has been cited in 22 other patents, including US 5,676,988 for a U.F.O. pop.  The competition in this field is cut-throat, in other words.

Patenting in the ice cream cone business is nothing new; an article What’s Cooking America by Linda Stradley mentions at least four patents before 1925 alone.

IDFA reports that about 1.52 billion gallons of ice cream are sold in the US per year (5.7 billion liters in human-readable units). The report does not cite exact figures for numbers of cones sold, but it is in the hundreds of millions.

Patenting is all about money. The patent makes sense if   a) many people want to use one of these contraptions    b) they are willing to pay for them.

The cost of getting a patent  could be estimated to be about 10,000 USD (based on estimates here). It is not really possible to estimate the cost of making a cone like this, but some ballpark estimates can be based on similar devices.  I would make a ballpark estimate of 4 USD per cup. This would be unacceptable for a disposable cup, but would people be willing to pay say 5 USD? A profit margin of 5% would mean 25 cents per cup.

The most likely place to sell these would be amusement parks. About 300 million Americans visit amusement parks each year. It is not completely absurd to expect 1/3 of them to buy an ice cream cone. However, a huge majority will of course buy just a normal ice cream. If even one percent buy a novelty cone, there would be a potential of 1 million customers for novelty cones.

In practice, this market would be fragmented among many amusement parks and manufacturers. A 10% share in almost any market would be huge, but assume that these cones achieve that share. That is 100,000 cones per year. With the 25 cent profit, this means a profit of perhaps 25,000 USD per year.

If the patent can be enforced, this means that the cost of patenting would be offset well within the first year of sales. It is a completely different question whether the cones as such are a good business; however, patenting them would certainly make sense.

The figures above may be exaggerated, but they are probably in the right ballpark. The more crucial point is that it will have been possible for the inventor to make such calculations; and it may well have been a valid business choice to go ahead and patent.

In other words, there is nothing stupid about this patent. Silly yes, but not stupid. Ice cream is a huge business, amusement parks are a huge business; combine those two, and there is plenty of room for small novelty items. I have no idea whether the inventor has made any money on this patent. But even if he lost, there is nothing shameful in it. He could equally well have succeeded.

In cases like this, my attitude tends to be: it’s easy to laugh, but what have you done lately? At least the inventor tried. Hats off for him!

Full set of Examinations of Silly Patents: click here.

Disclaimer: these analyses have very little to do with anything, and in particular have nothing to do with legal issues. Most of the patents cited are expired (or should be). I do not touch the “claims” section, which is the legally relevant part. These blogs constitute prior art, so that any new any ideas expressed here can no longer be patented.

Out-of-the-box, Patenttimörökölli

Patenttimörökölli, Osa 2: Moottoroitu jäätelötötterö

Maailmasta löytyy mielin määrin patentteja, joiden tekijöiden mielenterveyttä tekisi mieli epäillä. Parhaita on listattu esimerkiksi täällä.  Niille on helppo nauraa. Siksi teenkin päinvastoin, ja otan ne haudanvakavasti (ks huomautus kirjoituksen lopussa). Koitan selvittää, onko päättömissäkin patenteissa sittenkin päätä. Usein ei ole, mutta matkan varrella ainakin oppii jotakin. English version: click here.

Patentti US 5,971,829 vuodelta 1999: Moottoroitu jäätelötötterö. Vain alkukieli tekee idealle tarpeeksi kunniaa. ” A novelty amusement eating device for supporting, containing, rotating and sculpting a portion of ice cream or similar malleable food while it is being consumed compromising: a hand-held housing, a cup rotatably supported by the hand-help housing and adapted to receive and contain a portion of ice cream or food product of similar consistency, and a drive mechanism in the hand-help housing for imparting  rotation upon the cup and rotationally feeding its contents against a person’s outstretched tongue.”

Jostakin syystä tätä patenttia näkee jatkuvasti erilaisilla hullujen patenttien listoilla. Osoitan, että epäreilusti.

Keksintö muistuttaa kahta aikaisempaa:  US 5,209,692 (pyörivä karamellitikku) ja US 5,536,054 (väpättävä tikkari). Keksijän mukaan nämä eivät ole relevantteja, koska “kumpikaan laite ei ole tyydyttävä silloin, jos halutaan syödään pehmeämpää ruokaa kuten pehmytjäätelöä, jogurttia, tai vamukasta”. Patentti on siis myönnetty aivan pätevin perustein.

