Minä haluaisin sanoa oman sanani minua kiinnostaviin ja ymmärtämiini asioihin ja olla tyystin välinpitämätön monesta muusta.
Kohta on taas kerran se aika vuodesta. Postilaatikkoon tuli kuponki hyvän aikaa sitten luvasta antaa avoin valtakirja, luultavasti jollekin minulle ennestään tuntemattomalle henkilölle.
Voihan sitä yrittää antaa tutullekin, mutta muu väestö yleensä teilaa koko ajatuksen.
Mistäkö tässä on kyse? Kuntavaaleista tietenkin, tällä kertaa.
Aiemmassa kirjoituksessani sivusin tutkintojen merkitystä ja kuinka politiikka taitaa olla yksi harvoista alueista, johon ei ole suoria tutkintovaatimuksia. Järjestelmän itsensä kehittämiä muita tarpeita taitaa sitten olla senkin edestä, nimityksiä ja pätevyyden arviointeja myöten.
Viimeisten vuosien aikana olen omalta osaltani ollut mukana niin innovaatio- kuin tiedepolitiikan kiemuroissa. Kumpaakin olen välillä ihmetellyt. Niihin kun pitää keksiä koko ajan uusia virityksiä. Vanha malli on varmaan ollut kovasti viallinen, kun uutta pitää niin ahkerasti taikoa tilalle. Useimmiten muutoksia perustellaan tehostamisen ja säästöjen hengessä. Sivistystä ja osaamista pitänee vähentää, että päästään halvemmalla…
Ja siitäpä tämä koko avoimen valtakirjan kirjoituskin juontaa juurensa. Normaalielämässä en voisi kuvitella antavani kaikkia minua koskevien asioiden hoitamista yhdellä valtakirjalla yhdelle henkilölle, vaikkakin vain neljän vuoden ajaksi. Vielä kun tiedän ja muistan, että äänestämäni henkilö ei edes valituksi tultuaan voi edustaa minun näkemystäni vaan mukauttaa oman tahtonsa ryhmänsä sisällä tehdyn päätöksen mukaiseksi. Mikä asia ja päätös kulloinkin onkaan kyseessä. Ehkä käsittelyssä on minulle merkityksetön asia, jolloin ei sillä niin väliä. Mutta joskus päätetään juuri minulle tärkeistä asioista. Silloin minun mielipiteelläni tulisi olla väliä.
Mutta onko? Tuskinpa on kovin isosti.
Asioiden valmisteluista ei aina voi pitää kovin isoa ääntä, että voisi etukäteen helposti löytää ja vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Jos Suomeen mahtuu väitteen mukaisesti korkeintaan yksi asia kerrallaan keskusteltavaksi, tuskin se kunnallisellakaan tasolla on kovin erilaista. Minun valtakirjalla päätetään joskus minulle tärkeistä asioista toisin kuin minä haluaisin. Onko tämä oikeasti demokratiaa, tuskin. Määritelmän mukaan voi olla, mutta sanakirjat ovatkin pullollaan määritelmiä. Minä haluaisin sanoa oman sanani minua kiinnostaviin ja ymmärtämiini asioihin ja olla vähemmän huolissani monesta muusta.
Miksi tällainen kiinnostuksen kohdentaminen ei ole mahdollista, arkielämässähän toimitaan jatkuvasti näin? Ja nyt en tarkoita missään tapauksessa isolla rahalla maksettuja lobbareita edistämässä jotain tiettyä asiaa.
Miksi en voi äänestää vaikka asia kerrallaan?
Suomessa on tällä hetkellä viisitoista rekisteröitynyttä puoluetta. Tarkoittaako se lopulta, että Suomessa on viisitoista mielipidettä? Tuskin. Eduskuntapuolueita on kahdeksan ja ei sielläkään ole kaikiin asioihin kahdeksaa virallista mielipidettä, hyvä jos edes kolme.
Oman asiantuntemuksen alueillani olen ollut mukana hyvin monenlaisissa ryhmäelimissä. Jossain vaiheessa ne kaikki muistuttavat jollain tavalla toisiaan. Ei ole harvinaista, että ryhmä ei saa itsestään parastaan irti löytääkseen parhaat ja sopivimmat vaihtoehdot. Menee herkästi vanhan vitsin mukaisesti kameleiksi ja komiteoiksi. Muutamasta hyvin erilaisesta harrastustoiminnasta olen kuullut vastaavaa, että järjestöt käyvät samantyyliset vaiheet läpi. Alussa innokkaiden henkilöiden palavasti ajama asia muuttuu lopulta virallistetun organisaation pyörittämiseksi kadottaen samalla merkittävän osan alkuperäisen ajatuksen sielusta. Osa haluaisi edelleen vain harrastaa, kun taas osa ajaa hyvin järjestettyjä, laadukkaita kokouksia ja kenties suuntautumista enemmän kattojärjestötoimintaan. Jotku harrastavat siis osallistumista tai kokouksia, vaikuttamista. Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan mukaan, mutta yhteistoiminnassa ei voi etukäteen tietää mihin ajaudutaan. Edes mukanaolijat eivät tiedä sitä.
