All posts by Jakke Mäkelä

Physicist, but not ideologically -- it's the methods that matter. Background: PhD in physics, four years in basic research, over a decade in industrial R&D. Interests: anything that can be twisted into numbers; hazards and warnings; invisible risks. Worries: Almost everything, but especially freedom of speech, Internet neutrality, humanitarian problems, IPR, environmental issues. Happiness: family, dry humor, and thinking about things.
Fast1, Open monitoring

Net voyeurs: a national resource?

If only we could utilize Internet voyeurs properly, how much could we get done?

[Finnish version: click here].

Recent tragedies in Finland have shown a gap between official communications and what is available on the Internet. Official communications are terse and protect the privacy of the people involved. The mainstream media, for the most part, does not publish the names of victims. However, any and all information can be found on the Internet. There are forums for everything, in good taste and bad. We haven’t yet gotten to the stage where crime scene photos are circulated, but that day may come. Petteri Järvinen summarizes this well in his blog (my translation).

“The Finnish police communicate very little about accidents and their victims. Names are withheld, based on privacy arguments or “tactical reasons”. The principle is good, but is it valid anymore in the Internet age? Net detectives can sometimes know more even than the police … Voyeurism is improper and insensitive, but it is an unavoidable consequence of the information society”.

That is true. Where transparency, there voyeurism. And especially now, with the recession, Finland is filled with thousands of people who have nothing better to do than sit at a computer. Net detectives have competence and time, and everything that can be found will be found.

The old-fashioned high-quality media does seem lost. Names are only published when everyone knows them already. Details are omitted, even when everyone knows them. Old-fashioned.

So? Why are professionalism and ethics a bad thing? Let it be old-fashioned. It is no one’s loss if the real media reports with professionalism and respect, and lets others dig in the dirt. After all, if all information is available elsewhere, then everyone can find a source that suits his mental level.

In fact there is no need for the media to lower itself, because the “bottom” is already raising itself. I admit (with shame) that I have followed (with interest) on the Internet as people have filled in the puzzles of these tragedies. The motives of these detectives are fuzzy at best, but there is one uncomfortable fact about them: they are good.

Not good journalists, but good intelligence operatives, as it were. Which begs the question: since the net detectives have the time and resources to find out things that the police cannot find, what could they achieve if they turned their energies to something socially useful?

Here is a concrete example whose details I have fuzzified (the exact information can be found on the Internet).

A Finnish city wants to expand its municipal waste landfill. The operator has tried to use a “light” approval process rather than the “heavy” one needed for all projects with a major environmental impact. The decision-makers did wake up, and are requiring the heavier process. Much of the information is secret, but public documents and information on the Internet can be used to piece together a rough picture.

The amount of waste is planned to increase by a factor of five. The heavy process is needed if certain thresholds are exceeded; perhaps by coincidence, all projected values are exactly below these thresholds. The application cites a change in the municipal waste strategy. This strategy, however, is not yet public (which only becomes apparent by searching through multiple sources).

Nothing illegal has happened, this may not even be in the grey zone, but it should still raise some alarm bells. In fact it has, and the situation in now being monitored (on the Internet). With near-zero resources, but monitored nonetheless.

There are hundreds or thousands of such cases. If even a fraction of the best Internet voyeurs put their energy into these issues, what would happen? A lot, I would claim. I am not an optimist, and I do not expect to see anything happen, but there is a lot of potential.

More on open monitoring: here.

Avoin seuranta, Päivän heitto, Ympäristö

Tirkistelijät tiedustelijoina?

2 Comments

Jos Suomen nettitirkistelijöitä osattaisiin hyödyntää oikein, kuinka paljon saataisiinkaan aikaan?

