Kunnon viherpiipertäjä tai aktivisti ei koskaan myönnä virheitään — tämä ainakin on yleinen näkemys. Jos jokin ennuste tai arvio osoittautuu vääräksi, se sopivasti unohdetaan. Päätinkin olla huono piipertäjä, ja asettaa joitakin arvioitani falsifioitavaksi. Olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanut noin tusinan verran Talvivaaraa koskevia arvioita (koko materiaali löytyy täältä). Onko niissä ollut järkeä?
Tänään mahdollisesti julkaistava kipsisakka-altaan vuodon esitutkinta-aineisto saattaa sisältää tietoa, joka auttaa arvioimaan tätä. Olen siis kirjoittanut tämän tekstin näkemättä sitä, jotta ei tulisi kiusausta muuttaa johtopäätöksiäni sen mukaisesti. (Itse asiassa olen kirjoittanut tekstin jo aiemmin, ja ajastan sen ilmestymään jo yöllä).
[Päivitys 18.10.2013 klo 14:40: Oulun poliisin mukaan esitutkinta on valmis, mutta ei tule julkiseksi vielä ainakaan kuukauteen tai pariin. En siis vielä pääse tekemään koetta. Kirjoitukset kuitenkin säilyvät tässä blogissa, ja pääsen testaamaan niitä kun aika koittaa.]
Teen tässä oletuksen, että esitutkinnan perusteella päädytään nostamaan syyte törkeästä ympäristön turmelemisesta, ainakin kapeilta alueilta. Olenko onnistunut arvaamaan ainoatakaan perustelua oikein? (Ja sitä kautta: onko arvioissani ollut järkeä?)
Arvioni ovat lähes keskeytyneet loppukevään jälkeen, koska koin valaistuksen: Talvivaara on niin absurdi järjestelmäksi että sellainen on viimeksi nähty Neuvostoliitossa (Talvivaara 9). Neuvostojärjestelmääkään ei pystynyt järjellä ymmärtämään. Kesällä ja syksyllä on siis tullut paljonkin uutta tietoa, joka ei ole tähän blogiini saakka päätynyt.
Ympäristöluvan rooli
Nähdäkseni ongelma tiivistyy näinkin tylysti (Talvivaara 10): “Suomen järjestelmässä on herrasmiesoletus: annettuja ympäristölupia valvotaan tasapuolisesti, ja pääsääntöisesti noudatetaan ainakin pakon edessä. Tässä tapauksessa Kainuun ELY-keskus ei ole valvonut eikä Talvivaara ole noudattanut. Kun herrasmiesoletus ei pidäkään paikkaansa, järjestelmä halvaantuu. Umpikujasta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä. Järjestelmävika on näinkin yksinkertainen.”
Periaatteessa esitutkinnan pitäisi ennen muuta ottaa kantaa siihen, millaisia vaurioita on syntynyt, ja onko Talvivaara syyllinen niihin joko huolimattomalla toiminnalla tai ympäristölupaa rikkomalla. Taloudelliset kysymykset saattavat lopulta olla ne joihin on keskitytty, koska tutkintaa on hoitanut juuri talousrikosyksikkö. (Suomessahan ei ympäristörikoksiin erikoistuneita poliiseja ja syyttäjiä ole juuri ollenkaan). Viranomaisten mahdollisia puutteita tai rikkomuksia ei tässä yhteydessä tutkita.
Puutteet ympäristöluvan seurannassa
Yhtiön toiminta on nähdäkseni ollut mahdollista lähinnä ympäristönsuojelulain 62 pykälän poikkeustilasäädöksiä väärinkäyttämällä (Talvivaara 3), ja niihin liittyvien hallinto-oikeuden päätöksiä väärin tulkitsemalla (Talvivaara 7). Jos olen oikeassa, näistä väärinkäytöksistä voitaisiin nostaa syyte. Tämä tuntuu kuitenkin epätodennäköiseltä. Prosessit ovat valituskierteineen edelleen osittain kesken, eikä syyttäjä voi niihin periaatteessakaan puuttua. En siis usko, että tähän aspektiin on voitu esitutkinnassa ottaa kantaa.
