Talvivaaran saama purkuputkilupa herättää ristiriitoja. Olen kuitenkin käynyt lupaa läpi analyyttisesti, ottamatta kantaa siihen onko putki sinällään hyvä, huono vai neutraali asia. Luvan kautta selviää muutamia hämmentäviä seikkoja.
Yhtiön tulevaisuus perustuu — yhä edelleen — toiveeseen siitä, että Kainuussa ei sataisi. Lisäksi lupaviranomainen toteaa, niin vahvasti kuin se on tällaisessa dokumentissa mahdollista, että se ei usko Talvivaaran prosessin toimivan.
Ympäristölupa on ilahduttavan selkeästi kirjoitettu, ja myös sen reunaehdot tulevat selviksi. Siteerattakoon tässä: “Nyt käsiteltävä asia ei ole koskenut kaivoksen sulkemista, vaan toiminnanjatkamisen mahdollistavaa jätevesien johtamisjärjestelyä. Näin ollen aluehallintovirastossa on ollut arvioitavana se, aiheuttaako toiminnan jatkamiseen liittyvä jätevesien johtamisen muuttaminen ja uusi purkupaikka merkittävää pilaantumista tai sen vaaraa tai muuta sellaista ympäristönsuojelulain 49 §:ssä tarkoitettua vaikutusta, että luvan myöntämisen edellytykset hakemuksen mukaiselle toiminnalle eivät täyty.” (s 141)
Lupa ei siis voi edes teoriassa ottaa kantaa siihen, voiko yhtiön toiminta jatkua. Se ottaa kantaa siihen, millaisin ympäristöehdoin purkuputki voitaisiin rakentaa, jos sellaisen saaminen on välttämätöntä.
Tarvitaanko purkuputkea oikeasti?
Ympäristölupa ei ota kantaa siihen, onko purkuputki välttämätön kaivoksen toiminnalle. Ympäristöluvassa ei sellaiseen asiaan edes voida ottaa kantaa. “Ympäristönsuojelulain 48 §:n 2 momentin mukaisesti ympäristölupa on myönnettävä, mikäli toiminnasta ei annetut lupamääräykset huomioon ottaen aiheudu ympäristönsuojelulain 49 §:n 1 momentissa tarkoitettuja vaikutuksia eikä muitakaan laissa tai muussa säädöksessä kiellettyjä vaikutuksia.” (s 141)
Lain mukaan siis ympäristölupa voidaan evätä vain, jos on perusteltu syy olettaa että toiminnasta tulee merkittäviä ympäristöhaittoja. AVI ei tällaisia syitä ole löytänyt, joten lupa oli myönnettävä. (Tähän taustaan nähden on mielenkiintoista, kuinka paljon pinnan alla olevia vihjauksia lupa sisältää).
Totean heti alkuun, että nähdäkseni on täysin mahdollista, että purkuputki olisi pakko rakentaa vaikka kaivos suljettaisiin. Sivun 39 kuvaajan mukaan kaivoksella on nyt sulfaattia erilaisissa varastoissa yli 100,000 tonnia. Sille on tehtävä jotakin.
Sulfaatti toki rehevöittää järviä, mutta käytännössä ongelmia aiheuttavat suuret paikalliset pitoisuudet ja kerrostuneisuus. Jos sulfaatti päästetään riittävän suuriin virtaaviin vesiin pikkuhiljaa, eikä sitä tuoteta enää enempää, tuo 100,000 tonnia ei ole ympäristökatastrofi. Ongelmaksi tulee lähinnä aika: AVI:n antaman vuoden 2013 ympäristöluvan perusteella sitä olisi mahdollista päästää lähijärviin vain noin 1,300 tonnia vuodessa ilman ympäristöongelmia, eli purku sitä kautta kestäisi noin 80 vuotta. Nuasjärvi pystyisi sietämään jopa 10,000 tonnia vuodessa ilman merkittäviä vaikutuksia. Tyhjennys olisi siis ohi kymmenessä vuodessa.