Viime aikojen tragedioissa virallinen tiedotuspolitiikka on ollut niukkaa ja uhrien yksityisyyttä kunnioittavaa. Media ei yleensä ole julkaissut esimerkiksi uhrien nimiä. Kaikki mahdollinen tieto löytyy kuitenkin netistä erilaisista foorumeista, haluttiin tai ei. Vielä ei Suomessa ole menty siihen, että rikospaikkakuvat leviäisivät villisti, mutta kaipa senkin aika koittaa. Petteri Järvinen tiivistää tilanteen hyvin blogissaan.

“Suomen poliisi tiedottaa niukasti onnettomuuksista ja niiden uhreista. Nimet jätetään kertomatta yksityisyydensuojaan tai “tutkinnallisiin syihin” vedoten.  Periaate on sinänsä hyvä, mutta toimiiko se enää internet-aikakaudella? Nettietsivät tietävät joskus jopa enemmän kuin poliisi …. Tirkistely ei ole sopivaa eikä hienotunteista, mutta se on tietoyhteiskunnan väistämätön seuraus.”

Näinhän asia on. Missä avoimuus, siellä tirkistely. Ja varsinkin näin laman aikaan Suomessa on tuhatmäärin ihmisiä, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin istua koneen ääressä. Nettietsivillä on osaamista ja aikaa, ja kaikki löytyy ennen pitkää.

Laatumedia on kieltämättä aika pallohukkaisen oloista. Nimet julkaistaan vasta kun ne ovat jo kaikilla tiedossa. Yksityiskohtia ei julkaista, vaikka ne ovat jo kaikilla tiedossa.  Vanhanaikaista.

So what? Miksi on huono asia, jos ylläpitää laatua ja ammattietiikkaa? Olkoon sitten vanhakantaista. Ei ole keneltäkään pois, jos laatumedia raportoi asioista ammattimaisesti ja kunnioittavasti, ja antaa muiden tonkia mitä tonkivat. Kun kerran tieto on saatavilla muualtakin, jokainen löytää oman henkisen tasonsa mukaisen informaation.

Ei lehdistön edes tarvitse laskeutua alaspäin, koska alhaalta ollaan tulossa ylöspäin. Olen nimittäin (häpeän myöntää) itsekin seurannut, miten näiden katastrofien palapelin palasia on netissä laitettu kohdalleen. Työn motiiveista ja päämäristä voi olla monta mieltä, mutta vastentahtoisesti on sanottava: taitavaa se on. Ei journalismia, mutta pätevää tiedustelutyötä.

Siksi herää kysymys: kun kerran nettietsivillä on osaamista ja aikaa saada selville asioita joita edes poliisi ei tiedä, niin mihin päästäisinkään jos sitä energiaa ohjattaisiin yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin?  Pakottaa ei tietysti voi, mutta kysyä voi.

Otan konkreettisen esimerkin, jota en kuvaa tarkasti (tarkka tietohan löytyy netistä).

Eräässä kaupungissa on yritetty saada läpi kaatopaikan laajennusta kevyellä prosessilla ilman, että tarvitsisi käydä läpi tiukempaa YVA-prosessia.  Päättäjät kuitenkin havahtuivat vaatimaan YVA-käsittelyä. Osa materiaalista on salaista, mutta julkisia pöytäkirjoja ja muuta tietoa yhdistelemällä saa vihjeitä, mitä ehkä on tapahtumassa. Kaikki tämä tieto on netissä.

Jätteen määrä halutaan viisinkertaistaa.  YVA-prosessi tarvitaan vain, jos tietyt raja-arvot ylittyvät. Sattumaa tai ei, mutta hakija ilmoittaa lähes joka kohdassa tarvitsevansa täsmälleen sen määrän, joka ei juuri ylitä tätä rajaa. Hakemuksessa vedotaan alueen uuteen  jätteenkäsittelystrategiaan. Kyseinen strategia vain ei vielä ole julkinen (mikä selviää vain yhdistelemällä muita tietolähteitä).

Mitään laitonta ei ole tapahtunut, välttämättä ei olla edes harmaalla alueella, mutta hälytyskellojen on hyvä soida. Nyt asiaa seurataankin — ei samalla innolla ja resursseilla kuin vaikkapa julkkisten kännitoilailuja, mutta seurataan kuitenkin.

