Jos Suomen nettitirkistelijöitä osattaisiin hyödyntää oikein, kuinka paljon saataisiinkaan aikaan?
Viime aikojen tragedioissa virallinen tiedotuspolitiikka on ollut niukkaa ja uhrien yksityisyyttä kunnioittavaa. Media ei yleensä ole julkaissut esimerkiksi uhrien nimiä. Kaikki mahdollinen tieto löytyy kuitenkin netistä erilaisista foorumeista, haluttiin tai ei. Vielä ei Suomessa ole menty siihen, että rikospaikkakuvat leviäisivät villisti, mutta kaipa senkin aika koittaa. Petteri Järvinen tiivistää tilanteen hyvin blogissaan.
“Suomen poliisi tiedottaa niukasti onnettomuuksista ja niiden uhreista. Nimet jätetään kertomatta yksityisyydensuojaan tai “tutkinnallisiin syihin” vedoten. Periaate on sinänsä hyvä, mutta toimiiko se enää internet-aikakaudella? Nettietsivät tietävät joskus jopa enemmän kuin poliisi …. Tirkistely ei ole sopivaa eikä hienotunteista, mutta se on tietoyhteiskunnan väistämätön seuraus.”
Näinhän asia on. Missä avoimuus, siellä tirkistely. Ja varsinkin näin laman aikaan Suomessa on tuhatmäärin ihmisiä, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin istua koneen ääressä. Nettietsivillä on osaamista ja aikaa, ja kaikki löytyy ennen pitkää.
Laatumedia on kieltämättä aika pallohukkaisen oloista. Nimet julkaistaan vasta kun ne ovat jo kaikilla tiedossa. Yksityiskohtia ei julkaista, vaikka ne ovat jo kaikilla tiedossa. Vanhanaikaista.
So what? Miksi on huono asia, jos ylläpitää laatua ja ammattietiikkaa? Olkoon sitten vanhakantaista. Ei ole keneltäkään pois, jos laatumedia raportoi asioista ammattimaisesti ja kunnioittavasti, ja antaa muiden tonkia mitä tonkivat. Kun kerran tieto on saatavilla muualtakin, jokainen löytää oman henkisen tasonsa mukaisen informaation.
Ei lehdistön edes tarvitse laskeutua alaspäin, koska alhaalta ollaan tulossa ylöspäin. Olen nimittäin (häpeän myöntää) itsekin seurannut, miten näiden katastrofien palapelin palasia on netissä laitettu kohdalleen. Työn motiiveista ja päämäristä voi olla monta mieltä, mutta vastentahtoisesti on sanottava: taitavaa se on. Ei journalismia, mutta pätevää tiedustelutyötä.
Siksi herää kysymys: kun kerran nettietsivillä on osaamista ja aikaa saada selville asioita joita edes poliisi ei tiedä, niin mihin päästäisinkään jos sitä energiaa ohjattaisiin yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin? Pakottaa ei tietysti voi, mutta kysyä voi.
Otan konkreettisen esimerkin, jota en kuvaa tarkasti (tarkka tietohan löytyy netistä).
Eräässä kaupungissa on yritetty saada läpi kaatopaikan laajennusta kevyellä prosessilla ilman, että tarvitsisi käydä läpi tiukempaa YVA-prosessia. Päättäjät kuitenkin havahtuivat vaatimaan YVA-käsittelyä. Osa materiaalista on salaista, mutta julkisia pöytäkirjoja ja muuta tietoa yhdistelemällä saa vihjeitä, mitä ehkä on tapahtumassa. Kaikki tämä tieto on netissä.
Jätteen määrä halutaan viisinkertaistaa. YVA-prosessi tarvitaan vain, jos tietyt raja-arvot ylittyvät. Sattumaa tai ei, mutta hakija ilmoittaa lähes joka kohdassa tarvitsevansa täsmälleen sen määrän, joka ei juuri ylitä tätä rajaa. Hakemuksessa vedotaan alueen uuteen jätteenkäsittelystrategiaan. Kyseinen strategia vain ei vielä ole julkinen (mikä selviää vain yhdistelemällä muita tietolähteitä).
Mitään laitonta ei ole tapahtunut, välttämättä ei olla edes harmaalla alueella, mutta hälytyskellojen on hyvä soida. Nyt asiaa seurataankin — ei samalla innolla ja resursseilla kuin vaikkapa julkkisten kännitoilailuja, mutta seurataan kuitenkin.
Vastaavia esimerkkejä on satoja tai tuhansia. Mitä saataisiinkaan aikaan, jos edes osa pätevimmistä tirkistelijöistä siirtäisi energiansa niihin? Väitän, että paljon. En ole niin optimisti että uskoisin näin oikeasti tapahtuvan, mutta potentiaalia olisi.
Muita aihetta sivuavia kirjoituksia: täällä.