Jos sulfaattia ei juoksuteta veden mukana, se pitäisi jollakin keinolla kiteyttää rikiksi ja varastoida alueelle tai siirtää muualle (esimerkiksi kaataa Perämereen). Hyvin karkeasti, yhteen kasattuna se olisi hehtaarin kokoinen ja viisi metriä korkea kasa rikkiä (ks mittaluokkaa alla olevasta kuvasta). Poiskuljetus rekoilla (max 50 tonnia) vaatisi useita tuhansia matkoja, koska käytännössä sulfaattia ei saada täysin kuivaksi. Periaatteessa nämä olisivat ehkä tehtävissä, käytännössä hankalia.
Kuva Albertan rikkivuorista (Alex Maclean)
Toivottavasti ei sada
Sivulla 37 selitetään miten kaikkein kriittisin tulevaisuuden sulfaattikuormaa ennustava mallinnus on tehty: “Malli yksinkertaistaa sadantaa, joka oikeasti laimentaa hetkittäin liuoksia merkittävästi, mutta mallin kannalta sadanta laskettiin tasaisena. Tämä johtaa hieman tasaisempiin taseisiin, mutta vuoden tasolla kokonaistaseeseen tästä ei tule merkittäviä heittoja. Mallinnus tehtiin keskimääräisellä vuosisadannalla.”
Tuo viimeinen lause kertoo vahvasti sen, miten paljon tähän ennusteeseen kannattaa luottaa. Kaivoksen prosessi on äärimmäisen epälineaarinen. Sekä historia että prosessikuvaus itsessään osoittavat, että melko pienikin sadepoikkeama saattaa ajaa koko prosessin kaaokseen. Jos vettä tulee liikaa, se jäähdyttää kasaa, jolloin haihdunta pienenee, jolloin vettä pääsee kertymään lisää, mikä jäähdyttää kasaa, mikä taas…
Juuri keskimääräisen sadannan käyttö mitoituksissa on ollut yksi valtava tekijä yhtiön ongelmissa. Esimerkiksi vuoden 2012 kipsisakka-allasvuotoon vaikuttaneet sateet olivat valtavia, mutta tilastollisesti täysin mahdollisia (Talvivaara 1, Talvivaara 3). Yhtiön koko riskinhallinta on perustunut siihen toiveeseen, että ei sataisi keskimääräistä enempää (Talvivaara 2, Talvivaara 36).
Sivujen 37-39 tasearvioissa ei ole minkäänlaisia virhemarginaaleja. On toki mahdollista, että seuraavat kolme vuotta ovat niin vähäsateisia että vettä ei kerry liikaa (mutta toisaalta niin viileitä että vettä ei haihdu liikaa). Onko se todennäköistä? Ilman virherajoja on mahdoton sanoa asiasta yhtään mitään.
Prosessi on muuttunut täysin
“Pohjois-Suomen aluehallintoviraston aiemmin antamien kaivoksen toimintaa koskevien päätösten nro:t 52/2013/1 ja 36/2014/1 perusteluissa on selvästi todettu, ettei toiminta ole toteutunut ensimmäisessä ympäristölupapäätöksessä edellytetyllä tavalla. Näiden lupaprosessien aikana on pyritty saamaan tietoa prosessin toiminnasta. Saatujen tietojen puutteellisuuksien vuoksi mainituissa päätöksissä on annettu useita lupamääräyksiä ja selvitysvelvoitteita liuotusprosessin ja vesitaseen hallintaan liittyen.” (s 135)
Yhtiön puolustajat ovat olleet sitä mieltä, että lupaehdot ovat tiukentuneet kohtuuttomasti ja uusien raja-arvojen puitteissa on mahdoton pysyä. Vuoden 2007 ympäristöluvan hakemusosassa yhtiö kyllä teki arvioita, joiden perusteella vuosipäästö olisi noin 200 tonnia (ks Vihreän Langan artikkeli). Purkuputkiluvassa määrä on yli satakertaistunut (24,000 tonnia) — ja tämäkin on pienempi kuin yhtiön vaatima 30,000 tonnia.