Vastaavia esimerkkejä on satoja tai tuhansia. Mitä saataisiinkaan aikaan, jos edes osa pätevimmistä tirkistelijöistä siirtäisi energiansa niihin? Väitän, että paljon. En ole niin optimisti että uskoisin näin oikeasti tapahtuvan, mutta potentiaalia olisi.

Muita aihetta sivuavia kirjoituksia: täällä.

Open monitoring

Open monitoring: Can citizens be trusted?


Many citizens to distrust the authorities when it comes to monitoring pollution from industry.  Here is a reverse question that few ask but many should: why should the authorities place any more trust on the citizens?

Self-monitoring by industry is criticized, but is self-monitoring by citizens any more credible? I have been driving for “citizen monitoring” of pollution, and this question needs to be asked brutally.  Here is what I claim: if we require independence and transparency from the authorities, then we need to require it from ourselves also. I am thinking of some ways to make this possible.

At the grassroots level, I have been following the plans to build a new waste incinerator in Turku, fairly close to where I live. It is a heated local topic, which is no surprise. No sane person specifically WANTS to live next to an incinerator (personally, I am neutral about it, but then it’s not quite in my backyard even though it is close). This NIMBY effect is well documented everywhere.

What seems less well documented is the POSITIVE potential of people who live next door to these things. The people here have had decades of experience with the old incinerator, and they have local knowledge of both the surroundings and the incinerator itself. From persistent monitoring, they know what parts of the incineration process cause the worst emissions. They have followed the color of the snow and the water in closeby streams. They have made measurements of the pH levels in the emissions.  They know what environmental conditions cause the worst smells.

The authorities turn a blind eye to these results. And — I hate to put it this way — perhaps that is the right thing to do. Even if one fully trusts the people, the scattered measurements simply do not fulfill scientific criteria. Since they are not fully documented, it is impossible to audit the results for credibility.

To me, the fundamental problems lie with confirmation bias. Locals are likely to measure only when something has happened, for example there is a particularly bad smell. Few people think of photographing the color of the snow on days when there are no problems. Or to mark down days on which there are no smells. These citizen measurements certainly give an indication of what the situation is on the worst days, but they are not calibrated and do not give much of an indication about average conditions.

This is NOT conscious manipulation! It is a psychological necessity. On those days when things are fine, it is important to forget the problems. Constant worry is more likely to lead people to early graves than any pollution.

To face these problems, I have two suggestions, one trivial and one less trivial.

A. Trivial suggestion

The trivial suggestion is to automate everything as far as possible. However, even with improvements in technology, there are major limits to what can be done. Real air quality measurements, for example, are expensive and difficult to make accurately.

A suitable user interface for odor measurements? Picture: YLE / Karoliina Hult

In cases where an accurate measurement cannot be made, for example with smells, there could be clever ways to measure near-automatically. One solution I am thinking about is to use “like buttons” next to peoples’ front doors (see picture). The face corresponds to subjective air quality.  Pressing the correct button will take half a second. The process would very quickly become automatic. And once the process is automatic (nearly sub-conscious) it will start creating credible time series of odor levels. These can be correlated with micrometeorological weather data measured by a weather station in a neighbor’s yard.

B. Non-trivial suggestion

The second, less trivial suggestion is that the people doing the analysis should be more or less indifferent about the results. In other words, any analysis of the data needs to be done at a completely different location than the measurements, preferably so that there is no personal contact between the observers and the analysts. Emotions should not exist.

There is a clear precedent for this in the human rights arena: Amnesty International members generally do not work on human rights issues in their own countries. This improves the impartiality of the organization (and also the personal safety of the members).

In exactly the same way, citizen monitoring of industry should be scattered geographically, and there should be a firewall between the people who measure and the people who analyze. The firewall cannot be perfect in practice, as each location is different, and the locals are best aware of the things that should be measured. Locals thus need to be involved in setting up the measurement systems, and they of course need to do the actual measurements, but they should be cut off from the analysis.

