Talvivaara 60: Talvivaaran vangit

 

“Talvivaaran toiminta oli niin leväperäisen oloista, niin kaoottista, niin erilaista kuin muissa yhtiöissä. Talvivaara tuntui erityiseltä, koska niin moneen asiaan liittyi epäkohtia.”

Noin tiivistää journalisti Juha Kauppinen syyn siihen, miksi Talvivaaran kaivoksesta on pakko kirjoittaa. Hän on  yhdessä Sampsa Oinaalan kanssa kirjoittanut uuden Talvivaara-kirjan Talvivaaran vangit.

Nuo kaksi lausetta tiivistävät omankin Talvivaara-harrastukseni, joka on johtanut mm kuuteenkymmeneen blogikirjoitukseen.  Talvivaarassa on kiehtovaa sen megalomaaninen kaoottisuus ja järjettömyys. Yhdestäkään muusta kaivoksesta ei ole kirjoitettu tuhansia lehtijuttuja, mutta se ei johdu siitä, että Talvivaaraa vainottaisiin syyttä. Sitä vainotaan aivan syystä, ja niitä syitä tämä kirja juuri käy läpi.

Kirja on siinä määrin laaja, että on vaikea tiivistää sitä muutamaan yksittäiseen asiaan. Niinpä alla olevat ovat lähinnä subjektiivisia hajahavaintoja.

 

Luku 1 (Kauppinen): yhtiön kaoottisuus

Luvussa kuvataan yhtiön toimintatapoja. Huomattava osa kaivoksen altaista on rakennettu nopeasti ja hätätilassa. Ne ovat maapohjaisia, eikä niissä pitäisi säilyttää saastunutta vettä. Ne saastuttavat pikkuhiljaa pohjavettä, jonka pilaamiskielto on ehdoton. Siitä huolimatta ne on jälkikäteen nimetty “jälkikäsittely-yksiköiksi”. Samoin monet padot on tehty hätätyönä, eikä niiden  kestävyydestä ole takeita. Siksi yhtiö joutuu aina silloin tällöin juoksuttamaan lisävesiä lupien vastaisesti.

 

Luku 2 (Oinaala):  kaivoksen alkuvaiheet.

Luvusta löytyy olennaisia numeroita. Talvivaaran malmion nikkelipitoisuus on 0.22%. Hituran kaivoksen pitoisuus on yli kolminkertainen, mutta toimintaa ei ole saatu kunnolla kannattavaksi ja kaivos on ollut pitkiä aikoja suljettuna. Parhaiden nikkelikaivosten pitoisuudet ovat jopa 3.9%. Normaalien kaivosten jätehiekassa saattaa olla enemmän nikkeliä kuin Talvivaaran malmissa.

Luvussa kuvataan myös hypeä, joka kaivoksen synnytti. Markkinointi on ollut taitavaa. Kainuussa tarvitaan epätoivoisesti työpaikkoja. Toisaalta prosessin on luvattu olevan ympäristöystävällinen. On hyvinkin ymmärrettävää, että viesti on aikanaan uponnut.

 

Luku 3 (Kauppinen): sulfaatti

Luvussa 3 kuvaillaan yhtä asian ydintä: sulfaattia. Yhtiö on koko ajan pitänyt kiinni siitä linjasta, että vaikka se on ympäristöluvan johdanto-osassa ilmoittanut hyvin alhaisia sulfaattipitoisuuksia, nämä luvut eivät sido sitä mitenkään, koska niistä ei ole luvassa annettu erillisiä määräyksiä. Pitoisuudet ovat ylittyneet monikymmenkertaisesti, mutta tällä ei ole merkitystä.

Syyttäjät, ympäristöviranomaiset ja korkein hallinto-oikeus ovat kuitenkin toista mieltä. Ympäristölupa myönnetään nimenomaan “hakemuksen mukaiseen toimintaan” — se ei ole henkilökohtainen lupa huseerata miten tahtoo. Jos toiminta muuttuu radikaalisti, lupa on hankittava uudelle toiminnalle.

 

Luku 5 (Kauppinen): vaikutukset vesistöön

Kaivoksen puolustajat ovat vedonneet siihen, että mitään todellisia tuhoja ei ole tapahtunut. Ja jos onkin, ne rajoittuvat vain pariin pieneen lähijärveen. Ja jos niissäkään mitään ongelmia on, niin lähinnä muutama kuollut pohjamato.

