Harjavallan nikkelivuoto: riskinhallinnan ekonomiaa

Harjavallan nikkelitehtaan vuoto (tiedote) on tapahtunut, eikä asialle enää mitään voi. Vahinkoja sattuu, se on väistämätöntä. Olennaisin kysymys onkin se, olisiko tämä vahinko voitu estää tai lieventää, ja ennen muuta olisiko se voitu estää kustannustehokkaasti? Julkisuudessa olleita tietoja yhdistelemällä: kyllä.

Tehtaan jäähdytysveden sekaan pääsi vuotamaan nikkelipitoista prosessivettä, joka valui jäähdytysveden poistoputken kautta Kokemäenjokeen. Vuoto on Suomen ennätys (66 tonnia, kun tähänastinen ennätys on ollut pari tonnia), eikä sen ympäristövaikutuksia vielä tiedetä.  [Edit: tekstiin tehty ympäristölupaa ja systeemivikoja koskevia muutoksia].

Vuoto ehti jatkua vuorokauden ennen kuin se edes havaittiin. Vuoto olisi luultavasti huomattu välittömästi, jos jäähdytysveden poistoputken päässä olisi ollut jatkuva pH- ja johtavuusmittaus. Tällainen mittaus olisi halpa ja triviaali toteuttaa näinkin pienellä tehdasalueella. Eikö mittauksia ole tehty; eikö niitä ole seurattu; eikö niitä ole osattu tulkita; onko ne vain jätetty huomioimatta?  [Edit: Alkuperäisen kirjoituksen jälkeen huomasin, että jäähdytysvesille on ympäristöluvassa seurantavaatimus “johtokyky/hälytys”. Vaikuttaa siltä, että ympäristölupaa ei ole noudatettu, tai ainakin on tulkittu kummallisesti.]

Mihin arvio perustuu?

Vuoto on siis massiivinen (66 tonnia, kun tähänastinen Suomen ennätys on ollut pari tonnia), eikä sen ympäristövaikutuksia vielä tiedetä. Tiedotteen mukaan vuoto havaittiin sunnuntaina noin klo 12, ja oli paikattu klo 17 mennessä. Vuodon kokonaiskesto oli noin 30 tuntia. Se on siis jatkunut noin vuorokauden, ennen kuin mitään on edes huomattu.

Ympäristövaikutuksista on tässä vaiheessa mahdoton sanoa oikeastaan mitään. Suoranaista vaaraa ihmisille ei näytä olevan, ja mahdollisia pitkäaikaisia ympäristövaikutuksia vasta selvitellään. Ympäristöministeriö on vaatinut perinpohjaista selvitystä, mutta yksityiskohdista ei ole vielä selvyyttä.

Lähinnä ihmetyttää, miten noin pitkä vuoto ylipäätään on mahdollista. Aihetta kannattaa tarkkailla yrityksen näkökulmasta: oliko vuodolla suoraa taloudellista merkitystä? Ympäristönsuojelu sinällään ei tuota voittoja, ja on inhimillisesti ymmärrettävää (vaikkei millään tasolla hyväksyttävää) mikäli tehtaalla ei ole motivaatiota hoitaa sitä kunnolla. Jos sen sijaan vuoto on aiheuttanut suoria tappioita, huolimattomuus ei ole edes ymmärrettävää.

Tappiota on tullut. Nikkelin tonnihinta vaihtelee rajusti, mutta on tyypillisesti 10,000-15,000 euron haarukassa. 66 tonnin hinta on siis 700,000 ja miljoonaan euron välillä. Tämä on jo todellinen kuluerä.

Toisella tapaa laskettuna, tehtaan vuosituotanto on noin 50,000 tonnia. 66 tonnia on noin puolen vuorokauden tuotanto — siis 30 tunnin ajan on menetetty puolet tehtaan nikkelintuotosta. Normaalikäytössä olisi outoa, ellei prosessiseuranta tätä huomaisi. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin suoraviivainen: kuten alempana arvioidaan, vuoto ei välttämättä ole näkynyt kovin dramaattisesti itse prosessikierrossa. Vuoto on lisäksi tapahtunut ylösajossa, jolloin prosessissa voi helposti olla vaikeasti tulkittavia vaihteluja. Siksi on täysin mahdollista, että normaali prosessiseuranta ei yksinkertaisesti ole tätä vuotoa havainnut.