This suggestion goes against human nature in just about every possible way. Locals should agree to be lackeys of someone else, and measure what is asked without knowing why? They should potentially pay for instruments without knowing what they are used for? And they should trust that someone “out there” knows and will do right? I personally cringe at the idea.

However, it could be doable. In Finland, analysis of the Turku incinerator could be done from Lappeenranta, which has a university that specializes in waste management — perhaps student labor could be used? And conversely, locals from Turku could help set up the measurements in Vaasa, since Turku locals have the most experience on incinerators (the old Turku incinerator was for many years the only one in the country). People here could absolutely have the competence to know what to measure.

I suspect that the psychological obstacles may be the biggest obstacle. Local observers are motivated to monitor local conditions, since it is their environment and their health that is at stake. If someone is already stressed and exhausted about the situation in Turku, why would he care about the situation in Vaasa?

And what about the money, the resources, the leadership, the responsibility? I have no idea. The technology is not the chokepoint (challenging though it is). Human and political issues are.

More on open monitoring: here.

Avoin seuranta, Ympäristö

Kansalaismittaukset: Voiko kansalaisiin luottaa?

2 Comments

Tyly kysymys ympäristöasioista: Monet kansalaiset eivät luota viranomaisten kykyyn valvoa teollisuuden saasteita. Miksi viranomaisten pitäisi sen paremmin luottaa kansalaisten kykyyn havainnoida ympäristöään?

Väitän: jos viranomaisilta vaaditaan riippumattomuutta ja läpinäkyvyyttä, niin yhtä lailla sitä täytyy vaatia kansalaisilta. Teollisuuden omavalvontaan ei luoteta, mutta ei kansalaisten “omavalvonta” ole automaattisesti sen luotettavampaa. Esitän kuitenkin keinoja, joilla se voisi olla.

Olen seurannut Turun uuden jätteenpolttolaitoksen suunnitteluprosessia. Tunteet käyvät kuumina — ei kukaan täysijärkinen suoranaisesti halua jätteenpolttolaitosta naapuriinsa, en minäkään (en asu aivan vieressä, mutta lähialueella kuitenkin. Itse olen kylläkin päätymässä siihen, että laitoksen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat). Tässä ei ole mitään yllättävää. Huomionarvoista sen sijaan on paikallisten ihmisten vahva osaaminen.

Lähialueen asukkaat ovat seuranneet kaatopaikan ja vanhan polttolaitoksen toimintaa vuosikymmeniä. Heillä on osaamista ja sinnikkyyttä jota kuka tahansa yksityisetsivä kadehtisi, ja uskottavia arvioita hyvinkin teknisistä detaljeista (pahimmat päästöt tapahtuvat kun prosesseja ajetaan ylös tai alas, laakerien kuluminen on pahentanut kuljettimien meluisuutta viime vuosina, jne). Lumen väriä eri etäisyyksillä laitoksesta on seurattu.  Myös erilaisia mittauksia on vuosien varrella tehty, mm pH-arvoista.

Viranomaiset eivät näitä mittauksia noteeraa mitenkään. Ja ikävä sanoa, mutta ehkä ei pidäkään. Kun mittauksia on tehty melko satunnaisesti eikä niitä ole täydellisesti dokumentoitu, ulkopuolisen on vaikea ottaa niihin kantaa.  Vaikka uskoisi täysin mittaajien vilpittömyyteen, mittausmenetelmässä on useita ongelmia.

Pahin ongelma liittyy vahvistusharhaan (confirmation bias). Toisin sanoen, mukaan otetaan vain mittauksia, jotka tukevat väitettä että laitos saastuttaa. Harvalle tulee edes mieleen käydä valokuvaamassa lunta niinä päivinä, kun siinä ei ole saasteita. Tai merkitä ylös ne päivät, jolloin mitään hajuhaittoja ei ole huomattu. Poikkemien perusteella voidaan saada kuva laitoksen maksimipäästöistä (joskaan ei kalibroituna), mutta keskiarvosta ja kokonaisrasituksesta ne eivät kerro mitään.