Kauppisen mukaan tämä on hyvä esimerkki siitä, miten muodostuu “uusi normaali”.

Esimerkiksi Kivijärvi on jo kohtuullisen kokoinen järvi, viiden  kilometrin päässä kaivosalueelta. Sieltä ovat kaikki pohjaeläimet kadonneet, ja metallipitoisuudet ovat moninkertaiset ympäristöluvan sallimiin.  Ympäristölupa myönnettiin sillä perusteella, että Kivijärveen saakka ei ylety haitallisia vaikutuksia.  Kivijärvessä ei ehkä ole ollut dramaattisia kalojen massakuolemia, mutta silti sen tila on muuttunut peräti kaksi pykälää: hyvästä huonoksi.

Sivulla 120 on yksi kirjan parhaita oivalluksia. Kaivoksen puolustajat vetoavat siihen, että Kivijärvi on vain yksi järvi kymmenistä tuhansista, eikä ole mitään erityistä syytä minkä takia sitä pitäisi suojella. Kauppinen kääntääkin asian päälaelleen: Kivijärveä pitää puolustaa juuri siksi, että se on tavallinen suomalainen järvi.  Kaikkia Suomen järviä suojelee järjestelmä, joka kieltää pilaamasta yhtäkään järveä, oli se erityinen tai ei. Kauppisen teksti kannattaa siteerata kokonaan:

“Siksi Talvivaaran ja sitä ympäröivien järvien tapaus koskee kaikkia, joita järvien puhtaus kiinnostaa. Jos järjestelmä ei suojele järviä, niitä ei suojele mikään. Jos yksi järvi voidaan pilata ennakkolupauksista huolimatta, ja jos pilaamista katsottaisiin läpi sormien, se tarkoittaisi, että sama voi tapahtua mille tahansa muulle järvelle.”

Joku voi pitää tuota asennetta fanaattisuutena. Saa pitää. Itse allekirjoitan tuon täysin.  Puhdas vesi tulee jatkossa olemaan resurssi, josta maailmalla soditaan (käytännössä se on jo nyt). Sitä ei ole varaa tuhlata edes täällä.

 

Luku 6 (Oinaala): kaivosvastainen liike

Talvivaaraa vastustava kansanliike on ollut äänekäs, mutta kuka sitä johtaa?  Oinaala ja myös Kauppinen analysoivat joidenkin eniten julkisuudessa olleiden aktivistien toimintaa, mutta kuva jää lopulta varsin sekavaksi ja ameebamaiseksi. Itsekin “aktivistin” leiman saaneena sanoisin, että juuri sellainen se todellisuuskin on.   Kaivosta vastustetaan monenkirjavin motiivein ja metodein. Ei ole olemassa mitään keskitettyä järjestelmää.

Oinaalan haastatteleman professorin mukaan Talvivaara on suuri syyllinen siihen, miksi myös muita kaivoksia vastustetaan niin laajalti. Ihmiset ovat havahtuneet siihen, että yhtiön lupaukset eivät välttämättä pidä ja vahinkoja voi sattua.  Tämä ei olisi ongelma, jos ihmiset luottaisivat siihen että hätätilassa viranomaiset puuttuvat peliin. Talvivaarassa eivät ole puuttuneet.

Omana huomionani esitän, että juuri tämän takia Talvivaara saattaa olla koko kaivosalalle pidemmän vähintään yhtä suuri katastrofi kuin ympäristölle (Talvivaara 44). Vihamielisessä ympäristössä on todella vaikea toimia  tehokkaasti. Ilman Talvivaaran sekoiluja suhtautuminen ei olisi läheskään näin negatiivista.

 

Luku 8 (Oinaala): mediasota

Kaivoksen ympärillä käytävä mediasota on huimaa. Sekä tässä luvussa että luvussa 9 käydään melkoista journalistien jäsentenvälistä.  Vastakkain ovat lähinnä Kauppinen ja ensimmäisen Talvivara-kirjan kirjoittaja Marko Erola, jonka kirjassa hyökättiin aggressiivisesti mm Kauppisen ammattietiikan kimppuun (ja käytännössä kaikkien muidenkin kimppuun).

