Minulla on supervoima. Innostun tylsistä asioista: numeroista, prosesseista, hallinnosta, budjeteista, strategioista, datasta. Tylsyyttä ei lasketa perinteiseksi kristilliseksi armolahjaksi, mutta oikeastaan pitäisi. Seurakunnan luottamushenkilön tärkein rooli on hoitaa tylsät tehtävät, jotta todelliset tähdet — eli työntekijät ja dynaamisemmat vapaaehtoiset — pystyvät hoitamaan mielenkiintoiset tehtävänsä.
Olen ehdolla Turun Katariinan seurakuntavaaleissa (numerot 19 & 71, vaalikonevastaukset). Tämä kirjoitus julkaistu myös Turun Vihreän Kirkon blogissa 27.9.2022.
Olen ollut nyt yhden kauden tylsyyttä jalostamassa Katariinan seurakuntaneuvostossa. Lisäksi olen ollut neuvoston työjaostossa, jossa pienemmällä porukalla mm valmistellaan esityslistoja kokouksiin ja tehdään muutakin taustatyötä. Olen myös yhtymän yhteisessä tarkastusjohtokunnassa, joka yrittää ymmärtää miten yhtymä toimii. Uskon — tai ainakin toivon — että alan tätä kautta pikkuhiljaa hieman ymmärtämäänkin ainakin joistakin asioista edes jotain. Siksi haen jatkoa.
Luottamushenkilönä oleminen on oikeastaan minulle ainoa luonteva tapa palvella seurakuntaa. En laula. Inhoan väkijoukkoja. En halua hymyillä, jos ei hymyilytä. Ajatus siitä, että minun pitäisi rupatella rennosti vieraiden ihmisten kanssa ja puhua tunteista on…. no, Jean-Paul Sartre on kirjoittanut sellaisesta kokonaisen kirjan; sen nimi on Suljetut Ovet, ja se kertoo helvetistä.
Onneksi, onneksi, onneksi on ihmisiä jotka tuollaisesta pitävät. Heidän tukenaan haluaisin olla, taustalla, mahdollistamassa noita asioita. Kaikki hauska vaatii hallinnointia, ja sitä osaan. Leipätyökseni pyörittelen dataa ja pohdiskelen prosesseja. Mielelläni teen sitä vapaa-ajallakin.
En siis ole mikään perinteinen seurakunta-aktiivi. Taustani on kyllä hyvinkin kristillinen: olen lähetyslapsi, luterilaisuuuteen kasvanut ja saturoitunut papinpoika, ja lisäksi myös papin puoliso. Kuulun vahvasti kirkon liberaaliin siipeen, ja kannatan kaikkia Vihreän Kirkon teesejä (olenhan ollut niitä osaltani muotoilemassakin).
Liberaaliksi olen toisaalta aika pessimisti. En usko, että pystymme enää estämään katastrofaalista ilmastonmuutosta joka tärvelee lähes kaiken hyvän ja arvokkaan mitä olemme saaneet aikaan. Kun se kriisi aikanaan iskee, tarvitaan profeetallisia tahoja jotka viimeiseen saakka puolustavat heikoimpia.
Jos tiivistän karusti, haluan pitää kirkon hengissä nykyisten hyvien aikojen yli, jotta se on käytettävissä kun todella kovat ajat koittavat. Hengissä pitäminen vaatii kahta asiaa: suuria muutoksia, ja toisaalta pieniä tavallisia asioita.
Esimerkiksi tasa-arvoasioissa kirkonkin on nyt tultava 2000-luvulle, jos se aikoo 2000-luvulla olla minkäänlainen toimija. Itse tunnen — ja arvostan — useita erittäin konservatiivisia kristittyjä, ja ymmärrän heidän tuskansa erityisesti avioliittoasiassa. Opillisesti se on vaikea asia. Mutta silti on löydettävä tapa edetä.
Pienet tavalliset asiat taas ovat paras tapa varmistaa, että ihmisillä ylipäätään säilyy mitään mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Tällaisia asioita ovat Katariinassa esimerkiksi partio ja diakoniatyö. Tämä ei tarkoita sitä, että tehdään pelkästään sellaisia leppoisia asioita joita kaikki yksimielisesti kannattavat. Seurakunnalla tulisi olla aktiivinen ote esimerkiksi paperittomien auttamiseen, vaikka aihe ei kaikkia miellytäkään. Joskus on toimittava oikein, vaikka se herättäisi närää.