Tämä EI ole tietoista harhauttamista!  Se on psykologisesti jopa välttämätöntä. Niinä päivinä kun kaikki on hyvin, on järkevämpää unohtaa koko asia. Muussa tapauksessa stressi tappaa nopeasti.

Tästä seuraa kaksi johtopäätöstä, toinen triviaali ja toinen vähemmän triviaali.

A. Triviaali johtopäätös

Mittaukset tulisi automatisoida niin pitkälle kuin mahdollista. Teknologia ei kuitenkaan vielä ole niin kypsää tai halpaa, että joka kodin pihaan saataisiin luotettava päästömittari (eikä tällaisten sensoreiden luotettava operointi ole helppoa).

Milloin automatisointi ei onnistu, esimerkiksi juuri hajuhaitoissa, pitää etsiä yksinkertainen tapa mitata tilannetta ilman mitään vaivaa. Miksi ei sovellettaisi jonkinlaista  tykkää-nappia (ks kuva)? Ulko-oven viereen neljä nappia joilla hajutilannetta voi arvioida (erinomainen, hyvä, huono, todella huono)? Aina ovesta kulkiessaan mittaja napauttaa oikeaa nappia. Puolen sekunnin työ, josta tulee nopeasti automaattista. Käyttöliittymän ei ehkä kannata olla täsmälleen juuri kuvan kaltainen, mutta asian ydin on silti helppokäyttöisyys.

Soveltuuko tämä käyttöliittymä hajumittauksiin? Kuva: YLE / Karoliina Hult

Ja kun laitteen käyttämisestä tulee automaattista, se alkaa ennen pitkää antaa uskottavaa aikasarjaa jota voi verrata esimerkiksi paikalliseen tuulen suuntaan (jonka mittaa toisen osallistujan pihalla oleva sääasema). Järjestelmät eivät ole ilmaisia, mutta hinnat laskevat koko ajan. Tässä ei ole mitään mahdotonta.

B. Ei-triviaali johtopäätös

Vähemmän triviaali johtopäätös on se, että valvojien pitäisi olla jokseenkin välinpitämättömiä sen suhteen, mitä he ovat valvomassa. Toisella tapaa sanottuna, ainakin analyysin täytyisi tapahtua aivan muualla kuin itse tapahtumapaikalla, eikä analyysiin ei saisi liittyä mitään tunteita.

Tähän löytyy suora referenssi ihmisoikeuspuolelta: Amnesty International. Amnestyn jäsenet eivät (lähtökohtaisesti) ota kantaa oman maansa asioihin. Tällä tavalla pystytään parantamaan järjestön riippumattomuutta ja puolueettomuutta (ja lisäksi jäsenten henkilökohtaista turvallisuutta).

Vastaavalla tavalla kansalaismittauksissa pitäisi eriyttää toisaalta mittausten teko ja toisaalta niiden suunnittelu, analysointi ja johtopäätökset. Täydellinen palomuuri ei käytännössä onnistu. Jokainen laitos on erilainen, ja paikallisilla on paras kuva siitä, mihin pitää keskittyä. Paikallisten on siis oltava mittaussuunnitelman tukena, mutta ei päättämässä siitä. Käytännön syistä heidän pitää myös tehdä mittaukset, mutta senkin täytyisi tapahtua valvojan seurannassa ja käskystä.

Ehdottamani menee vähän joka suhteessa  ihmisluonnetta vastaan. Pitäisi siis suostua siihen, että on itse vain toisten orja, joka juoksee mittaamaan kun käsketään? Tai jopa hankkia omilla rahoillaan mittalaitteen tietämättä, mitä se varsinaisesti tekee? Ja olettaa, että joku jossakin muualla “tietää paremmin” mitä ollaan tekemässä? Melko kovaa näyttöä täytyy ehdottajalla olla.