Periaatteessa sisäisiin mutapaineihin ei kannata ulkopuolisen sekaantua. Tässä nimenomaisessa tapauksessa uskallan kuitenkin ottaa kantaa: Erolan kirjassa olisi ollut paljon potentiaalia, mutta lopputulos on lähinnä vainoharhaista puppua, minkä olen parissakin kirjoituksessa tuonut esille (Talvivaara 46, Talvivaara 47, Talvivaara 49).

Itseäni kiinnostavin osa liittyy kansalaisjournalismiin. Talvivaaran ympärillä on pyörinyt monenlaista dokumentaristia ja bloggaajaa, tämä blogi mukaan lukien. Oinaala päätyy siihen, jos joku väittää iteään journalistiksi, minimivaatimus on, että hän noudattaa journalistin ohjeita.  Jos ei noudata, ei missään nimessä ole journalisti.

Pidän tätä oikeana linjauksena. Kriteerit on syytä pitää tiukkoina. Pitäisin jopa tiukempana kuin Oinaala. Esimerkiksi tästä Zygomatica-blogistani on joskus puhuttu “kansalaisjournalismina”.  Se on imartelevaa, mutta se ei ole totta. Ero on yksinkertainen: vaikka olenkin pyrkinyt käyttämään journalistin ohjeita ohjenuorana, minulle ei tule mitään seuraamuksia vaikka rikkoisin niitä. Todellinen journalisti saattaisi menettää elantonsa. Jos ei ole omaa ihoa pelissä, ei ole syytä leikkiä olevansa journalisti.

 

Luku 9 (Kauppinen): fataali mustaliuske

Luku 9 (Kauppinen) syventyy kaivoksen pahimpaan ongelmaan: mustaliuskeeseen. Malmissa on niin paljon rikkiä, että jos se on tekemisissä ilman ja veden kanssa, vesi happamoittuu nopeasti ja siihen liukenee sulfaatteja ja raskasmetalleja. Kun malmi on jauhettu pienirakeiseksi, kuten se Talvivaaran kasoissa on, ongelma pahenee rajusti. Viime kädessä kasat saastuttavat kaiken sadeveden, joka niiden päälle sataa.

Malmim ongelmallisuus on ollut tiedossa jo silloin kun kaivosta suunniteltiin, mutta sitä ei ole mainittu esimerkiksi YVA-prosessissa. Saastumista on käytännössä mahdollista kontrolloida ainoastaan peittämällä kasat, kuten piloteissa tehtiin.  Myös ympäristöluvan perusteella kasojen pitäisi olla peitettyjä.  Neliökilometrin kokoisten kasojen peittäminen on kuitenkin kallista, ja mahdollisest täysin toivoton ajatus.

Oma näkemykseni on, että media on päästänyt aikanaan Talvivaaran ja myös Terrafamen aivan liian helpolla tässä asiassa.  Pilottikasat oli peitetty, tuotantokasat eivät; voidaanko piloteista siis vetää oikeasti mitään johtopäätöksiä todellisuuteen (Talvivaara 30 ja Talvivaara 43)? Ja miksi tähän ei tivata vastausta uudeltakaan johdolta?

 

Luku 10 (Oinaala): nikkeli

Luku 10 (Oinaala) kertoo Talvivaaran nikkelistä. Perusongelma on malmion köyhyys: 0.22% on kertakaikkiaan liian pieni pitoisuus perinteisille menetelmille. Se tuottaa ongelmia jo fyysisen louhinnan suhteen: jotta saataisiin tonni nikkeliä, pitää louhia lähes 500 tonnia malmia. Vastaavasti jokaista nikkelitonnia kohden tarvitaan 40 tonnia erilaisia kemikaaleja. Nämä luvut tarkoittavat, että toimitaan niin ohuilla marginaaleilla, että bioliuotuksessa ei voi mennä oikein mikään pieleen. Ei siis riitä että liuotus toimii suunnilleen; sen pitää toimia täsmälleen.

 

Luku 11 (Kauppinen): viranomaistoiminta

Luku 11 (Kauppinen) kertoo viranomaisten toiminnasta. Kuvio vaikuttaa varsin lohduttomalta. Valvonta on keskitetty maakunnallisiin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksiin (ELY), jotka siis hoitavat alueella sekä ympäristönsuojelun että elinkeinojen edistämisen. Mitä tapahtuu kun nämä edut ovat ristiriidassa, ja vain yksi voidaan huomioida? Käy niinkuin Talvivaaran ja Kainuun ELY-keskuksen kanssa: ulkopuolisen on vaikea hahmottaa, kenelle KaiELY on tehnyt töitä.