Vuoden 2013 luvassa oli ensi kertaa sitova raja-arvo, eli 1,300 tonnia sulfaattia vuodessa. Tuo on se määrä, minkä lähivesistöt pystyisivät kestämään. Se on silti yli viisi kertaa suurempi kuin yhtiön alkuperäinen oma arvio. Jos toiminta muistuttaisi alkuperäistä millään tavalla, tällainen 500% toleranssi olisi ollut enemmän kuin riittävä.
Yhtiö on kuitenkin katsonut, että sen omat arviot eivät sido sitä millään tavalla, koska ne on esitetty ympäristöluvan johdanto-osassa, ei itse määräyksissä. Hyvin kapeassa juridisessa mielessä näin saattaa ollakin.
Todellisessa maailmassa tällaiselle kikkailulle on rajansa. Olennaista on ymmärtää, että ympäristölupa myönnetään tietylle toiminnalle, ei tietylle yhtiölle. Vuoden 2007 ympäristölupaa haettiin kaivostoiminnalle, jossa on (lähes) suljettu kierto ja jossa ylimääräinen sulfaatti kiteytyy liuotuskasoihin mm jarosiitiksi. Todellisessa käytössä ei ole suljettua kiertoa, eikä sulfaatti kiteydy.
Eron voisi havainnollistaa vaikkapa navetalla. Yhtiö A hakee lupaa kokeelliselle hajuttomalle kaupunkisuurnavetalle, jonka tuottama lanta mädätetään suoraan biokaasuksi. Yhtiö lupaa, että hajuhaittoja ei synny, eikä lantaa tarvitse varastoida tai levittää mihinkään — ja koska näin on, lantavarastoja tai levityspaikkoja ei tarvitse luvassa määritellä ollenkaan. Todellisuudessa mädätys ei toimi, ja naapureiden iloksi ja aromiksi pihalle alkaa kasvaa valtava lantavuori. Juridisesti tämä on oikein, koskapa ympäristöluvassa ei erikseen sanota, etteikö lantaa saisi varastoida pihalle. Käytännössä kokeilu loppuu lyhyeen, koska toiminta kokonaisuutena ei ole sitä mistä sovittiin.
Bioliuotus ei toimi odotetusti
Kaivoksen tulevaisuuden kannalta on oikeastaan yksi ainoa olennainen kysymys: toimiiko bioliuotus? Kun nikkelipitoisuus on vain 0.22%, perinteisillä menetelmillä on luultavasti mahdotonta louhia kannattavasti. [Edit: alkuperäisessä tekstissä epätarkka väite, että käytännön raja-arvo (cut-off-pitoisuus) olisi 2%. Cut-off-pitoisuus riippuu mm malmin ominaisuuksista ja tavoitettavuudesta sekä nikkelin hinnasta. Käytännössä esim Hituran kaivos pystyi toimimaan pitoisuudella 0.67% kun nikkelin hinta oli korkea, mutta ei ollut kannattava hintojen laskiessa. Toisaalta esim Luikonlahden kaivos jättää jälkeensä hyödyttämiskelvotonta rikastusjätettä, jonka nikkelipitoisuus on peräti 0.2%. Talvivaaran malmi katsottaisiin siis tämän määritelmän mukaan periaatteessa jätteeksi. Raja on käytännössä häilyvä.]