On toki mahdollista että mennään sieltä missä aita on matalin: selvitetään kuka oli se alimman tason työntekijä jonka katsotaan puhkoneen pohjamuovit, ja syytetään häntä. Näinhän pitkälti tapahtui esimerkiksi Nokia vesikriisissä vuonna 2007: väärästä hanasta vääntänyt teknikko sai seitsemän kuukautta ehdollista vankeutta kuolemantuottamuksesta, mutta laajemmasta kokonaisuudesta vastannut esimies vapautettiin syytteistä.
Jostakin syystä en ole vieläkään niin kyyninen, että uskoisin näin tapahtuvan. Jos syytteen kuitenkin saisi vain muutama alatason työntekijä, tulen saavuttamaan sellaisen kyynisyyden tason jonka en uskoisi olevan edes fyysisesti mahdollista.
Ympäristönsuojelulain vaatimukset
Käytännössä ympäristönsuojelulaissa on ainakin kaksi ylintä johtoa koskevaa asiaa, joihin esitutkinta voisi tässä yhteydessä ottaa kantaa: selvilläolovelvollisuus ja pilaantumisen torhuntavelvollisuus (Opasnet.org).
“Ympäristönsuojelulaki (YSL, 86/2000) on ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen yleislaki. Lakia sovelletaan toimintaan, josta aiheutuu tai voi aiheutua ympäristön pilaantumista. Laissa asetetaan toiminnanharjoittajalle kaksi yleistä velvollisuutta, selvilläolovelvollisuus ja pilaantumisen torjuntavelvollisuus. Selvilläolovelvollisuuden mukaan toiminnanharjoittajan on oltava riittävästi selvillä toimintansa ympäristövaikutuksista, ympäristöriskeistä ja haitallisten vaikutusten vähentämismahdollisuuksista.
Ympäristönsuojelulain 7 §:ssä säädetään maaperän pilaamiskiellosta, jonka mukaan maahan ei saa jättää tai päästää jätettä, muuta ainetta, organismeja tai mikro-organismeja siten, että seurauksena on sellainen maaperän laadun huononeminen, josta voi aiheutua vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle, viihtyisyyden melkoista vähentymistä tai muu niihin verrattava yleisen tai yksityisen edun loukkaus. Maaperän pilaamiskiellon kaltainen ehdoton kielto on myös lain 8 §:n pohjaveden pilaamiskielto.”
Selvilläolovelvollisuuden laiminlyönti
Jos esitutkinta päätyisi siihen, että katastrofin tärkein syy oli ennustamaton luonnonkatastrofi eli syksyn 2012 valtavat sateet, syytettä ei periaatteessa voisi nostaa. Talvivaarahan on systemaattisesti syyttänyt ongelmistaan juuri näitä syksyn 2012 sateita. Itse kävin todellisia sadetilastoja läpi, ja syksy oli toki järkyttävä. Ennennäkemätön se ei kuitenkaan ole ollut, ja on käsittämätöntä että asiaa ei ollut riskinhallinnassa mitenkään huomioitu (Talvivaara 1). Jos esitutkinta katsoo, että syksyn 2012 pienentävät Talvivaaran vastuuta merkittävästi, olen viranomaisten mielestä ollut väärässä.
Talvivaaralla ei käytännössä ole ollut minkäänlaista varautumista sääriskeihin (Talvivaara 2). Jos olen oikeassa, riskinhallinnan puutteet voidaan katsoa niin törkeäksi selvilläolovelvollisuuden laiminlyönniksi, että niiden perusteella voidaan nostaa syyte.
Myös mittaustuloksia on ainakin joissakin tapauksissa käytetty järjettömin tavoin (Talvivaara 8). Jos olen oikeassa, Talvivaaran epäluotettavat mittausmenetelmät katsotaan niin selvilläolovelvollisuuden laiminlyönneiksi, että ne mainitaan syytteessä.
Selvilläolovelvollisuuden puutteista kertoo oikeastaan kaikkein tiiviimmin kirjoitus Talvivaara 4 ja siellä kuva 9. Ellei näistä sekoiluista ole esitutkinnassa mitään kantaa, viranomaiset ovat katsoneet että alla olevan kaltainen toiminta on riittävän hyvin kontrolloitua toimintaa.