Millainen prosessi on?

Tehtaan prosessia kuvataan yhtiön nettisivuilla (kuva alla). Tehtaan ympäristölupa (pdf) kuvaa prosessia vielä tarkemmin. Prosessi kuvaillaan sivuilla 19-21. Oletettavasti vuoto on tapahtunut liuotus/uuttovaiheessa, jossa prosessiliuos on paitsi metallipitoista myös hapanta. Liuoksen pH:sta ei ole julkisuudessa ollut mitään mittaustuloksia.

 

 

Vuoto on tapahtunut suoraan jäähdytysveteen. Ympäristöluvan sivulla 21 todetaan, että jäähdytysveden kierto on noin 1500 m3/h. Kun tiedetään, että nikkeliä on vuotanut noin 2000 kg/h, siitä saadaan arvio ulostulleen jäähdytysveden nikkelipitoisuudelle: hieman yli 1 g/l. Sitä voi verrata vaikkapa Talvivaaran prosessiliuokseen, jossa on pyritty 2-3 g/l pitoisuuksiin mutta etupäässä päästy tuonne 1 g/l tasolle. Kun otetaan huomioon että prosessivesi on hapanta, jäähdytysputken päästä on voinut virrata vettä joka on varsin lähellä Talvivaaran prosessiliuosta — joka on lähinnä akkuhappoa. Veden pH:sta ei kuitenkaan ole näkynyt mittaustuloksia, joten on mahdoton arvioida kuinka tarkka tämä vertaus lopulta on.

Onko tämä kuitenkaan näkynyt dramaattisesti itse liuotusprosessissa? Tätä ei pysty tarkkaan arvioimaan, ellei ole tietoa prosessiliuoksen normaalista nikkelipitoisuudesta. Nikkeli sinällään ei liukene veteen, mutta sen sulfaattiyhdisteet liukenevat (tai toisella tapaa katsottuna, nikkeli liukenee rikkihappoon).  Nikkeli(II)-sulfaatin liukoisuus sata-asteiseen veteen on jopa 700 g/l. Prosessiliuoksen pitoisuus on siis voinut olla kymmeniä tai satoja grammoja per litra, jolloin vuoto olisi heiluttanut pitoisuuksia ehkä vain prosentin osia. Tällaista voi olla aidosti mahdoton huomata, varsinkaan ylösajossa.

Mitä olisi pitänyt havaita?

Sen sijaan, mikäli jäähdytysvesiputken päässä olisi pH- ja johtavuusmittarit, sekä johtavuuden että pH.n nousun olisi pitänyt näkyä välittömästi vuodon alettua. Jos nikkelisulfaattipitoisuus on 1 g/l, johtavuus nousee. Lisäksi jäähdytysveden pH:n on täytynyt laskea. Kumpaakaan vaikutusta ei voi nykytiedoilla tarkkaan arvioida.

Tuntuu erikoiselta, että tehdas ei seuraisi silmä kovana sitä ainoaa reittiä, jonka kautta todella merkittäviä vuotoja jokeen voisi tapahtua.

Todettakoon, että ympäristölupa ei näytä edellyttävän tällaisia mittauksia.  [Edit: ympäristöluvassa on jäähdytysvesille seurantavaatimus “johtokyky/hälytys”. Jos tällainen tapahtuma ei ole laukaissut hälytystä, on vaikea nähdä mitä järkeä koko vaatimuksessa on.] Toisaalta, mikään laki ei estä tehdasta toimimasta paremmin, kuin mitä ympäristölupa vaatii. Tässä tapauksessa se kannattaisi jopa taloudellisesti. Luotettavan jatkuvatoimisen pH- ja johtavuusmittauksen järjestäminen ei ole aivan ilmaista; maastokelpoisen autonomisen järjestelmän hinta voi olla kymmenen tuhatta euroa. Hinta olisi kuitenkin merkittävästi pienempi, jos ja kun esimerkiksi johdotukset voidaan vetää suoraan tehdasalueelta.