Tässä luvussa kerrotaan varsin olennaisesta asiasta, joka on jäänyt pimentoon. Kaivoksen ympäristövaikutukset ovat alkaneet jo vuonna 2005, siis pienimuotoisen koetoiminnan aikana.  Eräässä seuratussa purossa nikkelipitoisuus esimerkiksi nousi perustasolta vajaa 200 mikrogrammaa/litra tasolle 14,000 mikrogrammaan/litra käytännössä heti kun maata alettiin siirtää.

Tässä ensimmäisessä pilotissa vedet päästettiin käytännössä suoraan luontoon. Jos suljettu kierto toimisi, nämä pitoisuudet eivät välttämättä olisi ongelma, koska jätevesi kierrätettäisiin takaisin kasoille. Materiaalin ärhäkkyys kuitenkin tarkoittaa, että prosessin hallinta on hankalaa.

Kappaleessa tehdään myös hyvin olennainen erottelu: “on eri asia, että tieto on julkinen kuin että se on asiallisesti tiedotettu ihmisille”. Moniko tiesi vuonna 2008, että Talvivaarassa oli peräti kolme eri poikkeustilannetta, joista aiheutui päästöjä vesistöön? Tämä olisi ollut relevanttia tietoa niille, jotka käyttivät lähivesien vesiä virkistyskäyttöön.

Vastaavasti kaivos on ainakin vuosina 2007-2010 päästänyt merkittäviä määriä nikkeliä suoraan pohjoisen vesiin niin sanotun Kuusijoen reitin kautta, ohittaen viralliset mittauspaikat.  Tämä saastutus on siis ylittänyt kaikki viralliset kiintiöt.  Viranomaiset ovat tienneet asiasta, ja tieto löytyy arkistoista jos ammattilaisjournalisti osaa kysyä juuri täsmälleen oikeilla hakusanoilla juuri oikeaa dokumenttia.

Tietoa näistä päästöistä ei teknisesti ottaen salattu; sitä vain ei kerrottu. Tiedot löytyvät jälkikäteen raporteista, joita kukaan ei tajua lukea ellei erikseen osaa kysyä oikeaa dokumenttia. Lain mukaan viranomaisten täytyy kuitenkin tiedottaa aktiivisesti, jos tiedolla voi olla merkitystä alueen väestölle.

Luonnonsuojelijat eivät ole ainoita, jotka ovat KaiELYn kritisoineet tiedottamisen ja toiminnan passiivisuudesta. Esimerkiksi ympäristöministeriön eritysselvitys syytti sitä passiivisuudesta. Myös Vaasan hallinto-oikeus ja Korkein hallinto-oikeus ovat kumonneet melkoisen kasan KaiELY:n päätöksiä.

Kauppinen kysyy suoraan: “Jokainen voi tästä kaikesta tietysti tehdä itse johtopäätöksensä: Onko Kainuun ELY-keskus ympäristönsuojelun asialla? Ovatko viraston asiakkaita tavalliset ihmiset ja alueen luonto ja puhdas elinympäristö, vai onko sen asiakas suuri, moniongelmainen kaivosyhtiö, joka ei ole (KHO:n mukaan) koskaan toiminut ympäristöluvan rajoissa eikä saanut tuotantoaan toimimaan niin kuin on luvannut?”

Kauppinen ei itse vastaa suoraan. Itse olen vuonna 2013 käyttänyt termiä “Talvivaara-ELY-kombinaatti” (Talvivaara 7), ja tämän kirjan tietojen perusteella arvioni ei ole mennyt ainakaan pahasti pieleen.

 

Luku 13 (Kauppinen): uraani

“Talvivaaran uraanintuotannon ympärillä on käyty viime vuodet sellaista käsitteiden ja informaation sotaa, että yksinkertaiset tosiasiat ovat hautautuneet sen alle.”

Jotkin tosiasiat ovat kuitenkin kiistattomia. Uraanimalmin virallinen määritelmä edellyttää, että malmissa pitää olla uraania vähintään 0.1%. Talvivaarassa sitä on 0.0017%, eli esiintymä on hyvin köyhä. Toisaalta esiintymän koko on suuri, alkuperäisen arvion mukaan 3000-9000 tonnia, nykyarvion mukaan jopa 22,000 tonnia. Tuhat tonnia on suuren esiintymän raja. Talvivaaran malmi on siis köyhää, mutta uraanin kokonaismäärä on suuri — aivan sama tilanne kuin nikkelinkin osalta siis.

