Kun työttömyysputkeni on nyt keskeytynyt — joskin vain lyhyeksi aikaa — on ollut aikaa palautella mieleen, miten töissä oikein jaksaakaan. Palautui mieleen aika, jolloin pendelöin työpaikkaan toisessa kaupungissa. Julkista liikennettä ei ollut, joten pakko oli käyttää kimppakyytejä. Melkein tunti tympeää junnaamista suuntaansa. Joskus viiden vuoden jälkeen alkoi käydä todella tympeäksi.
(Tämä oli muuten työpaikka, jossa muutenkin säilyin psyykkisesti ehjänä, tai ainakin -ähkönä, käyttämällä psykofyysisiä keinoja. Joka aamu, ovesta astuessani, sanoin mielessäni: “Tässä maailmankuulu tutkimusinsinööri astuu maailmankuulun tuotekehityslaitoksen ovesta sisään tekemään maailmankuulua tuotekehitystä.” Ja sitten sellaista tehtiin. )
Joka tapauksessa, kimppakyydit. Ihan hyviä tyyppejä yleensä löytyi. Eivät ehkä mitään ekstroverttejä, mutta varsinaissuomalaisiksi eivät mitään tuppisuitakaan. Yhden kaverin kanssa vaihdoimme uskoakseni useamman lauseen kuukaudessa.
Yhdellä kokoonpanolla oli kuitenkin hieman hiljaisempaa. Lokakuussa totesin, että kylläpäs sataa, mihin hyväksyvästi murahdettiin takaisin. Tammikuussa (ellei se ollut sitten jo helmikuu) yksi kavereista pohdiskeli, että tuleepas räntää, mikä taas murahtaen noteerattiin. Muutoin parin vuoden aikana ei puhuttu, kun ei ollut asiaa.
Pystyn elävästi vieläkin palauttamaan mieliin tunnelmat. Raskas, harmaa, sumuinen aamuyö — kello ei vielä yhdeksääkään. Jos tympeys voi värjätä hengitysilmankin, niin ilma oli vihreänä tympeydestä. Tympeää, edessä vielä tympeämpi päivä vielä tympeämmässä paikassa, ja sitten taas tympeä matka kotiin. Rattiin nukahtaminen alkoi tuntua koko ajan houkuttelevammalta ajatukselta, ei edes siksi että väsytti, vaan siksi että ei olisi ihan niin tylsää.
Aloin jossain vaiheessa kiinnittää huomiota siihen mikä puuttui: äänet. Puheen puuttuminen ei tietenkään mikään yllätys ole, täysin sanattomiahan nämä matkat olivat riippumatta siitä olivatko kaverit puheliaita vai eivät. Mutta tässä nimenomaisessa porukassa oli jotain vielä erilaisempaa: edes hengitys ei kuulunut. En tiedä miten se on mahdollista, mutta nämä kaverit käyttivät korkeintaan pintahengitystä. Aavemaista ja erilaista.
Niinpä aloin pohdiskella, olisiko jokin psykofyysinen keino jolla saisin pysyttyä hereillä. Löytyihän se. “Tässä maailmankuulu sarjamurhaaja kuljettaa maailmankuuluja uhrejaan kaatopaikalle.”
Ei välttämättä uskoisikaan, miten tuo auttoi skarppaamaan. Jokainen vastaantulija — jos niitä nyt olisi siis ollut — voi olla poliisi, tai epäluuloinen paikallinen. Keskity ajamaan suoraan, älä anna auton heilua. Katso haukansilmin nopeusrajoitukset.
Muista: jos mokaat, sähkötuoli odottaa. Old Sparky on ollut ikävästi epäkunnossa viime aikoina, tulee kuumat oltavat. Itkettää. Aina sitä lupaa itselleen että tämä oli viimeinen. Mutta aina se Sisäinen Pimeä Enkeli lopulta saa tahtonsa läpi ja tässä ollaan. Pitikin mennä valitsemaan noin isot korstot, järkyttävä hiki tulee kun raahaa. Unacceptable.
Jos tästä selviän niin tämä on viimeinen, lupaan sen. Nyt pitää vain skarpata ja jaksaa. Ja — hei, nyt näkyy ihana dump site. Oma maaginen paikkani. Selvisin! Selvisin! Selvisin! Nyt enää Jälkihoito, niin en koskaan jää kiinni. Ja tämä on viimeinen kerta, lupaan sen.
En osaa edes laskea, monenako aamuna selvisin järjissäni työpaikalle saakka tällä keinolla.
Tarinan opetus? Ihminen on irrationaalinen psykofyysinen kokonaisuus, ja irrationaaliset psykofyysiset menetelmät auttavat jaksamaan työssä.
Lisää perjantaikirjoituksia täällä. Lisää näkemyksiä työttömyydestä täällä.