Mille ja kenelle minä siis annan valtakirjani? Enhän minäkään voi tietää etukäteen mitä minun valtakirjallani tullaan tekemään.
Koskaan aiemmin ei ole näin hyviä kommunikaatiokanavia ja väyliä keskustella asioista laajemminkin. Muutenkin kuin pelkän häiriköinnin ilosta. Teollisuudessa ja tutkimusmaailmassa on tuotekehityksen rinnalle kehitetty menetelmiä saada kuluttajilta tietoa myös aivan uusiin, vielä toteuttamattomiin asioihin. Tätä varten on tehty työkaluja crowd-sourcingin käyttämisestä erilaisiin ohjattuihin keskusteluihin, joilla selvitetään todellisia mielipiteitä. Näitä ajatuksia vasten tulevia vaihtoehtoja voidaan sitten punnita. Saatujen tulosten perusteella on mahdollisuus tarkastella vaikutuksia useilta eri näkökannoilta ja mennä syvemmälle mahdollisiin ongelmakohtiin.
Politiikassa kuullaan valmistelun aikana asiantuntijoita. Usein he valittavat tulleensa kuulluksi muttei kuunnelluksi. Virkamiehille jää iso vastuu asioita valmisteltaessa.
Asian valmistelulla ja esittelyllä on iso merkitys päätöstä tehtäessä. Sitä ennen toivoisin syvempää erilaisten vaihtoehtojen hakemista ja punnitsemista, vaikka itse päätökset jätettäisiinkin avointen valtakirjojen haltijoille. Virkamiehillä tuskin riittää aikaa ja muita resursseja käydä kaikki tapaukset läpi yhtä syvällisesti.
Olisiko aiheellista kokeilla muita konsteja? Edes puhtaasta akateemisesta mielenkiinnosta eikä luottaa vain järjestöjyrien vanhojen mallien toimivuuteen joka tilanteessa. Näitä voitaisiin kokeilla pienessä mittakaavassa ja tuoda parhaiten toimivat laajempaan yhteiseen käyttöön. Moderoidut keskustelut, ideoiden ja niiden vaikutusten simuloinnit ja pelilliset kokeilut kaikki voisivat viedä avoimemman vaikuttamisen suuntaan ja vaihtoehtojen parempaan ymmärtämiseen. Konsteja kyllä löytyy, jos on halua.
Oikeutetustikin joku voi väittää minun olevan tietämätön asioiden oikeasta tolasta ja että edustuksellinen demokratia toimii puoleiden kautta tehokkaasti ja hyvin. Juurihan itsekin paheksuin tiede- ja innovaatiopolitiikan (itsetarkoituksellista?) uudistumisintoa. Miksi muuttaa (joidenkin mielestä) täysin toimivaa demokratiaa?
Mutta onko Suomi tarpeeksi valmis, ettei tällaista mahdollisuutta tarvitse harkita?
Minun mielestäni ei ole. Pitää olla muitakin valtakirjoja kuin neljän vuoden avoin malli. Sveitsissä ainakin on osoitettu muunkin olevan mahdollista. Ehkä Kainuunkin ambulanssiralli olisi jäänyt toteuttamatta, jos asiaa olisi kysytty kansalaisilta itseltään ja simuloitu asia pidemmälle. Eikö toimiva yhteiskunta lopulta juuri ole demokratian perimmäinen tarkoitus?
Ehdotan: moderoitua keskustelua eri näkökantojen hakemiseksti. Sen jälkeen niiden syvempää analyysiä, minkä tuloksena asioita voidaan simuloida ja virtuaalisesti kokeilla etukäteen ennen päätösten tekemistä. Voitaisiin ainakin kokeilla, ettei tarvitse heti tyrmätä varojen puutteeseen ja jatkaa koko suomalaisen yhteiskunnan käyttämistä testialustana. Ja tähän me kaikki voimme osallistua, kukin kykyjemme mukaan.
Eihän kukaan ole politiikassa mukana vain omien etujensa tai mielipiteidensä ajamiseksi, eihän?