Valvontaviranomaisilla on uskoakseni merkittävä vastuu siitä, että näitä väärinkäytöksiä on päässyt tapahtumaan (Talvivaara 7, Talvivaara 13). Koska syyteharkinta on kohdistunut vain yhtiöön itseensä, en usko että viranomaisten roolia tullaan mitenkään edes mainitsemaan. Aksioomana on, että viranomaisten toiminta on ollut absoluuttisen oikeaa, ja Talvivaara on ainoa syyllinen. Tämä on yhtiötä kohtaan epäreilua, mutta niin maailma toimii.
Pilaantumisen torjumisen laiminlyönti
En kirjoituksissani ole mennyt kovin syvälle varsinaisiin ympäristövaurioihin, koska niiden todellista määrää ei yksinkertaisesti vielä tiedetä. Käytännössä kipsisakka-altaan vuodon takia luontoon pääsi suuria määriä raskasmetalleja ja sulfaatteja, minkä jo sinällään pitäisi kevyesti ylittää syytekynnys.
Lähijärvien kunnostustarpeesta on esitetty ensimmäisiä riippumattomia arvioita (Talvivaara 11). Arviot ovat massiivisia. Mikäli nämä arviot ovat jo ehtineet syyteharkintaan, pitäisi olla melko selvää, että syyte nousee.
Mielenkiintoisempi kysymys on se, lasketaanko jatkuva sulfaattien syöttäminen luontoon myös tällaiseksi laiminlyönniksi. Sulfaattien suuri määrä johtuu prosessin epäonnistumisesta (rikkihappoa joudutaan neutraloimaan lipeällä, mikä tuottaa sulfaattisuoloja).
Koska sulfaateille ei ollut sitovia ylärajoja ympäristöluvassa, syyttäjän voi teknisesti ottaen olla vaikeaa nostaa syytettä. Jos kuitenkin katsotaan lopputulosta eli pilalle suolaantuneita (ja koko ajan huononevia) lähijärviä, syyttäjällä saattaisi olla mahdollisuus nostaa syyte lopputuloksen perusteella, vaikka ympäristöluvan kirjainta ei olisikaan rikottu.
Alkuperäisten suunnitelmien mukaan jätevesi piti puhdistaa sulfaateista lähes kokonaan, mitä Talvivaara ei ole koko aikana edes yrittänyt. Kesällä 2013 voimaan astuneessa ympäristöluvassa on ensi kertaa sitovia päästörajoja. Yhtiö on ilmoittanut että se ei kykene niitä noudattamaan, ja valittanut niistä oikeuteen (Talvivaara 12). Koska prosessi on kesken, syytettä siitä ei voine nostaa. Pidän käytännnössä varmana, että nykyisten sulfaattipäästöjen jatkumista ei esitutkinnassa käsitelty ollenkaan.
Missä olosuhteissa myöntäisin olleeni väärässä?
En loppujen lopuksi pystynyt esittämään niin konkreettisia hypoteeseja, kuin olisin toivonut. En siis myöskään aivan kykene lunastamaan lupaustani: esitutkinnan tulokset eivät täysin riitä kaatamaan väitteitäni. (Itse asiassa vasta oikeusprosessi ne voisi loppujen lopuksi kaataa: syyte on todellakin vasta syyte, ja “totuus” selviää vasta oikeudessa, vuosien kuluttua).
Jos esitutkinta ei kuitenkaan ota ollenkaan kantaa varsinkaan selvilläolovaatimukseen, katson että viranomaisten tulkinnat ovat aivan toiset kuin omani. Analyysiini viittaavat siihen, että ongelmat ja väärinkäytökset ovat tapahtuneet aivan ylimmällä tasolla, mutta jo selvilläolovaatimus johtaa nähdäkseni siihen, että ylimmällä johdolla on myös rikosoikeudellista vastuuta.
Mikäli esitutkinnassa katsotaan, että johto ei ole syyllistynyt selvilläolovaatimuksen laiminlyönteihin, koko analyysiltäni katoaa hyvin suurelta osin pohja.
Kirjoittaja kuuluu Suomen luonnonsuojeluliittoon, mutta kaikki mielipiteet, näkemykset, päätelmät ja etenkin virhepäätelmät ovat henkilökohtaisia.