“Nimet julkaistaan vasta kun ne ovat jo kaikilla tiedossa. Yksityiskohtia ei julkaista, vaikka ne ovat jo kaikilla tiedossa.”
Tätä ei tarvitsisi ottaa kirjaimellisesti, mutta tämä on toisaalta aika perustavanlaatuinen kysymys asioiden vatvomisessa sosiaalisessa mielessä. Median välityksellä tai ilman. Asiaan: ei pidä koskaan olettaa, että kaikki tietävät. Todennäköisempää on, että kaikki eivät tiedä. Ihmisiä ei pitäisi ahdistella “juorurankingilla”. Ei ole häpeä, jos ei ole kuullut tai nähnyt kaikkea. Ei kukaan ole.
Kaikki eivät käytä tietokonetta, eivätkä kaikki tietokoneitä käyttävät käytä avointa nettiä. Kaikki netin käyttäjät taas eivät käytä sivustoja, joihin tarvitaan käyttäjätunnus. Toisaalta, kaikilla “nykyihmisillä” ei ole televisiota. Ja hyvä niin, ei televisio ole mitenkään pakollinen koriste, jota varten pitää hankkia juuri tietyn aukon kanssa tuleva kirjahylly. Jännittävä ajatus tuli mieleen: moniko on virittänyt puhelimensa FM-radion kanavat, että voi kuunnella sieltä ohjeita hätätilanteessa? Paristoradiot käyttövalmiiksi!
Lyhyesti: aina tarvitaan erilaisia medioita erilaisille kuluttajille.
Taas asiaan: nettitirkistelijät valvojiksi? No kyllä muuten, mutta miten käy oikeudellisten seikkojen kanssa? Onko ollut lupa käyttää aineistoa x, millä luvalla henkilö y julkaisi sen lähteestä z…
Jos ei mennä oikeuteen asti, niin miten asioiden nettipenkominen voisi parantaa maailmaa? Tehtäisiin vähemmän hämäriä päätöksiä siinä pelossa, että taustat tulisivat julki kuin itsestään? Vai pidettäisiinkö vain parempi huoli, ettei aineistoa pääse julkisuuteen? Minusta jonkinlaista painetta saisi tieysti olla kansalaisten(kin) suunnalta, joka ohjaisi kestävämpään tulevaisuuteen.
Pitää muistaa että käytin hiukan journalistista kärjistystä vaikken journalisti olekaan. :-) Ihan oikeassa olet, ei “kaikki” tiedä. Mutta käytännössä jokainen joka haluaa tietää, saa tietää jos hankkii nettiyhteydet. Kaikilla ei ole varaa, ja kaikilla ei ole halua, mutta jos tahto on tarpeeksi kova, keinot löytyy. Useimmilla ei toki ole. Eli kärjistys ei ole ihan niin suuri. Mutta kyllä: eri mediat eri kuluttajille.
(Hyvä huomio tuo FM-radio, kävin ihan tarkistamassa. Ei tietenkään ole paristoja…).
Kyttääjien oikeusstatus on terävä huomio: ei heillä voi olla virallista laillista statusta. Se mitä voidaan tehdä, on toimia pohjatiedon tuottajina medialle ja/tai viranomaisille. Omaehtoinen vigilantismi ja “syyllisten” käräyttäminen huhujen perusteella ei ole hyvä idea. Wikileaks-tyyppinen toiminta on. Kyttääjien lisäksi tarvitaan ihmisiä, jotka osaavat kylmän analyyttisesti arvioida kytätyn tiedon arvoa.
Tätähän tehdään jo: datajournalismi. Ainoa ero voisi olla että tämä ei olisi median ohjaamaa, vaan tekijöiden, ja skooppi olisi laajempi. Kaikki hyvät ideat on jo keksitty, ja datajournalismi on sellainen, tämä on vain kuorrutusta siihen päälle. Jos oikein haluaa kärjistää, niin itse asiassa en ehdota tässä mitään uutta.
Ja loppupeli, eli mitä se penkominen hyödyttää? Molemmat esittämät skenaariosi tapahtuisi. Hämäriä päätöksiä ei uskalleta tehdä niin estottomasti ja avoimesti. Kaikkein hämärimmät siirtyy maan alle ja julistetaan salaisiksi. Mutta siinä on se etu, että _jos_ tällaisesta salailusta jää kiinni, niin sitten mennään jo nopeasti rikosoikeuden puolella. Avoimuus paitsi hankaloittaa suhmurointia, myös koventaa rangaistuksia.
En pidä sotilaallisista vertauksista, mutta tätä voisi verrata asymmetriseen sodankäyntiin. Tarkoitus ei ole voittaa “vastapuolta” sen omin keinoin, vaan tehdä sen elämästä niin hankalaa, että lain ja demokratian noudattaminen alkaakin näyttää ihan hyvältä vaihtoehdolta.