Säätiöiden apurahat tieteelle ja tutkimukselle ovat yksikäsitteisesti hyvä asia. Varsinkin moni humanistinen tutkimus tai väitöskirja jäisi kokonaan tekemättä ilman niitä. Mutta ne ovat ennen muuta yksittäisten tutkijoiden pelastus. Mitä tapahtuisi, jos kokonaiset tutkimuslaitokset joutuisivat rakentamaan rahoitustaan niiden varaan?
Suomi alkaa mahdollisesti olla lähellä tätä tilannetta, kun tieteen julkista rahoitusta koko ajan karsitaan. Onko se järkevää?
Sain inspiraation tähän analyysiin Juuso Marttilan FB-päivityksestä, jossa arvioitiin Koneen hakemusten vaatimaa työmäärää. Käytän tässä Koneen säätiötä pääasiallisena esimerkkinä yksinkertaisesti siksi, että siitä löytyi helposti dataa. Toisaalta Koneen säätiö on yksi tärkeimmistä alan säätiöistä, ja kertonee laajemmistakin trendeistä. (Selvyyden vuoksi huomautettakoon että itselläni ei ole tässä asiassa mitään hampaankolossa, suuntaan eikä toiseen. En ole viime vuosina itse hakenut apurahoja mistään).
Koneen säätiö jakoi tänä vuonna 22 miljoonaa euroa. Hakemuksia oli 6101, ja apuraha myönnettiin 597 hakijalle. Hyväksymisprosentti oli siis 9.8%.
Säätiön kotivisuilla on arkisto, jossa kuitenkin täydet tiedot ulottuvat vain vuoteen 2011. Aiemmilta vuosilta löytyy sirpaleista tietoa.
| VUOSI | MEUR | Haettu | Myönnetty | % |
| 2003 | 1.2 | |||
| 2004 | 1.2 | 991 | 56 | 5.7% |
| 2005 | 2.4 | 1114 | 94 | 8.4% |
| 2006 | 5 | |||
| 2007 | 5.1 | 15% | ||
| 2008 | 7.1 | 19% | ||
| 2009 | 7 | |||
| 2010 | 9 | |||
| 2011 | 9 | 3225 | 352 | 11.0% |
| 2012 | 13.6 | 3081 | 479 | 15.5% |
| 2013 | 16.4 | 5259 | 477 | 9.0% |
| 2014 | 20.2 | 5861 | 572 | 9.7% |
| 2015 | 22 | 6101 | 597 | 9.8% |
Hakemusten määrä on siis tuplaantunut vuodesta 2011. Jaettu rahamäärä on kuitenkin kasvanut 60%, ja myönnettyjen apurahojen määrä kasvanut 20%. Hylkäysprosentti on siis kasvanut vain suhteellisen maltillisesti.
Kuinka tehokkaalta tämä näyttää ylätasolla?
Marttila arvioi oman kokemuksensa pohjalta, että tyypillinen hakemuksen täyttäminen saattaisi kestää noin kaksi työpäivää. Itse olen vierestä seurannut ryhmähakemuksia, joiden tekemiseen on kulunut ennemminkin kaksi viikkoa kuin kaksi päivää. Toisaalta osa erityisesti matkaraha-anomuksista saattaa viedä alle tunnin. Uskon, että tuo kaksi päivää on oikealla hehtaarilla.
Työehtosopimusten mukaisia työpäiviä on vuodessa noin 215. Tällöin 6000 hakemusta kertaa kaksi päivää tarkoittaa suunnilleen 50-60 ihmistyövuotta. Tämän verran työntekijöitä saattaa olla esimerkiksi pienemmän yliopiston fysiikan laitoksella.
Pelkästään Koneen säätiön apurahojen hakeminen vie siis työmäärän, jolla pyörittäisi kohtuullisen kokoista yliopiston laitosta. Toisaalta Koneen apurahat vastaavasti työllistävät satoja tutkijoita.
Euroiksi muutettuna tämä tarkoittaisi yli kolmen miljoonan euron kuluja, kun henkilötyövuoden hinta valtiolla on noin 60,000 EUR. Kun takaisin on saatu 22 MEUR, tämä tarkoittaa noin 85% hyötysuhdetta.