Mutta osaamista Suomessa olisi. Esimerkiksi Turun jätteenpolttolaitoksen seurantaa voisi johtaa vaikkapa Lappeenrannasta (Lappeenrannan yliopistossa on jätealan osaamista, joten siellä voisi olla jopa mahdollisuus käyttää opiskelijatyövoimaa). Vastaavasti Turusta käsin voitaisiin tukea Vaasan jätteenkäsittelylaitoksen seurantaa — Turussahan on jätteenpoltosta Suomen ainoa pitkäaikainen kokemus. Kokenut paikallinen osaa yhdellä käynnillä arvioida, mistä kohtaa kannattaisi mitata ja mitä.

En tiedä, olisiko mitään mahdollisuutta oikeasti motivoida ihmisiä tähän. Paikallisia mittaajia motivoi nimenomaan se, että kyse on heidän omasta elinympäristöstään ja terveydestään. Jaksaako ketään Turussa enää oman stressinsä päälle kiinnostaa, mitä Vaasaan kuuluu? Ehkä, ehkä ei.  Väsymys ainakin paistaa ihmisistä läpi jo nyt.

Entä mistä raha ja resurssit, ja kuka tätä ylimmällä tasolla johtaisi? En tiedä. Teknologia ei tässä ole vaikein puoli (vaikka haastava onkin). Inhimillisistä ja poliittisista asioista tämä on kiinni.

Muita aihetta sivuavia kirjoituksia: täällä.

Patenttimörökölli

Patenttimörökölli 3: Apinalämpömittari

Jotta elämää ei olisi pelkkää murheellista vaellusta patenttien laaksossa, niinkuin se viime viikoina on hieman ollut, tässä vaihteeksi toisenlainen näkemys patentteihin. Hyvin toisenlainen.

Maailmasta löytyy mielin määrin patentteja, joiden tekijöiden mielenterveyttä tekisi mieli epäillä. Parhaita on listattu esimerkiksi täällä.  Niille on helppo nauraa. Siksi teenkin päinvastoin, ja otan ne haudanvakavasti (ks huomautus kirjoituksen lopussa). Koitan selvittää, onko päättömissäkin patenteissa sittenkin päätä. Usein ei ole, mutta matkan varrella ainakin oppii jotakin. 

Patentti US 4,634,021 vuodelta 1987: kuva vastaa tuhatta sanaa.

“A release mechanism is disclosed for releasing an object such as a ball from a body under the force of gravity. A bimetallic element obstructs or opens an opening in the body for retaining or releasing the object depending upon the temperature of the bimetallic element. The release mechanism may be incorporated into a novelty “brass monkey” for “emasculating” the monkey when the temperature decreases to a predetermined temperature at which the balls in the “brass monkey” are permitted to drop to a base which is designed to produce an audible sound when struck by the balls”.

Pyrin aina antamaan sekä positiivista palautetta että rakentavaa kritiikkiä. Tässä tapauksessa positiivinen palaute on uskoakseni itsestäänselvä. Jos ihmisellä on niin hyvä itsetunto että hän haluaa liittää nimensä pysyvästi tällaiseen kuvaan ja keksintöön, sitä voi yksikäsitteisesti vain ihailla. Yhteiskunta ei kehity, elleivät ihmiset uskalla tehdä asioita eri tavalla.

Kritiikkiäkin löytyy.  Idea on erinomainen: vain harvalle tulisi mieleen käyttää kastroidun apinan kivesten ääntä lämpömittarina. Kuitenkin oletan, että keksijä olisi toisenlaisella IPR-strategialla pystynyt hyötymään merkittävästi enemmän ideastaan.

Pidän melko varmana, että keksijä on patentillaan kertonut kilpailijoilleen liikaa, suojaamatta silti ydinoivallustaan tarpeeksi. Patentti jättää mielestäni liian paljon helppoja keinoja suorittaa sama idea eri keinoilla.

