Pakolaiset ja numerot

 

Olen omaksunut kyynisen nyrkkisäännön: jos julkisessa keskustelussa käytetään numeroita tukemaan jotakin väitettä, on kohtullinen todennäköisyys että niillä yritetään huijata. Jos yritetään väittää että numerot pakottavat johonkin tiettyyn toimintatapaan ilman mitään vaihtoehtoja, niillä huijataan varmasti.

Numeroita voi kuitenkin hyvin käyttää havainvannollistamaan ongelmien suuruusluokkia, kunhan ei väitä että ne todistaisivat juuri tietyn toimintatavan olevan ainoa mahdollinen. Tuon nyt oman pienen ja väsyneen lisäni viime viikkojen turvapaikanhakukeskusteluun esittelemällä pari numeroa ja niiden tulkintaa.

Kuinka suuri pakolaisongelma oikein on?

Alla oleva YK:n arvio maailman pakolaismääristä on ehkä silmiä avaavin yksittäinen graafi jota olen nähnyt. Itse luvut eivät välttämättä ole se mikä avaa silmiä, vaan raju muutos vuonna 2013.

 

Kahdessa vuodessa pakolaisten määrä maailmassa on puolitoistakertaistunut. Miten tätä sitten pitäisi tulkita? Ainakin kahdella tapaa.

Graafi osoittaa, että rasistit ovat väärässä: pakolaisongelma on todellinen ja inhimillinen. Kyse ei ole siitä että muutama iPhone-mies on päättänyt surffata hakemaan Suomesta mukavaa elämää, vaan siitä että maailmassa on brutaaleja sotia joiden alta kymmenien miljoonien on päästävä pois.

Yhtälailla se kuitenkin osoittaa, että oma punavihreä kuplani  yksinkertaistaa asioita liikaa: meidänkin täytyy tajuta, että pakolaisongelma on todellinen ja logistinen.   Nuivat ovat jopa oikeassa: tilanne alkaa olla hallitsematon. Tällaisia väkimääriä ei ole ollut liikkeellä sitten toisen maailmansodan, ja ennen muuta tuo väkimäärän tuplaantuminen on kestämätön ongelma.

Numerot siis viittaavat siihen, että joka tapauksessa nyt on alettava tehdä jotakin eri tavalla kuin ennen.  Maailma on eri paikka kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten.

Mitä numeroiden perusteella sitten pitäisi tehdä?

Eivät numerot tällaista kerro.

Käytännössä on vaikea nähdä, mitä voitaisiin tehdä toisin kuin nyt. Kansainvälisten sopimusten mukaan turvapaikkaa saa hakea jos Suomen maaperälle pääsee, piste. Tarve arvioidaan, ja jos tarvetta on, turvapaikka on myönnettävä. Jos tarvetta ei ole, henkilö voidaan palauttaa.

Tässä ehkä on silti syytä tehdä kylmäpäisiäkin ratkaisuja jos aiotaan auttaa aidosti hädänalaisimpia. Jos turvapaikalle ei ole perusteita, päätökset ja käännytys on voitava tehdä paljon nopeammin ja armottomammin kuin nyt. Ehkä luotava lista turvallisista maista, joista hakeneet palautetaan välittömästi. Tämä on oikein nimenomaan niitä kohtaan, jotka turvapaikkaa oikeasti tarvitsevat.

Periaatteessa Suomi voisi vedota Dublinin sopimukseen: sen mukaan henkilö voidaan palauttaa sen EU-maan päänsäryksi, johon hän on ensimmäisenä saapunut (käytännössä tällä hetkellä Kreikka ja Italia).  Dublinin sopimuksen mukaan henkilöä ei kuitenkaan ole pakko palauttaa, jos maa itse ottaa vastuun. Saksa ei esimerkiksi tällä hetkellä palauta syyrialaispakolaisia muihin EU-maihin.  Kansainväliset sopimukset ylipäätään määrittelevät vain minimin, joka on hoidettava. Enemmän saa aina tehdä.

Dublinin sopimuskaan ei paljon auta, elleivät Kreikka ja Italia kykene pakolaistulvaa omin voimin hoitamaan. Käytännössä eivät kykene; olosuhteet niiden pakolaisleireillä eivät kohta ole enää inhimillisiä. Joko rikkaammat EU-maat jakavat taakkaa ottamalla pakolaisia vastaan itse, tai ne maksavat enemmän eteläisen Euroopan leirien kuluista. Kumpikaan ei ole ilmaista.

Onko sotilaallisen koneiston käyttö taloudellisesti rationaalista?

Yhtä numeroa olen toistaiseksi metsästänyt turhaan: kuinka paljon sotilaallinen ratkaisu itse  asiassa maksaisi verrattuna humanitääriseen? Populistithan vaativat rautaa EU:n rajalle, mutta taloudellisia laskelmia en ole nähnyt. Eivät sotilaalliset operaatiotkaan ilmaisia ole.