Ylätasolla ja paperilla tuo ei näytä välttämättä ollenkaan huonolta. Rahan hankkiminen maksaa aina. Tässä on vielä se etu, että tutkijat voidaan usein painostaa kirjoittamaan hakemuksensa omalla ajallaan (iltaisin, viikonloppuisin ja öisin), jolloin tämä ei paperilla vähennä heidän työtuntejaan ollenkaan. Ylätasolla tämän voisi katsoa jopa lähes ilmaiseksi rahaksi.
Kuinka tehokasta tämä on lattiatasolla?
Yksittäisen tutkijan kannalta relevantein luku on 9.8%. Apurahan hakemista ei turhaan piireissä sanotakaan “lottokupongin täyttämiseksi”. Näillä hakijamäärillä se ei välttämättä ole edes kyynisyttä, vaan todellisuutta. On täysin mahdoton hahmottaa, millainen järjestelmä pystyisi edes teoriassa hallitusti laittamaan järjestykseen kuusi tuhatta hakemusta.
Hakijan kannalta tämä on lähes arpapeliä. On selvää, että huonolla hakemuksella rahaa ei saa. Toisaalta vaikka huippuhakemusella tuplaisi todennäköisyyden, hylkäystodennäköisyys on silti 80%.
(Sivumennen sanottuna tämä selittää, miksi säätiöt eivät yksinkertaisesti pysty antamaan palautetta niille hakijoille, joiden hakemukset hylätään. Kun hakemuksia on 6000, jokainen keskimääräiseen hakemukseen kulutettu lisäminuutti kuluttaa sata tuntia arvioijien työaikaa, eli lähes ihmiskuukauden. Kun päätöksentekoaikaa on käytännössä loka-marraskuu, jo kahden minuutin lisäaika vaatisi yhden ylimääräisen ihmisen palkkaamista).
Käytännössä tuo 90% hylkäysprosentti tarkoittaa, että hakemuksia on laitettava jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan paikkaan.
Näkyykö tämä jo tilastoissa? Valitettavasti käyttökelpoista dataa ei ole aivan helppo löytää. Wihurin rahastosta löytyy kuitenkin hyvää arkistotietoa vuoteen 2009 asti.
| WIHURI | ||||
| VUOSI | MEUR | Haettu | Myönnetty | % |
| 2009 | 9.1 | 3672 | 451 | 12.3% |
| 2010 | 9.7 | 3865 | 486 | 12.6% |
| 2011 | 9.7 | 3987 | 500 | 12.5% |
| 2012 | 10.5 | 4043 | 487 | 12.0% |
| 2013 | 10.5 | 4692 | 512 | 10.9% |
| 2014 | 11 | 4811 | 486 | 10.1% |
| 2015 | 11.2 | 4830 | 510 | 10.6% |
Wihurin tapauksessa kasvu näyttäisi olevan melko paljon maltillisempaa kuin Koneen; hakemusten määrä olisi näinä vuosina noussut vain noin 30%.
Erkon säätiöstä löytyy jotain yhdistelemällä vuoden 2014 toimintakertomusta ja aiempien vuosien myönnettyjen hakemusten määriä
| ERKKO | ||||
| VUOSI | MEUR | Haettu | Myönnetty | % |
| 2008 | 1 | 131 | 6 | 4.6% |
| 2009 | 3 | 160 | 17 | 10.6% |
| 2010 | 5 | 203 | 16 | 7.9% |
| 2011 | 4 | 262 | 21 | 8.0% |
| 2012 | 9 | 470 | 38 | 8.1% |
| 2013 | 21 | 567 | 48 | 8.5% |
| 2014 | 17 | 644 | 50 | 7.8% |
Säätiön jakamat rahat ovat moninkertaistuneet muutamassa vuodessa, mutta niin on myös hakemusten määrä. Hyväksymisprosentti on pysynyt melko vakiona.
Oliko kaikki ennen paremmin?
Taulukoiden perusteella hylkäysprosentti ei olisi tänä vuonna mitenkään historiallisen korkea. Vuosituhannen alussa esimerkiksi Koneen säätiön hylkäysprosentti olisi ollut paljonkin suurempi kuin nyt. Luvut eivät välttämättä ole suoraan vertailukelpoisia, mutta apurahatutkijan elämä on aina ollut ankeaa.
Uutta tilanteessa on lähinnä se, että muut rahoituslähteet ovat kuivumassa. Säätiöt tekevät tällä hetkellä historiallisen tärkeää työtä kasvattamalla jaettavaa rahamäärää. Tämä ei silti voi mitenkään olla kestävä pohja kokonaisudelle. Tiede perustuu pitkäjänteisyyteen ja pitkäpiimäisyyteen, ja lottoamisella tiedettä ei yksinkertaisesti pysty pitkään tekemään.