Kaivoksen puolustajien mukaan toimii. Kaivoksen vastustajien mukaan ei toimi (ks mm Talvivaara 30 sekä Talvivaara 39). Näissä väittelyissä mennään helposti erittäin detaljitasolle: keskustellaan vaikkapa siitä, todistaako 3.5 g/l pitoisuus mitään, jos se on saavutettu vain lyhyeksi aikaa seisokin jälkeen (Talvivaara 17, Talvivaara 42). Käytännössä ei ole mitään yhtä numeroa, joka voisi “todistaa”, toimiiko kaivos vai eikö toimi.
AVI:n kanta on lakoninen mutta syvällinen. Viranomainen ei sinällään voi ottaa kantaa siihen, “toimiiko” liuotus vai ei. Sen on kuitenkin tässä tapauksessa arvioitava, mitä mahdollinen toimimattomuus tarkoittaa ympäristörasitteen kannalta.
“Viimeisimmissä täydennyksessä liuotusprosessin on todettu haihduttavan vettä 1–3 Mm 3 /v. Haihdunta on suurimmillaan kesäkuukausien aikana eli toukokuusta syyskuuhun. Päivittäin haihdunta vaihtelee huomattavasti säätilan mukaan. Erityisen kuivana ja lämpimänä jaksona haihdunta voi jopa pienentyä johtuen liuoskasojen pintojen kostutetun pinta-alan vähenemisestä. Kaivosalueelle tuleva sadanta ylittää selvästi haihdunnan. Näin ollen kaivosalueen vesitase on jatkuvasti positiivinen, eli vettä pitää johtaa pois kaivosalueelta. Alkuperäisessä ympäristölupahakemuksessa esitettiin, että prosessi on tehokkaasti vettä haihduttava ja vesitase hyvin voimakkaasti negatiivinen. Kyseessä on siten koko toiminnan ja ympäristön pilaantumisen ja sen vaaran kannalta yksi keskeisimmistä muutoksista toiminnassa verrattaessa ensimmäiseen ympäristölupahakemukseen.” (s 138)
AVI on tässä kieli keskellä suuta (kuten pitääkin) ja puhuu vain oman mandaattinsa asioista. Se myös pehmentää viestiä hieman: “Täysin pitävää näyttöä prosessin toiminnan merkittävästä paranemisesta ei ole voitu osoittaa. Toisaalta lupaviranomaisen käytössä ei ole ollut aineistoa, joka selvästi osoittaisi, että toimintaa ei konkurssin jälkeen pystytä tekemään liiketaloudellisesti kannattavasti.” (s 139)
Lisäksi monet yksittäiset osat toimivat luotettavasti (s 137): “Malmin louhinnan ja käsittelyn sekä metallitehtaan osalta voidaan kuitenkin katsoa riittävän luotettavasti osoitetuksi, että nämä osaprosessit toimivat suunnitellulla tasolla.”
AVI ei siis ota kantaa liiketaloudelliseen puoleen. Kuitenkin, kaivoksen koko tulevaisuuden kannalta viesti on melko tyrmäävä: haihdutus ei toimi riittävän hyvin, mikä tarkoittaa että prosessi ei toimi riittävän hyvin.
Vasta-argumenttina voisi ehkä heittää, että AVI ei ole bioliuotusalan asiantuntijaorganisaatio, eikä sen mielipide ole sen kummempi kuin kenenkään muunkaan. Käytännössä AVI on kuitenkin se viranomainen Suomessa, jolla on ylivoimaisesti paras osaaminen tältä alalta. Jos se voidaan ohittaa olankohautuksella, koko valvontajärjestelmämme on turha.
Sulkeminen on mahdollista mutta maksajaa ei ole
Sivulla 140 todetaan, että kaivoksen sulkeminen on mahdollista ilman ympäristökatastrofia. “Avolouhoksessa on tällä hetkellä huomattava määrä vapaata tilavuutta, jossa kaivosalueen vesiä voitaisiin varastoida sulkemistilanteessa ilman merkittävää ympäristön pilaantumisen vaaraa. Samalla olisi mahdollista tarkemmin suunnitella kaivoksen sulkemistoimenpiteitä. Avolouhoksen täyttyessä ylivuotovesiä voidaan johtaa joko nykyisiin purkuvesistöihin tai purkuputkella Nuasjärveen.”
