Virallinen media on viimeinkin esittänyt Talvivaarasta oikean kysymyksen: toimiiko prosessi? Ks Ylen eilinen MOT-ohjelma. Olin itse Suomen luonnonsuojeluliiton kokoamassa ryhmässä, joka kirjoitti myös ohjelmassa mainitun kriittisen raportin (ks Talvivaara 30; itse raportti täällä). MOT piti raporttia uskottavana. Onko tämä ryhmälle voitto? Ei oikeastaan. Kaiken tämän mediakuumotuksen takaa helposti unohtuu, että Talvivaarassa kukaan ei “voita”.
Yhtiö on ehkä ollut megaluokan vedätys, mutta varsinaisia vedättäjiä lienee vain kourallinen. Uhreja taas on tuhansia tai kymmeniä tuhansia, ja alueen luonto. (Lisäksi asiaa penkovalta heikkenee väistämättä luottamus lailliseen järjestelmään, mikä on todellinen menetys sekin). En ole perumassa sanaakaan hyytävästä kritiikistä, jota olen esittänyt Talvivaara-sivuillani. Tässä tilanteessa on kuitenkin kyettävä olemaan myös humaani.
Juuri tähän tilanteeseen sopii Luonnonsuojelija-lehdessä tällä viikolla julkaistu kolumnini, jonka lehden luvalla julkaisen myös tässä.
Mitä Talvivaarassa oikein tapahtuu?
[Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 2.12.2013]
Talvivaaran tilanne on tätä kirjoittaessani vielä täysin auki: Yritys on hakenut velkasaneeraukseen, mutta ei ole tietoa, pääseekö se siihen. Tässä vaiheessa selvää on ainoastaan se, että tilanne ei ole kenenkään kontrollissa. Kaoottinen tilanne tulee jatkumaan vielä pitkään. Näyttää melko selvältä, että Kainuun maakunta tulee kärsimään monella tasolla: ympäristöllisellä, taloudellisella, ja inhimillisellä.
Mikä Talvivaarassa sitten meni pieleen? Tähänkään kysymykseen tuskin saadaan vastausta pitkään aikaan, jos koskaan. Syyllisten etsiminen on sinällään täysin turhaa. Olennaisempaa on estää tilanteen toistuminen. Tässä vaiheessa on selvää lähinnä se, että koko koneisto on pettänyt.
On realismia, että kaivosala rasittaa aina luontoa. Toisaalta suomalainen yhteiskunta tarvitsee metalleja. Ympäristöluvilla ja valvonnalla yhteiskunta pääseekin määrittelemään, kuinka paljon ympäristöhaittoja se on valmis sietämään metalleja saadakseen. Jos luvat myönnetään asiantuntevasti, valvonta on tiukkaa ja osapuolet toimivat lainmukaisesti, saadaan kompromissi, jonka kanssa pystytään elämään.
Talvivaarassa tämä kokonaisuus ei toiminut. Kaivoksella on ollut ympäristöongelmia käytännössä koko toiminnan ajan. Hajuhaittoja, sulfaattipäästöjä, allasvuotoja, raskasmetalleja, jätevesiä, vuotavia patoja, sadeongelmia, kuivuusongelmia. Lupien myöntämisvaiheessa on ollut sekavuutta. Valvontaviranomaiset näyttävät olleen voimattomia estämään ympäristön pilaantumista. Poliisi tutkii asiaa – kovilla rikosnimikkeillä.
Talvivaara on vähintäänkin opetus siitä, että jos kaivosalalla syntyy ympäristöongelmia, ne voivat räjähtää käsiin nopeasti. Lakeja ja käytäntöjä on pakko muuttaa, jos halutaan säilyttää käsite ”vastuullinen kaivosteollisuus”. Ennen muuta viranomaisilla on jatkossa oltava paremmat edellytykset puhaltaa peli poikki, jos tilanne alkaa lipsua hallinnasta. Kaivosalalle on myös luotava järjestelyjä, joissa massiivisillekin ympäristövahingoille löytyy aina selkeä maksaja.
Itse toivon, että valtiolta löytyy myös vastuullisuutta tukea Kainuun maakuntaa siinä kaoottisessa tilanteessa, joka sillä on edessä. Talvivaaran katastrofi ei ole tavallisten kainuulaisten vika, ja tämäntyyppisissä tilanteissa koko yhteiskunnan on tultava vastaan.
Jakke Mäkelä (FT) on Suomen Luonnonsuojeluliiton hallituksen jäsen.