Australian kovan linjan mallia kehutaan, mutta sen  vuosittainen hintalappu on tällä hetkellä miljardiluokkaa. EU:n tapauksessa pakolaisten lähtöalueet (Libya, Syyria, Irak, Afganistan) ovat huomattavasti lähempänä ja lyhyemmän merimatkan takana kuin Australiassa.

Yksittäisen tykkiveneen yksittäinen ammus ei paljon maksa jos sillä pystytään upottamaan  kerralla iso kumiveneellinen pakolaisia, mutta sellainenkin vaatisi taustakseen massiivisen sotilaskoneiston.  Tulisiko se lopultakaan merkittävästi halvemmaksi kuin nykykeinot?

Kevyemmässä mallissa veneet tottakai vain hinattaisiin takaisin lähtöpaikkaansa, mutta kalliiksi sekin tulee, koska ei synny kunnon pelotetta joka estäisi yrittämästä uudelleen.  Lisäksi automaattinen takaisin hinaaminenkin saattaa jo sinällään olla kansainvälisten sopimusten vastaista, jos se jättää ihmiset hätään.

Jos siis pakolaisille joudutaan joka tapauksessa löytämään elinpaikka kuten Australian mallissa, maksetaan sekä sotilaallisesta operaatiosta että humanitäärisestä.

Paljonko tämä kaikki maksaa Suomelle?

Vain rasisti kysyy tuollaisia,  ainakin jos oman kuplani ihmisiltä kysytään.  Mutta tuo on liian lipevä vastaus. Jos kyse olisi vain muutamista miljoonista euroista, kysymyksen voisi aidosti ohittaa. Miljoona on valtion budjetissa vain kohinaa, ja kymmenenkin miljoonaa on lähinnä järjestelykysymys.

Nyt puhutaan kuitenkin vielä suuremmista summista.  Pääministerin arvion mukaan lisätarvetta syntyy vähintään 100 miljoonaa euroa. Inhorealistisesti ajatellen tämä saattaa olla alakanttiin (kulu on noin 15,000 EUR vuodessa, ja jos turvapaikanhakijoita on 15,000, se voi tarkoittaa yli 200 miljoonaa). Ei ole rehellistä yrittää piilotella tätä mahdollisuutta.

Mistä tämä raha sitten on pois?

Eivät numerot sitä kerro.

Tämä on jo todellista rahaa, joka pitää todellisessa maailmassa hankkia jostakin. On populistista väittää, että se olisi juuri joltakin tietyltä ryhmältä pois, vaikkapa eläkeläisiltä tai lasten päivähoidosta.

Mutta yhtä lailla on idealistisen vihervasemmistolaista ja jopa valheellista väittää, että se ei olisi keneltäkään pois, tai että  valtiolla on varaa tähän koska se laittaa enemmän rahaa vaikkapa Talvivaaran tekohengittämiseen. Numeroita voi heitellä, mutta eivät ne ole yhteismitallisia.

Rehellisintä on todeta, että nyt joudutaan luultavasti ottamaan lainaa 100-200 miljoonaa enemmän kuin oli tarkoitus. Se on jossakin vaiheessa maksettava takaisin ja karsittava jostakin muusta.

Siitä huolimatta olen tiukasti punavihreän kuplani linjoilla: tuon rahan on löydyttävä.  Jo nyt suunnitellut säästöt osuvat monella tapaa omaankin nilkkaani: lasteni koulujen taso laskee, heidän opiskelumahdollisuutensa hankaloituvat, itse tulen näillä näkymin kroonisena akateemisena pätkätyöläisenä kärsimään rajusti työttömyysturvan leikkauksista.

Silti rahan on löydyttävä. Tämä on puhtaasti arvokysymys, jota ei voi perustella numeroilla.

Kuuluuko asia meille?

On helppo ajatella, että emme ole ongelmia aiheuttaneet, joten ei meidän tarvitse niitä ratkaistakaan. Tätä argumenttia kuulee ehkä eniten Irakin kohdalla, missä on helppo syyttää USA:ta.

Suomalaiset yritykset ovat kuitenkin vuosikausia puuhastelleet levottomilla alueilla ja tukeneet alueen diktatuureja. Olen yrittänyt löytää numerotietoa siitä, paljonko olemme hyötyneet. Toistaiseksi olen löytänyt lähinnä vain anekdootteja.

Parhaiten dokumentoitu tapaus on Nokia-Siemens Networksin salakuuntelujärjestelmien myynti Turkmenistanissa, jossa tosin ei (tällä hetkellä) ole pakolaisongelmaa. Vastaavia järjestelmiä on myyty myös Syyriaan. Muiden firmojen yhteistyöstä löytyy heikommin julkista tietoa.

Suomi ei ole vastuussa siitä mitä on tapahtunut, mutta levottomien alueiden bisnes on joka tapauksessa kelvannut silloin kun tilanne oli hyvä. Olemme aikanaan ottaneet hyödyn irti tilanteesta, ja nyt joudumme ottamaan vastaan haittoja.