Toisaalta sulkemiskuluille ei ole maksajaa, eikä tarkkoja suunnitelmia ole: “Jätehuollon järjestämiseksi asetetut vakuudet eivät kata esimerkiksi liuoskierron nesteiden käsittelyä. Alkuperäisessä tai valituksenalaisessa ympäristöluvassa ei ole annettu yksityiskohtaisia sulkemista koskevia määräyksiä. Luvan haltijan tai valvontaviranomaisen on tehtävä sulkemista koskeva lupahakemus, jos toiminta loppuu.”
AVI ei ole uskovainen
“Ympäristön pilaantumisen vaaran sekä koko toiminnan kannalta keskeisen malmin liuotusprosessin osalta on kuitenkin edelleen epävarmaa, saadaanko liuotusta toimimaan alkuperäisen suunnitelman ja taloudellisen kannattavuuden edellyttämällä tasolla, mikä on myös edellytys sille, että kaivoksen ympäristönsuojeluun liittyviä asioita voidaan hoitaa laadukkaasti ja kehittää niitä edelleen siten, että ympäristön pilaantumista voidaan edelleen vähentää.” (s 137)
Lause on todennäköisesti jokseenkin ainutlaatuinen ympäristöluvissa — juuri siksi, että tällaisia itsestäänselvyyksiä ei normaalisti tarvitse sanoa ääneen. Lähtökohtaisesti lupia myönnettäessä ei edes tarvitse miettiä, onko toiminta kannattavaa: jos se ei olisi kannattavaa, sitä ei olisi lähdetty tekemään. Ei myöskään ole epäselvyyttä, voidaanko asioita hoitaa niin laadukkaasti että ympäristö ei pilaannu
Suomen järjestelmän ongelma (yleensä toki kauneus) on se, että kaikkien oletetaan puhuvan totta. Kun oletus murtuu, mitään ei ole tehtävissä (ks Talvivaara 10: Ympäristölupa ja järjestelmävika). AVI:n tai minkään muunkaan viranomaisen ei ole mahdollista esittää suoraa epäilystä siitä, että sitä yritettäisiin johtaa harhaan. Epäsuorasti asian kyllä voi ilmaista (s 137):
“Prosessin toiminnan varmistamiseksi on olennaista, että liuotukseen syötettävän malmiagglomeraatin laatu (raekoko, kosteus, pitoisuus ja mineralogia) saadaan kohdalleen, kasataan ja puretaan riittävällä kapasiteetilla, rakennetaan kasat (ilmastus, pohjarakenne ja kastelujärjestelmä) laadukkaasti ohjeiden mukaan, käynnistetään kasat suunnitelmallisesti ja viipymättä, varmistetaan olosuhteiden pysyminen liuotukselle suotuisana sekä seurataan prosessia ja tehdään tarvittaessa muutoksia.”
Siis toiminta onnistuu, kunhan vain toiminta onnistuu. Lause kuulostaa jokseenkin irrelevantilta ja itsestään selvältä. Se voidaankin lähinnä tulkita joko käsien pesemiseksi (AVI ei ota vastuuta seuraamuksista, jos nämä ehdot eivät toteudu) tai sitten varoitukseksi siitä, että tilanne ei näytä olevan hallinnassa.
[Edit 27.4. klo 15:20 ja 15:40: korjattu bioliuotusosan tekstiä]
Kirjoittaja kuuluu Suomen Luonnonsuojeluliittoon, mutta spekulaatiot, mielipiteet, tulkinnat ja virheet ovat puhtaasti omia. Laajempaa teknistä ja historiallista taustaa löytyy mm täältä: http://www.zygomatica.com/talvivaara/).