Vaikutuksia työmoraaliin ja motivaatioon on vaikea mitata, joten en edes yritä. Mutta luon komposiitin joka ei keksitty muttei myöskään puhdasta mielikuvituksen tuotetta. Yksikön esimies marssii auditorioon ja kertoo, että ensi vuonna työpaikka taataan vain niille, jotka saavat hankittua oman rahoituksensa. Yksikkö tietää että hyväksymisprosentti on painumassa kaikkialla alle kymmenen, mutta sitä ei kiinnosta. Yksikkö ei koordinoi eikä auta, vaan tutkijat kilpailevat keskenään samoista rahoista omalla ajallaan. Esimies toivottaa onnea ja jaksamista, ja marssii pois.
Jätän mielikuvituksen varaan, mitä tuollainen tekee yksikön mielialalle, motivaatiolle, ja yhteishengelle.
Apurahaa ootellessa. (Kuvalähde: HS)
Aiheesta on myös hieman tutkimusta:
http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0118494
Tämäpä oli mielenkiintoinen, kiitos! Tuo 20% raja-arvo vaikuttaa huolestuttavalta. Sillä perusteella sellaisella järjestelmällä ei olisi tulevaisuutta, jossa hyväksyntäprosentti menee alle kymmenen….
Onhan se hyvin huolestuttava. Artikkelin kirjoittajien mukaan 20% on vieläpä melko varovainen luku. On ilmeistä, ettei meillä nyt tavallisissa alle kymmenen prosentin lukemissa ole tieteen tekemisen järkevän ja tehokkaan järjestämisen näkökulmasta mitään tolkkua. Onko järjestelmällä tulevaisuutta on valitettavasti toinen kysymys. Nimittäin toisin kuin ko. tutkimuksen kohteena olevilla yhdysvalloissa toimivilla tähtitieteilijöillä ja psykologeilla, jotka hakevat projektia toteuttaakseen tieteellisesti tarpeelliseksi kokemansa tutkimushankkeen, Suomessa tutkimusrahoitus on usein ensi sijassa työllistymisen väline. Siksi on haettava todennäköisyyksistä viis.
Pari muuta huomiota.
Koneen säätiön tieteen hakemusten osalta relevantti luku on uusien hakemusten (so. muiden kuin liki poikkeuksetta myönnettävien jatkorahoitushakemusten) onnistumisprosentti, joka tänä vuonna oli riemastuttava 6,9.
Säätiöt eivät suinkaan ole ainoita tahoja, jotka myöntävät rahoitusta hakemusarvioinnin kautta. Suomen akatemia on kerrassaan elintärkeä varsinkin humanistisilla ja myös yhteiskuntatieteellisillä aloilla, ja SA:ssakin ollaan jo monin paikoin alle kymmenessä prosentissa. Säätiöt tietysti voivat tehdä mitä lystäävät, mutta SA myöntää julkista rahaa ja siksi sen toiminnan järkevyyteen tulisi kiinnittää erityistä huomiota.
Huomionarvoista näin pienissä onnistumistodennäköisyyksissä on myös se, että mennäkseen ohi (liki kaikista) kanssahakijoistaan on yksittäisen tutkijan jopa rationaalista käyttää entistä enemmän aikaa ja tarmoa tutkimussuunnitelmaansa ja muuhun hakemustekstiin, koska muutoin on liki varmaa, että hakemiseen käytetty aika turhaa. Tämä tietysti johtaa hukkaan heitetyn ajan kokonaismäärän suhteelliseenkin kasvuun verratuna suurempien myöntöprosenttien tilanteeseen.
Aika karua. Jos asiaa katsoo kylmän kliinisesti, niin käytännössä rationaalisin teko on kyllä luovuttaa ja yrittää siirtyä yksityiselle sektorille. Vaikka siellä onkin tohtorirasismia, niin jotain saattaa löytyä kunhan on valmis polkemaan palkkansa aivan minimiin ja valmis tekemään mitä vaan. Väitöskirja on *korkeintaan* samantasoinen riippakivi kuin vaikkapa kuulovamma tai amputoitu jalka. Hankaloittaa työn saamista, mutta ei estä sitä.