Sekä tutkijat että viranomaiset ovat tiennneet jo pitkään, että muiden metallien sivutuotteena uraania voisi hyvinkin olla mahdollista rikastaa.  Itse asiassa Talvivaara on kansainvälisissä energia-alan raporteissa laskettu uraanivarannoksi jo ainakin vuodesta 1981.

Ympäristöluvasta uraani kuitenkin puuttuu kokonaan, vaikka siinä onkin analysoitu muita metalleja, joiden pitoisuudet ovat vieläkin pienempiä. Kauppinen tiivistää: “Joten kysymys ei oikeastaan ole, miksi uraani olisi pitänyt mainita muiden asioiden joukossa Talvivaaraa perustettaessa, vaan miksi ihmeessä sitä ei olisi pitänyt mainita“.

Kauppisen näkemys tuntuu olevan pitkälti sama kuin omani (ks Talvivaara 34 ja Talvivaara 33). Uraani piiloteltiin, koska sen mainitseminen olisi herättänyt ihmisissä voimakasta vastarintaa, hankaloittanut asioita, ja pahimmillaan ehkä kaatanut koko kaivoksenkin. Loppujen lopuksi piilottelu on kuitenkin johtanut entistä pahempaan sotkuun, johon ei järkevää ratkaisua ole näköpiirissä.

 

Luku 15 (Kauppinen): bioliuotuksen tila ja tulevaisuus

Viimeinen kappale (Kauppinen) on itselleni ehkä mielenkiintoisin. Siinä  Kauppinen käy läpi omia arvelujaan prosessin ongelmista — muistaen koko ajan painottaa, että ne ovat hänen omia arvelujaan.  Uusia dokumenttejakin löytyy liuotusnopeudesta.

Jo hyvin kirjan alussa on viesti, joka oikeastaan on kaiken ytimessä. Valtavien vesiongelmien “syynä on muun muassa prosessin ongelma: kaivoksen malmikasat, joista metallit liuotetaan talteen, eivät ole niin lämpimiä kuin Talvivaaran suunnittelijat kuvittelivat, eivätkä ne siksi haihduta vettä likikään niin paljon kuin niiden piti.”

Noin se pitää nähdä. On turhaa jänkätä siitä, “toimiiko” Talvivaaran prosessi vai “ei toimi”. Ei tuo ole oikea kysymyksenasettelu. Kyllä prosessi toimii, koska vuosien varrella nikkeliäkin on tuotettu. Valitettavasti ei riitä että prosessi toimii jotenkuten, esimerkiksi siksi että prosessi on epälineaarinen.  Jos lämpötila laskee, vettä kertyy, minkä seurauksena prosessi häiriintyy, minkä seurauksena lämpötila laskee, minkä seurauksena….

Kauppinen toteaa, että nykyinen operaattori Terrafame (eli valtio) on pystyttänyt täydellisen tiedotusmuurin. Tyypillinen vastaus numeroiden pyyntöön on, että “tunnusluvut ovat ylösajon alkuvaiheessa kehittyneet suotuisasti ja suunnitelman mukaan, mutta niiden tarkka taso ei tässä vaiheessa ole vielä olennaista“.

Kauppinen tiivistää virallisen tiedon prosessin toiminnasta näin: “Kasat höyryävät, se on merkki toimivasta prosessista. Lopputuotetta syntyy vähän, ja se johtuu siitä, että sitä on päätetty tehdä vähän.”

On jotenkin surkuhupaisaa, että mikään ei ole muuttunut kaivoksen toimintakulttuurissa, vaikka hommaa hoidetaan nyt puhtaasti verorahoin. Vuonna 2013 oli “hyvä pöhinä” jonka sitten numerot osoittivat lähinnä ehkä plörinäksi (Talvivaara 17), nyt kauden iskusana on siis “hyöryäminen”.

