Aikaisemmassa kirjoituksessa käsittelin mahdollisuutta järjestää varusmiespalvelus toisella tapaa.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artikla on otsikoitu: “Orjuuden ja pakkotyön kielto”. Sen ensimmäisessä ja toisessa kohdassa kielletään orjuuttamasta, alistamasta pakkotyöhön tai muuhun pakolliseen työhön. Tuon lukiessa voin tuntea suurta mielihyvää ja kuvitella mielessäni julisteen jossa ihmisoikeussopimus kilpenä puolustaa heikkoja sortoa vastaan. Aurinko paistaa taustalla pilvien välistä kun kaunis nainen kannattelee tukevan näköistä kilpeä hennon käsivartensa päässä.
Heti saman artiklan kolmannessa kohdassa tuollaiset haaveet lakaistaan isolla teräsharjalla herkkien haihattelujen synkkään ja pohjattomaan roskapönttöön. Siinä nimittäin sanotaan ettei tämä koske tilanteita joissa kyseessä on inha rikollinen, aseellinen palvelus tai kaikkein pöyristyttävimmin: “sellaista työtä tai palvelusta, joka kuuluu yleisiin kansalaisvelvollisuuksiin”.
Varsinkin viimeinen on epämääräisyydessään oman kirjoituksensa arvoinen, mutta tässä keskityn 3b-kohdan aseellisen palveluksen poikkeukseen. Sama poikkeus löytyy muualtakin pakkotyötä käsiteltäessä, esimerkiksi wikipediasta täältä.
Niille jotka pitävät asepalvelusta orjuuttamisena, ja heitäkin on, voi siis sanoa kohtuullisen arvovaltaisena pidetyn ihmisoikeussopimusenkin tekevän poikkeuksen asepalveluksen kohdalla. Tiukan määritelmän mukaan kyseessä taitaa kuitenkin olla pakkotyö, sillä varusmiehillä ei voi käydä kauppaa eli omistusoikeutta ei voi siirtää.
Toisinkin päin voi tekstin kuitenkin lukea: tarve lisätä tuo heikennys, aseellinen palvelus ja sen vaihtoehtona vaadittava muu palvelus erikseen mainiten, nimittäin voi tarkoittaa vain sitä, että sopimuksen laatinut varmaankin arvovaltainen joukkio on havainnut pakkotyön määritelmän sopivan asepalveluksen kaltaiseen tilanteeseen. Siis pakollinen asepalvelus on pakkotyötä, sen sallittu muoto.
Moinen vesittäminen selittynee sopimuksen iällä se nimittäin solmittiin jo 1950. Tuolloin pakollinen asepalvelus lienee ollut paljon yleisempi euroopassa kuin nykyään. Linkin sivua tarkastellessa on hiukan hämmästyttävää huomata miten myöhään monissa euroopan maissa on pakollisesta asepalveluksesta luovuttu. Esimerkiksi Belgia 1992, Ranska (rauhanaikana) 1996, Saksa 2010.
Kuva 1. Pakollinen asepalvelus on voimassa maissa joiden väri on kartassa punainen.
Suomi muuten liittyi sopimukseen niinkin myöhään kuin 1989. Liittyminen olisi voinut olla vaikeaa ilman yllä mainittuja heikennyksiä.
Käsitteellisesti on hyvä erotella varusmiespalvelus sekä varsinainen aseen käyttöä vaativa ja ennen kaikkea aseiden käytön kohteeksi joutumiselle altistava palvelus. Voidaan nimittäin argumentoida pakollisen varusmiespalveluksen puolesta väittämällä olevan vaikeaa saada vapaaehtoisia siinä vaiheessa kun konflikti näyttää todennäköiseltä. Tämä voi tietysti pitää paikkansa, mutta on hyvä huomata ettei konflikti näytä todennäköiseltä. Silti joka vuosi tuhannet nuoret miehet pakotetaan palvelukseen.