Yritys on nyt menettänyt vajaan miljoonan suorana tulonmenetyksenä, ja käytännössä tulee menettämään oikeudenkäynti- ja muina selvityskuluja satoja tuhansia. Mikäli se joutuu myös puhdistamaan jotakin alueita (esimerkiksi poistamaan sakkaa), puhutaan nopeasti miljoonista.

Vuoto olisi varmasti tapahtunut vaikka seuranta olisi toiminut, mutta jos se olisi havaittu välittömästi ja vuoto olisi jatkunut vain viisi tuntia kolmenkymmenen sijaan, säästöä olisi tullut helposti satoja tuhansia. Muutaman tonnin sijoituksella. [Edit: Mikäli anturointi on ollut olemassa, on säästetty vielä hölmömmin: on sijoitettu sensorijärjestelmään, jota sitten tosipaikan tullen ei edes käytetä].

Jos itse olisin minkä tahansa tehtaan riskinhallintapäällikkö, kiertäisin parhaillaan hikipäissäni tarkistamassa ainakin jäähdytys- ja hulevesien poistoputkien päät. Ellei niissä jo ole kunnon hälyttävää anturointia, tilaisin sellaiset. Tässä ei ole kyse viherpiiperryksestä, vaan järkevästä taloudenpidosta.

Lisätty klo 15:40: 

Yhtiön ympäristöjohtaja on vedonnut siihen, että on tapahtunut inhimillisiä ja teknisiä virheitä. Selvästi onkin; operaattorit ovat tehneet virheitä. On kuitenkin olennaista kysyä myös, onko tapahtunut systeemitason virheitä, joista ylin johto on vastuussa. On, ainakin kaksi.

1. “Ne [varmistukset] perustuvat inhimillisiin havaintoihin, ja siellä on varsinkin puutteita. Meidän olisi pitänyt havaita vuoto paljon nopeammin.” Ympäristöluvan perusteella tämän hälytyksen ei pitäisi perustua inhimillisiin havaintoihin, vaan hälytykseen. Jos hälytystä ei ole, tai sitä ei ole opetettu käyttämään, tai operaattoreita ei ole opastettu toimimaan sen perusteella, operaattorit eivät ole käytännössä pystyneet toimimaan oikein. Kyse on systeemitason virheestä.

2.  “Hän kertoo, että ylösajon yhteydessä on ollut paljon tekemistä eivätkä työntekijät ole huomanneet tiettyjä mittauksia, jotka olisivat kertoneet, että prosessissa kaikki ei ole kunnossa.  – Se on lähinnä se, mitä on jäänyt tekemättä.” Jos tiedetään jo etukäteen, että ylösajossa on paljon tekemistä, eikö ylimmän johdon tule pitää huolta siitä, että operaattoreilla on tarpeeksi resursseja hoitaa ylösajo turvallisesti? Tuplamiehitys, tarkka ohjeistus, takapäivystys. Jos näin ei esimerkiksi kustannussyistä haluta tehdä, ollaan otettu tietoinen systeemitason riski, josta on myös kannettava vastuu.

Jos tapahtuma jossakin vaiheessa etenee käräjille saakka, on toivottava että syytteessä on myös ja nimenomaan ylin johto, eikä vain muutama ylistressattu operaattori. Johtajille maksetaan johtajan palkkaa siksi, että tällaisissa tilanteissa he kantavat rehdisti vastuunsa.

Kirjoittaja kuuluu Suomen luonnonsuojeluliittoon, mutta ajattelu on omaa. Kiitän Pertti Sundqvistiä ja Janne Kumpulaista ideoista ja tiedon kaivelusta. Vastaavia (mutta paljon kärjekkäämpiä) analyysejä Talvivaarasta löytyy täältä: Zygomatica: Talvivaara.