Kuka kirjoittaa näin? “Erityisesti näinä pienen vyönkiristyksen aikoina minua tympii avata päivän lehteni ja lukea jälleen kerran, kuinka kaikki vain taistelevat omien saavutettujen etujensa puolesta ja pahoittavat mielensä pienimmistäkin ehdotuksista yhteiskuntasopimuksista, tai edes yhteistyöstä. …. Esimerkiksi itsestään selvänä pitämämme sosiaali- ja eläketurvat ovat oman aikamme keksintöjä. Isovanhempani tiesivät vielä hyvin ruotu-ukot, huutolaiset, kirkonvaivaiset ja köyhäintalot.”
Ei, kyseessä ei ole vanhainkodissa känisevä huru-ukkko, vaan aktiivinen avaruustähtitieteen professori (Mielensäpahoittajien utopia).
Kirjoituksen voisi periaatteessa jättää omaan arvoonsa. Huippueläkeikäisen huipputuloisen menestyjän on helppo ilkeillä alaspäin “pienestä vyönkiristyksestä”, kun kiristys kohdistuu lähes eksponentiaalisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin.
Aloin kuitenkin miettiä, miltä näyttäisi vastine, joka olisi kirjoitettu samalla ilkeällä tyylillä. Kokeillaanpa.
Jos harrastaisin ilkeilyä, toteaisin että kyllä, maailma oli kovasti toisenlainen silloin viisikymmentä vuotta sitten, kun professori ei vielä ollut kaikkitietävä äreä vanha setä. Mutta mitä tekemistä 1960-luvulla on 2010-luvun kanssa?
Otetaan pari aivan konkreettista esimerkkiä. Maatalouden puolella yksi kone pystyy käytännössä tekemään hyvinkin sadan lapiomiehen työt. Tietokonepuolella ollaan jo lähellä tilannetta, jossa yksi tietokonejärjestelmä voisi korvata vaikkapa kaikkien maailman matkasihteereiden työn.
Ei tämä rajatonta sosiaaliturvaa mahdollista, mutta toisaalta se mahdollistaa asioita jotka olisivat sata vuotta sitten olleet aidosti mahdottomia. Historiaan vetoaminen on tässä suhteessa jotenkin absurdia.
1800-luvulla 80% suomalaisista työskenteli maataloudessa. Toisella tapaa laskettuna, yksi suomalainen pystyi tuottamaan ruoan itselleen ja ehkä jollekin toiselle. Kaupunkilaisia oli alle 10%.
Sen ajan avaruustähtitieteen professori olisi varmastikin todennut, että on rationaalisesti aivan selvää, että näin tulee olemaan myös jatkossa. Valtavan enemmistön väestä on rehkittävä maalla kehdosta hautaan. Kaikki muu on täysin utopistista — ja tuhoisan itsekästä. Ihan oikeastiko nuoriso haluaa tapattaa vanhukset nälkään karkaamalla kaupunkeihin? Ei, yhteiskunta menee rikki. Kaikkien on alistuttava otsansa hiessä leipäänsä itse tekemään. It is only logical.
Todellisuudessa: Nyt maataloudessa työskentelevien määrä on karkeasti 100,000 eli pari prosenttia. Yksi maataloudessa toimiva ihminen pystyy siis ruokkimaan 50 ihmistä. Kaupungistumisaste on yli 80% ja kasvaa.
Yleisellä tasolla: jos (ja kun) kehitys jatkuu, jossakin vaiheessa sama kaksi prosenttia ihmisistä pystyisi periaatteessa tuottamaan kaikille kaikki minimipalvelut. Kyse on vain siitä, saadaanko tämä toimimaan taloudellisesti ja poliittisesti.
Tämä ei todellakaan tarkoita, että nykyisiin ongelmiin pitäisi suhtautua huolettomasti. Missään nimessä nykytila ei voi tällaisenaan jatkua. Toisaalta nykyinen yhteiskunta on “rikki” vain, jos oletusarvona on että sen pitäisi jatkua nykyisenkaltaisena.
En itse kykene hahmottamaan, millainen olisi yhteiskunta jossa vain kahden prosentin työpanos on välttämätön. Vastaavasti, jos olisin elänyt 1800-luvun lopulla, en varmasti olisi kyennyt hahmottamaan, millainen on yhteiskunta jossa vain kahden prosentin työpanosta vaaditaan ruokkimaan koko kansakunta.
Jos kuitenkin viimeisten sadan vuoden historia ylipäätään jotain työnteosta opettaa, niin se opettaa miten pienellä väkimäärällä asioita on mahdollista tehdä, jos niin halutaan. (Hiukan makaaberina esimerkkinä: Natsi-Saksan Einsatzkommandoissa oli yhteensä vain muutama tuhat ihmistä, ja silti ne vastasivat merkittävästä osasta kuuden miljoonan ihmisen kansanmurhaa. Kun on tahto, löytyy tehokkuus).
On siis teknologisesti täysin mahdollista ajatella jo lähiakoina yhteiskunta, jossa vain pieni osa ihmisistä joutuu varsinaisesti tekemään mitään, ja kaikilla on silti sosiaaliturva. Tämä ei vaadi yhtään mitään muuta kuin nykyisen kehityksen jatkumista. Se voi olla poliittisesti ja psykologisesti vaikea saavuttaa — ennen muuta, miten motivoidaan se pieni osa jonka työpanos on välttämätön?
Minulla ei käytännössä ole aavistustakaan, millainen se yhteiskunta tarkkaan ottaen olisi, enkä tiedä miten siihen päästäisiin ilman valtavia mullistuksia (tuskin päästäänkään). En silti tee tuosta omasta kyvyttömyydestäni hyvettä. Olisi toki mukavaa (ja jotenkin professorimaista) väittää, että jos minä en pysty hahmottamaan jotakin, se ei voi olla mahdollista. Mukavaa, mutta noloa.
Siis: minkä takia kosmologian professorin mielestä yhteiskunta on rikki? On ainakin kaksi mahdollisuutta. Joko yhteiskunta todellakin on rikki, ja professorin yli-inhimillinen aivokapasiteetti huomaa sen vääjäämättömällä analyyttisellä teräksisyydellä.
Vaihtoehtoisesti, professorin aivokapasiteetti ja historian osaaminen eivät riitä hahmottamaan, miten radikaalisti maailma on hänen nuoruudestaan muuttunut. Jos ei kertakaikkiaan ymmärrä miten jokin asia voisi toimia, on luontevaa ajatella että se on rikki. Tämä on erityisen luontevaa silloin, jos ei kykene elämään sellaisen ajatusrakennelman kanssa, että ehkäpä ei sittenkään tiedä kaikkea kaikesta.
Tuontyyppisesti siis saattaisin vastata. Jos ilkeilyä harrastaisin.