Maanpuolustustahto on Suomessa ollut kyselyjen mukaan korkealla tasolla jo pitkään. Sitä on mitattu vuodesta 1970 samalla kysymyksellä. Viimeisen tuloksen (2012) mukaan 76 % kyselyyn vastanneista pitää aseellista puolustautumista kannattavana epävarmassakin tilanteessa. Tämä ei välttämättä kerro paljoakaan suhtautumisesta pakolliseen varusmiespalvelukseen. Varmin ja pitkälti ainoa luotettava tapa selvittää halukkuus vapaaehtoiseen varusmiespalvelukseen on tehdä tehdä palveluksesta vapaaehtoista.
Vapaaehtoisuudella päästäisiin myös eroon pitkälti kaikista varusmiespalvelukseen liittyvistä epäkohdista, sillä vapaaehtoisia ei löydy ellei toiminta ole mielekästä. Voi tietysti olla ettei varusmiespalveluksesta saa millään sellaista jonka vuoksi monet viitsisivät viettää puolesta vuodesta vuoteen sen parissa ja viivyttää muita elämässään menossa olevia asioita.
Vapaaehtoisten haalimisen vaikeuteen on yksinkertainen lääke: raha. Tyypillisesti riittävä määrä sopivia saapuu paikalle, kun tarjotaan käypä korvaus. Sopiva korvaus taas selviää helposti käyttämällä markkinamekanismia: pannaan paikat julkiseen hakuun. Ellei näytä tulevan riittävästi hakemuksia niin nostetaan tarjousta. Jatketaan kunnes kaikkiin paikkoihin on löytynyt halukas.
Palkan maksaminen ei välttämättä edellytä mitään muutoksia varusmiespalveluksen sisältöön. Sanonnan mukaan euro on kuitenkin kova konsultti ja nopeasti epäilemättä arvattaisiin kustannusten laskevan palveluksen mielekkyyden noustessa. Mutta periaatteessa on mahdollista säilyttää laajaan kansalaisten osallistumiseen perustuva armeija. Palvelukseen ei myöskään tarvitsisi valita asehulluja tai väkivaltaan taipuvia. Sopivilla tehtävän kuvauksilla voidaan etsiä juuri sellaisia yksilöitä jotka sopivat kuhunkin tehtävään.
Jotain haittaa rahalla ryyditetystä vapaaehtoisuudesta voisi kuitenkin olla, sillä esimerkiksi asevelvollisten arvontaan verrattuna voisi veikata rikkaiden tai edes hyvin toimeentulevien osuuden varusmiehistä jäävän aika pieneksi, heillä kun on kirjaimellisesti parempaa tekemistä kuin rahan tarpeessa olevilla.
Miten kustannusten sitten kävisi? Oletetaan järjestelmän pysyvän lähes samana. Ainoana muutoksena vapaaehtoisesta varusmiespalveluksesta maksettaisiin palkkaa jotta saataisiin riittävästi väkeä. Tuskin kovin moni väittää vastaan jos esitän budjetin paisuvan. Jonkin verran tarkkuutta siis vaadittaisiin, jotta valinta kohdistuisi nimenomaan sopiviin eikä vain halvimpiin yksilöihin.
Budjetin suurenemisesta huolimatta toiminta ei olisi yhtään kalliimpaa. Budjetin paisuminen vain toisi näkyville tällä hetkellä pakkotyövoimalle aiheutettujen menetysten suuruuden. Näkökulmasta riippuen tuo ero tällä hetkellä joko jaetaan kansalaisille lisääntyneenä turvallisuutena tai heitetään kankkulan kaivoon. Kankkulan kaivo -näkökulmassa lisää menetyksiä syntyy vielä kaikille niille jotka hyötyisivät nyt pakkotyössä olevien työpanoksesta näiden työskennellessä muualla.
Oleellista on huomata joiltakin otettavan ja toisille (kaikille) annettavan. Yleensä kun tämänkaltainen tilanne perustuu pakkotyöhön siihen suhtaudutaan hyvin negatiivisesti.
Kuten kaikki sanomalehtiä lukeneet tietävät on valtion budjetin kasvattamiseen niukalti tilaa. Johtaisiko palkan maksu varusmiehenä olemisesta siis tilanteeseen jossa uskottavaan maanpuolustukseen ei olisi varaa? En tiedä. Jos johtaisi niin ainakin se kertoisi jotain varmaa maanpuolustustahdosta jota usein kehutaan.