Pieni analyysi osoittaa että aihealue on itse asiassa varsinainen patenttien miinakenttä. Patenttia US 5,209,692 on siteerattu 44 kertaa vuosina 1994-2009, esimerkiksi patentissa US 5,7500,981 (korvanpuhdistusväline). Patenttia US 5,536,054 on siteerattu 22 kertaa, esimerkiksi  US 5,676,988 (UFO-tikkari).  Kilpailu on siis raakaa.

Jäätelötuuttipatentteja on ollut olemassa jo kauan; Linda Stradley‘n artikkeli mainitsee ainakin neljä patenttia jo ennen vuotta 1925.

IDFA raportoi että pelkästään USA:ssa myydään lähes 6 miljardia litraa jäätelöä vuodessa. Ei ole tietoa kuinka suuri osa tästä myydään tuuttimuodossa, mutta tuutteja myydään joka tapauksessa  satoja miljoonia.

Patentointi on rahaa. Tässä patentissa on järkeä jos    a) tarpeeksi monet haluavat käyttää tällaisia härpäkkeitä ja   b) he suostuvat maksamaan niistä.

Patentin saaminen USA:ssa maksaa suuruusluokassa 10,000 USD (karkea arvio täällä). Laitteen valmistuskuluja on vaikea arvioida, mutta 4 USD on tuskin pahasti pieleen. Jos tuutin saa myytyä viidella eurolla, ja voittomarginaali on 5%, niin periaatteessa voittoa voisi kertyä 25 senttiä kupilta.

Käytännössä tällaiset vimpaimet myytäisiin huvipuistoissa. Noin  300 miljoonaa amerikkalaista käy vuosittain huvipuistoissa. Hyvinkin kolmasosa heistä ostaa jäätelöä. Suurin osa tottakai ostaa tavallisia ei-mekaanisia tuutteja. Mutta jos edes 1% ostaa härpäketuutin, markkinan koko on miljoona.

Huvipuistoja ja valmistajia on paljon, joten yksittäisen tuotteen on vaikea saada suurta osuutta. Oletetaan kuitenkin, että valmistaja pääsisi 10% osuuteen. Sadasta tuhannesta tuutista kertyisi tällöin voittoa 25 tuhatta dollaria vuodessa.

Kymmenen tuhannen dollarin patenttisijoitus kuolettuisi siis jo ensimmäisen vuoden aikana, ja valmistajalla olisi monopoliasema näissä tuuteissa. Patentointi ei välttämättä ole huono idea.

Yllä olevat luvut ovat hihasta ravistettuja, mutta tuskin ne kertoimella kymmenen vääriä ovat. Tuuttivalmistajalla sitä vastoin on ollut todellisia lukuja käytössä, joten hän on pystynyt arvioimaan kannattavuuden. Hän on voinut hyvinkin päätyä samaan lopputulokseen kuin yllä: patentointi ei tuo autuutta, mutta se kannattaa bisnesmielessä.

Tämä patentti ei siis ole hullu eikä edes typerä. Hupsu kyllä, mutta ei typerä. Jäätelö on suurta bisnestä; huvipuistot ovat suurta bisnestä; yhdistä nämä kaksi, ja pienelläkin tuotteella voi yht’äkkiä olla huomattava arvo. En tiedä onko keksijä tienannut tällä mitään, mutta todelliseen saumaan hän on silti iskenyt.

Näissä tapauksissa linjani on aika kova. Yleisön on helppo nauraa, mutta mitäpä olette itse viimeksi yrittäneet?

Kaikki Patenttimörökölliraportit: klikkaa tästä.

Huomautus: en käytä nimitystä “patenttimörökölli” sattumalta. Patenttipeikot ovat patenttimaailmassa hankala ja vakavasti otettava tekijä. Minä en ole. Näillä analyyseillä ei ole juurikaan tarkoitusta, eikä ainakaan mitään laillista merkitystä. En ota mitään kantaa varsinaisiin juridisiin väitteisiin. Näissä blogeissa mahdollisesti esiintyviä uusia ideoita ei lain mukaan enää voi patentoida, jos kohta ei kannatakaan.