Hyvän kierrätyshengen mukaisesti huomasin vanhan kirjoitukseni, joka sopii näppärästi juuri nyt Soklin kaivoksen ratahankkeesta käytävään väittelyyn. Nyt väitellään siitä, kannattaako puhtaasti työllisyyden takia sijoittaa 200 miljoonaa euroa kaivoshankkeeseen, jonka oletetaan tuottavan (lähteestä riippuen) joitakin satoja tai hieman yli tuhat työpaikkaa noin 20 vuoden ajaksi.
Jos työpaikkoja olisi tuhat, jokaista työpaikkaa tuettaisiin verorahoilla noin 10,000 euroa vuodessa. Kovin hyvältä sijoitukselta se ei vaikuta. Jos (ja kun) taustalla on muita strategisia ajatuksia, esimerkiksi halu avata yhteys Jäämerelle, niin demokratiassa olisi vähintäänkin korrektia tuoda nämä asiat erittäin selkeästi esille.
Joka tapauksessa, päästäkseni linnunkakkaan ja Sokliin, ydinkysymys on vielä hämärämpi: on vaikea ymmärtää, miksi fosfori pitäisi kaivaa lannoitteeksi juuri nyt, kun lannoitteiden hinta maailmalla on vielä alhainen. Lannoitteiden hinnat voivat käytännössä vain nousta, kun ruokatarve maailmassa kasvaa. Jos fosfori louhitaan nyt, Savukosken kunnassa ollaan 2030-luvulla tilanteessa jossa kaikki meni, ja voidaan vain kirota ääneen miten halvalla meni.
Jos taas pystyttäisiin muilla keinoin sinnittelemään 2030-luvulle, yhtiöiden kannattaisi niillä hinnoilla rakentaa ratansa aivan itse. Tällainen sinnittely ei tietenkään ole helppoa.
Nykyisestä linjauksesta tulee silti väistämättä mieleen Naurun tasavalta. Nauru on 21 neliökilometrin saari Tyynessä valtameressä keskellä ei mitään, asukkaina noin 9 000 maailman ylipainoisinta ihmistä. Sen ainoa luonnonvara on fosfaatti, konkreettisemmin sanottuna linnunkakka (guano). Metrikaupalla. Saarella pysähtyvät linnut ovat sitä jättäneet jälkeensä tuhansien vuosien ajan.
Fosfaattia on kaivettu 1900-luvun alusta, ja se on ollut tuottoisaa. Maan bruttokansantuote henkeä kohden oli aikoinaan maailman korkeimpia. Käytännössä kaikki fosfaatti oli kuitenkin jo louhittu 2000-luvun alussa. Maa on sen jälkeen ollut käytännössä konkurssissa. Naurun työttömyysprosentti on järjen rajoja hipova 90%.
Urbaanin legendan mukaan maan televisiokanava lähettää uutisia kerran viikossa — mutta jos viikolla ei ole sattunut tapahtumaan yhtään mitään, uutisia ei lähetetä. Yleensä ei.
Fosfaattirahoja on yritetty säätiöidä, mutta sijoitukset ovat menneet pahasti pieleen. Maan ainoan lentoyhtiön ainoa lentokone on aina välillä ollut takavarikossa. Maa yritti toimia jonkin aikaa veroparatiisina, mutta epäonnistui. Nyt Nauru yrittää toimia Australiaan pyrkivien pakolaisten kokoamispaikkana, mutta ei näytä kunnialla onnistuvan siinäkään — pakolaisleirin oloja on kuvattu epäinhimilliseksi. Kun mikään ei onnistu, mikään ei onnistu.
Luontoarvoista on jokseenkin turha puhua. Atollisaarena Naurulla on sentään rikas meriekosysteemi ympärillään, ja se voisi periaatteessa tuoda maahan sukellusturismia — mikäli lentoyhtiö ei satu olemaan konkurssissa ja hotellit sattuvat pyörimään.
Sen sijaan saaren sisäosa on lähinnä Mad Max-tyyppinen (ks kuva). Rannikon elinkelpoinen kaistale on 100-300 metrin levyinen. Sen jälkeen alkaa sekoitus kalkkikiveä ja linnunkakkaa, josta kakkakin on nyt louhittu pois. Naurun valtio on aloittanut ympäristön palauttamisohjelman, mutta paljon on vielä tehtävä.
Noin yhden sukupolven ajan saarella oltiin rikkaita, vaikkei rahalla paljon tehnytkään, kun saarella ei ollut varsinaisesti yhtään mitään tekemistä. Nyt saarella ollaan köyhiä, eikä siellä edelleenkään ole yhtään mitään tekemistä.
Naurulaista luonnonkauneutta. Lähde: Wikimedia Commons, http://www.arm.gov/