Kauppinen on kuitenkin saanut käsiinsä joitakin dokumentteja, jotka saattavat valaista tilannetta.  Näyttää vahvasti siltä, että liuotus toimii, mutta ei tarpeeksi nopeasti eikä tarpeeksi tehokkaasti. Liuoksen nikkelipitoisuuden pitäisi olla 3-4 grammaa litrassa, jotta voitaisiin edes teoriassa päästä haluttuihin tuotantolukuihin (30,000 tonnia nikkeliä vuodessa).  Ainakaan alkuvuoteen 2014 mennessä tähän ei päästy kuin muutaman viikon ajan kesällä 2011, ja silloinkin ainoastaan huoltokatkon aiheuttaman keinotekoisen piikin takia.

Tuota yhtä lukua on kuitenkin mahdollista manipuloida mm juuri huoltokatkoilla, kuten tuossa “hyvä pöhinä”-kirjoituksessa. Kauppinen osoittaa, että myös tuotantolukuja on mahdollista lyhytaikaisesti manipuloida ottamalla talteen enemmän nikkeliä kuin mitä sitä liukenee.

Hiukan tiivistäen: jos halutaan, että jokin kvartaali näyttää erityisen hyvältä, voidaan antaa nikkelin liueta prosessiliuokseen vuoden ottamatta sitä talteen. Vasta sen jälkeen otetaan kolmen kuukauden aikana talteen koko vuoden tuotos, vaikkapa 6,000 tonnia. Silloin voidaan väittää, että jos kerran kolmessa kuukaudessa tulos oli 6,000 tonnia, koko vuoden aikana tullaan saamaan 24,000 tonnia. Todellisuudessa liuoskierto on tyhjä, ja kestää taas vuoden ennen kuin tuo sama määrä on kerättävissä.

Ainoa suhteellisen luotettava tietolähde olisivat liuotuksen aikasarjat usean vuoden ajalta useista kasoista. Jotta toiminta voisi kannattaa, primäärikasojen pitäisi saada liuotettua yli 65% nikkelistä yhdessä vuodessa tai viimeistään puolessatoista — muussa tapauksessa kaikki kalliilla louhittu nikkeli jää lopulta jätekasoihin. Dataa on yhdeksältä kasalta usealta vuodelta. Tavoitteeseen on päästy tasan kaksi kertaa – toisessa tapauksessa kahden vuoden liuottamisen jälkeen, toisessa vielä hitaammin. Muutoin on kolmessa vuodessakin jääty alle 40% saantiin.  Ja osa näistä on niitä “hyvin pöhiseviä” kasoja.

Kauppinen ennustaakin, että ehkä vuoden 2016 lopulla Terrafame tulee (taas kerran) esiin joillakin positiivisilla osatuloksilla. Näistä pitäisi sitten pystyä päättelemään, onko tuloksia manipuloitu esimerkiksi yllä mainituilla tavoilla, vai onko Terrafame oikeasti tehnyt läpimurron johon Talvivaara ei ikinä kyennyt.

 

Loppupäätelmät

Tämä arvioni jäi lopulta valitettavan hajanaiseksi. Se kertonee jotakin aiheesta, ja myös kirjan luonteesta. Kirjan suuri vahvuus on se, että se ei pyri luomaan Talvivaarasta mitään yhtä totuutta tai suurta tarinaa tai salaliittoa.  Ei sellaista ole.

On hieman epäselvää, onko Talvivaaran tarinassa ylipäätään mitään punaista lankaa, vai onko se vain suunnatonta kohellusta suunnattomilla rahoilla. Jälkimmäiseen johtopäätökseen aloin itse kallistua jo vuonna 2013, kun valtion  käyttämät rahamäärät eivät vielä edes olleet kovin suuria (Talvivaara 9). Kauppisen ja Oinaalan kirja vahvistaa tätä näkemystä. Olisi jotenkin lohdullista kuvitella että tällä kaikella olisi edes jonkun mielestä edes teoriassa ollut jokin suurempi tarkoitus, mutta tuskin on.

Käytännön huomiona toteaisin, että Terrafame aikoo julkistaa jotakin  lukuja huhtikuussa. Kun ottaa huomioon kirjassa mainitut manipulaation mahdollisuudet, niistä ei välttämättä voi päätellä yhtään mitään, suuntaan tai toiseen. Vaikka aikasarjat julkaistaisiin, aikaväli on vielä ollut liian lyhyt. Luultavasti tulemme siis olemaan “hyöryämisen” varassa tänä keväänä. Tämä kohellus ei tule loppumaan vielä pitkään aikaan, eikä kukaan tule oppimaan siitä mitään.

Kuvalähde: Flickr/Divine Harvester, CC-NC-SA 2.0