Patentti ei esimerkiksi ilmeisesti kata muita eläimiä kuin apinat. Aasin kuohitseminen ei (ulkopuolisen näkökulmasta) olennaisesti eroa apinan kuohitsemisesta; patentti ei silti estä kuohitsemasta aasia. Ihmisen käyttö apinan sijasta tosin voisi tuoda oikeudessa esiin mielenkiintoisia näkökantoja. Mikäli katsotaan että ihminen voidaan biologisesti katsoa erikoistapaukseksi apinasta, patentti voisi hyvinkin suojata myös ihmisen kuohitsemisen. En kuitenkaan uskalla spekuloida, miten oikeusjutussa lopulta kävisi.

Keksijä saattoi myös tehdä virheen eläinkeskeisyydellään. Sama idea olisi mahdollista toteuttaa esimerkiksi Ranskan vallankumouksen teeman kautta; kun sää kylmenee, Marie Antoinetten pää koppiin kopahtaa. Tällaista käyttöliittymää patentti ei valitettavasti suojaa.

Patentti on mahdollista ohittaa myös teknisesti. Bi-metallinen termostaatti on tunnettua teknologiaa. Rakenne olisi kuitenkin mahdollista korvata sulkijalihastyppisellä ratkaisulla, jolloin patentti ei enää suojaakaan sitä.

Entä bisnesmalli? On mahdollista, että keksijä on tässä löytänyt ainutlaatuisen markkinaraon. Patenttihaku ei ainakaan paljastanut merkittävää määrää patentteja tällä bisnesalueella.

Google-haku sanalla “novelty thermometer” osoittaa, missä nykyteknologia menee. Alla olevassa teknisessä ratkaisussa on tiettyä samanhenkisyyttä kuin apinapatentissa. Rektaalilämpömittari ankassa on yllättävä tapa mitata kylpyveden lämpötilaa.


Lähde: Kuvankaappaus

Uskon, että mallisuoja olisi ollut kustannustehokkaampi tapa suojata tämä idea. Mallisuoja on huomattavasti halvempi kuin varsinainen patentti, joskin sen suoja on rajatumpi ja suoja-aika lyhyempi. Vaihtoehtoisesti patenttikuvauksen olisi kannattanut olla paljon laajempi. Hinta olisi kuitenkin tällöin noussut ratkaisevasti.

Pahoin pelkään, että keksijä ei ole tällä patentillaan rikastunut. Tämä ei millään tavalla vähennä idean keksinnöllisyyttä; on kaikkea muuta kuin itsestään selvää, että lämpötilaa voi mitata kuuntelemalla kuohitun apinan kivesten kopinaa.

Insinööristyypin ei pitäisi sekaantua estetiikkaan, mutta haluan kuitenkin puhua myös taiteellisista arvoista. Apinan kuvassa on yht’aikaa jotain majesteettista ja inhimillistä. Tämä idea on monumentin arvoinen. Jos olisin itse ollut keksijä — tosin olen ilmeisesti yksin mielipiteeni kanssa, mutta sillä ei ole merkitystä — jos siis olisin itse ollut tämän keksijä, haluaisin tehdä tästä jopa hautakiveni. Miksi ei? Edistys vaatii rohkeutta, ja rohkeutta tulee kunnioittaa jopa sukupolvien yli.

Kaikki Patenttimörökölliraportit: klikkaa tästä.

Huomautus: en käytä nimitystä “patenttimörökölli” sattumalta. Patenttipeikot ovat patenttimaailmassa hankala ja vakavasti otettava tekijä. Minä en ole. Näillä analyyseillä ei ole juurikaan tarkoitusta, eikä ainakaan mitään laillista merkitystä. En ota mitään kantaa varsinaisiin juridisiin väitteisiin. Näissä blogeissa mahdollisesti esiintyviä uusia ideoita ei lain mukaan enää voi patentoida, jos kohta ei kannatakaan.